Kategoriat
Analyysi Anime Arvostelu Hahmot Musiikki

Animevuoden 2020 mieleenpainuvimmat: Re:Zero

Re:Zero – Starting Life in Another World (Re:Zero kara hajimeru isekai seikatsu) toimitti taas toisella kaudellaan erittäin hyytävää kamaluutta ja intensiivistä hahmosisältöä. Poimin alle sarjasta päällimmäiseksi mieleeni jääneet huomiot.

ReZeroEchidna

Toisella tuotantokaudella fantasiamaailmaan imaistu Subaru jatkaa kamppailuaan pelastaakseen puolihaltijaneito Emilian ja muut ystävänsä kyvyllään palata ajassa taaksepäin aina kuollessaan.

Noidat

Olemme aiemmin kuulleet paljon puhetta myyttisistä seitsemän kuolemansynnin noidista, mutta vasta nyt pääsimme oikeasti tutustumaan heihin. On valitettavaa, että suurin osa noidista tuntuu täysin turhilta tyypeiltä, eivätkä he istu Re:Zeroon kovin hyvin. He ovat vain värikkäitä animetyttöjä, joilla on värikkäät animetyttöpersoonallisuudet, mutta ei kunnollista liityntäkohtaa meneillään oleviin tapahtumiin. Vain kaksi noidista, ne kaikkein tärkeimmät, erottuvat edukseen ja tuovat sarjaan uutta huumaa.

Sarjan uudessa vetonaulahahmossa, ahneuden noita Echidnassa on erityisen jännittävää se, ettei hänestä persoonana tai hänen luotettavuudestaan tai tavoitteistaan ole helppo saada kiinni. Hän esiintyy päähenkilö Subarulle hyvin auttamishaluisesti ja kerjää Subarulta huomiota vähän höpsönsöpösti ja kaikin tavoin yllättävän letkeästi.

Kuitenkin hänen hahmodesigninsa on hyvin aikuinen, tietäväisesti hymyilevä ja äärimmäisen dramaattinen, ja näiden piirteiden kautta koko hahmo tuntuu kovin arveluttavalta. Hän ei myöskään selvästi kerro kaikkea salaperäisen käytöksensä alla, eikä paljasta todellisia motiivejaan. Onko hän lopulta ystävä vai vihollinen? Miksi hän on niin auttavainen? Hahmon ristiriitaisuus tekee hänestä vetovoimaisen ja vangitsee mielenkiinnon aina hänen esiintyessään.

Echidnan suurin miinuspuoli minulle on toisaalta hänen luomansa teekutsumaailma, joka muistuttaa epäilyttävästi klassista Windows-taustakuvaa, jossa vihreä niitty jatkuu loputtomiin sinisen taivaan alla. Tämä tärkeä miljöö, jossa Subaru ja Echidna käyvät jännitteisiä keskustelujaan, ei valitettavasti ole kauhean mielenkiintoinen tapahtumapaikka. Se ei ole millään tavalla ahdistava tai muullakaan tavalla vaikuttava, vaan lähinnä tylsän aurinkoinen. Jäin kaipaamaan loputtomaan ruohoniittyyn jotain epämukavaa vivahdetta siitä, että siellä ei ole kaikki kohdillaan, mutta aina se oli vain se ihan sama Windows-nurmikko.

Sarjassa alusta asti läsnä olleen mutta vasta nyt hahmon saavan kateuden noita Satellan ensiesiintyminen taas oli niin julmetun hyytävä, että tärisen vieläkin, kun mietin sitä. Voi juku, minkä epätoivon ja tislatun kauhun hyhmän hahmo tuo mukanaan. Hetki otti itseä rinnasta melkein yhtä kovasti kuin Subarua, ja jäi yhdeksi sarjan ja koko animevuoden ikimuistoisimmista kohtauksista.

Kategoriat
Analyysi Anime Arvostelu Hahmot Musiikki

Animevuoden 2020 mieleenpainuvimmat: Jujutsu Kaisen

Maistelen nykyisin tuoreita shounenhittejä yleensä mieluiten animemuodossa, ja anime olikin myös hyvä tutustumistilaisuus Jujutsu Kaiseniin. Sarjan alku, eli ensimmäisen tuotantokauden ensimmäinen cour, olikin täynnä sekä erittäin lupaavia elementtejä että sellaista sisältöä, joka jäi aika kädenlämpöiseksi. Yleisfiilis sarjasta on tässä kohtaa positiivispainotteinen mutta ristiriitainen.

