Olen taipuvainen ihkuttamiseen ja fanityttöilyyn kaikenlaisten hottien, söpöjen ja hienojen asioiden yhteydessä, mutta normaalisti suoritan nämä toiminnot kohtuullisen kylmäpäisesti. Sitten ryhdyin epäonnekseni kera kämppikseni tapittamaan hassua 80-luvun lopun nuorisosarjaa nimeltä 21 Jump Street. Sarjassa nuoret poliisit soluttautuvat lukioihin ja ratkovat peitetehtävissä rikoksia. Anttilan alelaarista ensimmäinen kausi tuli poimittua mukaan päätähuimaavaan kahdeksan euron hintaan ihan vain koska kasarimeiningin ansiosta runsaalla kädellä annosteltu tahaton huumori (Vaatteet! Hiukset! Korut! Syntikkamusa!) on aina takuuvarma viihdyttäjä ja toisaalta koska pääroolissa on kaksvitonen Johnny Depp. Tämä sarja mullisti maailmani; minä nimittäin rakastuin ensimmäistä kertaa koskaan järjettömän palavasti fiktiiviseen hahmoon tavalla joka saa aikaisemmat pahemmanlaatuiset ihastukseni Tsumugiin tai muihin valikoituihin kohteisiin vaikuttamaan kovimmillaankin olankohautuksilta.
Yllättäen tunteitteni palon kohde ei kuitenkaan ole nuori herra Depp.
Tai ehkä kyseessä ei sinänsä ole yllätys, enhän koskaan ole varsinaisesti ihastunut Deppin hahmoihin tai mieheen itseensä, vaikka suosikkinäyttelijöihini tämän laskenkin. Deppin näyttelemä Tom Hanson on ihan jees suoraselkäinen, vähän synkeä poliisinalku. Roolissa Depp saa esitellä näyttelijäntaitojaan muun muassa rokkarina, kilttipoikana, pahispoikana, uskonnollisena hörhönä ja Harry Potterina. Hanson on kiva hahmo, ja kaikki muutkin sarjan vakkarit ovat tosi kivoja, oli kyse sitten projektin karismaattisesta pomosta, järkyn kauniista tummasta mimmistä tai järkyn kauniista aasialaisesta pojusta.
Ja sitten on tämä tyyppi.