JujutsuKaisenpromo

Yuuji Itadori nielaisee legendaarisen Sukuna-nimisen kiroushirviön hirnyrkkisormen, mutta sen voima ei valtaakaan häntä, joten taikamaisteri Satoru Gojou ottaa hänet taikavoimakouluunsa tarkoituksenaan syöttää hänelle lisää sormia, jotta hänet voitaisiin lopulta tappaa ja samalla päästäisiin eroon Sukunasta lopullisesti.

Hyvää ja kehnoa rytmitystä ja sisältöä

Jujutsu Kaisenin rytmitys tuntuu poukkoilevan, kun välillä meno käy tosi kovilla kierroksilla ja välillä taas lorvitaan syvällä shounentaikakoulusuossa. Sarja on tosi kova keskittyessään suuriin jänniin taisteluihin taikajutsuhyvisten ja kirouspahisten välillä – osittain siksi, että sarjan animaatio ja taistelukoreografiat ovat upeaa katsottavaa.

Pidän animen visuaalisessa strategiassa etenkin siitä, että vaikka taistelukohtauksissa käytetään reippaasti jälkikäsittelyefektejä tuomaan lisää kolmiulotteisuutta ja huumaa, eivät efektit koskaan peitä sitä pääasiaa, eli animaatiota. Mutta Jujutsu Kaisen on halutessaan myös ilmiömäisen hyvä rakentamaan jännitettä taistelun osapuolten välille. Yhteenottajien voimasuhteet ovat aina selkeät, ja heidän välillään kipinöi usein melkein sensuellisti.

Toisaalta kun jaksot keskittyvät taikakoulunkäyntiin ei sarja useimmiten tunnukaan ihan miltään. Ehkä kyse on vain omasta preferenssistäni, koska olin tosi pettynyt siitä, että sarjan mielenkiintoinen asetelma pistettiin taikakouluun, mikä tuntui lattealta ratkaisulta. Sarja tuntuu liian isolta ja synkältä ollakseen koulusarja, ja keveämmät kouluelementit eivät oikein jaksa hurmata minua. Tämän vuoden puolella airannut matalajännitteinen kouluturnajaisjuonikaari on melkein saanut minut unohtamaan sarjan vahvuudet, kun kellään ei ole oikein mitään henkilökohtaista pelissä, vaan kaikki tuntuvat ihan vaan suorittavan koulun ryhmätyötä.

Kilpailevassa supervoimakoulusarjassa My Hero Academiassa koulumiljöö mielestäni toimii, koska sarjassa on alun alkaenkin kyse siitä, että päähenkilö haluaa päästä supersankarikouluun: se on hänen hartain toiveensa ja suurin unelmansa. Sitten kun kouluun päästään, niin päästään turnaamaan urheilupäivän otteluissa muita sankariopiskelijoita vastaan, ja toisinaan seikkailut eskaloituvat eeppisiksi mättömeiningeiksi pahisliigaa vastaan. Tämä tuo lisää painetta ja panosta sarjaan.

Lisäksi My Hero Academia on lähtökohtaisesti Jujutsu Kaisenia kevyempi ja seikkailullisempi sarja, mikä helpottaa kevyiden ja raskaiden elementtien yhdistämistä. Lisäksi koulunkäyntiin keskittyvissä juonikaarissakin on mukana aimo annos henkilökohtaista kasvamista ja hahmojen välisiä jännitteitä – etenkin siksi, että koulusuorittajapäähenkilö on niin palavalla intohimolla kehittämässä itseään.

Jujutsu Kaisenissa taas sarjan lähtökohta on valtavan suuren skaalan konflikti: on kyse elämästä ja kuolemasta (sekä Yuujin että muiden), ja sitten skaala latistetaan menemällä kouluun. Sitten päädytään taas keskelle jotain isompaa, ja panokset nousevat: uusi kaveri, jonka kanssa synkkaa hyvin, hengaakin myös pelottavan manipuloijakirouksen kanssa, joka myrkyttää kaverin mieltä ja tragedia on ihan kulman takana…! Ja sitten mennään taas sinne kouluun pitämään taikakoulujen välisiä turnajaisia, joihin kukaan oppilaista ei suhtaudu kauhean henkilökohtaisesti.

Tyylillisesti sarja vetää dramaattiset tilanteet onnistuneesti, mutta allekirjoittaneen makuun se ei ole kovin hauska, joten vitsikkäämmät hetket alisuorittavat silmissäni. Monesti komediaa käytetään myös purkamaan dramaattisempaa jännitettä juuri sillä rasittavalla tavalla, jota inhoan: niin että huumori lyttää kiristyneen tunnelman ja pitkänkin jännitteen kulminaatio saattaa tapahtua kiusallisen vitsin muodossa, kuten Yuujin palatessa lopulta tiiminsä luokse pitkän ja raskaan poissaolon jälkeen. Jälleennäkeminen sössitään niin tyhmään vitsiin, että katsoessa teki mieli huutaa.

Lupaavia ja vähemmän lupaavia hahmoja

Jujutsunarutonelikko

Yhdennäköisyys ei ole vahinko.

On mielestäni tosi suloista, miten selkeä kunnianosoitus ja rakkaudentunnustus sarjan ydinnelikko on Naruton vastaavalle. Yuuji on pirteänpositiivisena oranssina poikana sarjan Naruto, jonka sisään on vangittu yksi maailmamme kauheimmista hirviöistä. Vakavan stoalainen sinitumma poika Megumi Fushiguro taas vastaa Sasukea, ja oppilaskolmikon polkkatukkainen tyttöedustus Nobara Kugisaki edustaa Sakuraa. Opettajan ja mentorin roolissa hopeapiikkihiuksista Kakashia vastaavalla Gojoulla on suun sijaan peitossa silmät.

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot Musiikki

Animevuoden 2020 mieleenpainuvimmat: IDOLiSH7

Viimeiset pari vuotta olen käsitellyt kuluneen animevuoden lähinnä mahtavien alku- ja lopputunnareiden kautta, ja kyllä samalla on tullut juteltua suunnilleen parhaat palat kyseisten vuosien animetarjonnasta ylipäänsä. Yleensä muutenkin vahvassa sarjassa on myös kovat tunnaripätkät, koska vahvan sarjan näkemyksellisyys ja tekninen taito tyypillisesti ulottuu niihin asti. Tunnarit kuitenkin ovat vakiintunut osa sitä, miten sarja ilmaisee persoonallisuuttaan, teemojaan ja hahmojaan.

Myös vuonna 2020 huomattavat animesuosikkini ovat hyvin edustettuina suosikkitunnarilistallani, mutta tällä kertaa haluan käsitellä hyviä sarjoja myös niiden muiden mieleenpainuneiden piirteiden kautta. Aloitetaan parhaan idolianimen kakkoskaudesta, IDOLiSH7: Second Beatistä!

IDOLISH7SecondBeat

Seitsemän hengen idolipoikaryhmä jatkaa voittokulkuaan.

Hahmokirjoitus

En ole perinteisesti kokenut kovin suurta kiinnostusta idolisarjoihin, sen kummemmin tyttö- kuin poikajäsenistöllä. Osittain tämä johtuu siitä, ettei idolibisnes tai -musiikki kauheasti innosta minua, eikä idolisarjoille yleinen hahmotyypittelykään yleensä ole herättänyt minussa yleisesti ottaen kovin paljon tunteita. Usein ongelmana tuntuu olevan myös liian iso hahmokaarti, jossa kaikille ei riitä huomiota ja tekemistä. Mobiilipeliin pohjaava IDOLiSH7 kuitenkin yllätti yleisönsä ja minut muiden mukana ykköskauden airatessa alkuvuodesta 2018. Ihastuin sarjan tarinapainotteisuuteen ja moniulotteiseen hahmonrakennukseen.

Kakkoskausi Second Beat! pisti vielä ykköskauttakin paremmaksi ja teki suuren vaikutuksen käsikirjoituksellisilla ansioillaan. Jokaisella pääryhmän seitsemästä pojasta on jotain jännää meneillään kakkoskaudella.

Kun Rikun astmaoireilu pahentuu ja Iori ottaa väliaikaisesti haltuunsa tiimin keskuspojan paikan, fanien reaktiot alkavat hiertää kaksikon välejä. Mitsuki taas on juuri alkanut löytää paikkaansa ryhmän juontajaeksperttinä, kun vahingossa kuultu kritiikki pölläyttää hänen vanhat itsetunto-ongelmansa esiin entistä vaikeampina.

Sougo taas saa vihjeen Tamakin kadonneesta pikkusiskosta, mutta kamppailee itsensä kanssa siitä, uskaltaako kertoa asiasta räjähdysherkälle Tamakille. Samalla normaalisti lapsellisen epäkohtelias Tamaki pyrkii kunnostautumaan saadakseen Sougolta tunnustusta. Nagi ja Yamato ovat vähemmän esillä omien konfliktiensa kanssa, mutta toimivat emotionaalisena tukena muille ja saavat omat ihanat tähtihetkensä.

Näitä keskuskonflikteja pyöritellään sarjassa valtavan tyydyttävällä tasapainolla – niitä ei ole järjestetty erillisiksi parin jakson tarinakaariksi, vaan kutakin konfliktia viedään eteenpäin rinnakkain muiden kanssa painotusta vaihdellen. Konfliktien ja niiden ympärillä pyörivien hahmosuhteiden rytmitys ja niiden lomassa muillekin hahmoille suodut merkitykselliset hetket ajavat sarjaa eteenpäin arvostettavalla tarkkuudella, eikä koskaan jäädä paikalleen nyhväämään. Turhia minuutteja ei sarjasta löydy, vaan se käyttää kaiken aikansa tehokkaasti olematta kuitenkaan täyteen ahdetun tuntuinen.

Vaikka IDOLiSH7 on pohjimmiltaan hyvin positiivinen sarja, se uskaltaa myös pakottaa hahmonsa käsittelemään hyvin monimutkaisia ja vaikeita tunteita. Erityisen hienoa mielestäni on, että monet kauden keskeiset konfliktit liittyvät menestykseen ja siihen liittyviin vaikeuksiin, mikä ilmentää uutta vaihetta idolitiimille, joka ykköskaudella vielä aloitteli toimintaansa mutta on kakkoskauteen mennessä saavuttanut juuri merkittävää huomiota. Fanien ja median reaktiot on välillä vaikea ottaa vastaan, ja etenkin Rikun ja Iorin välien kiristymisessä näkyy, miten paljon fanien kiistat siitä, kumpi olisi parempi keskuspoika, vaikuttavat suoraan heidän toveruuteensa surullisella tavalla.

i7-ryhmän lisäksi myös kilpailevat idoliryhmät TRIGGER ja Re:vale ehtivät saada syvennystä, ja Re:valeen keskittyykin yksi kauden keskuskonflikteista. Monet sarjat eivät saa näin paljon aikaan hahmojensa kanssa edes suuremmalla jaksomäärällä ja pienemmällä hahmokaartilla. IDOLiSH7:ssä on valtava määrä hahmoja, jotka kaikki saavat kuitenkin omaa valokeilaansa, mielenkiintoista hahmonkehitystä ja merkityksellistä roolia tarinassa. Kukaan ei jää seinäruusuksi. Se on melkoinen saavutus.

Varjopuoliakin hahmokirjoituksessa on, sillä Rikun perheestä pois adoptoitu kaksoisveli, TRIGGER-tiimin keskuspoika Tenn, saa minut aina esiintyessään raivon partaalle. Minulla on pitkään ollut vaikeuksia ymmärtää, miksi hahmon pitää olla niin ihmeellinen mulkku, joka on aina kritisoimassa idolikollegoja todella epäasiallisella tavalla ja lyttäämässä itseään jumaloivaa pikkuveljeä jankkaamalla, että tästä ei ole mihinkään. Kakkoskausi kuitenkin tarjosi tyydytyksekseni jopa tähän vaikeiluun varsin pätevän selityksen äärimmäisen skitsoista kasvuolosuhteista ja sai minut jopa hitusen ymmärtämään hahmoa (silti ihan huonoin poika siinä hyi voisitko kasvaa aikuiseksi ja käyttäytyä kuin fiksut ihmiset).

Kategoriat
Analyysi Anime Hahmot Hype Musiikki

Vuoden 2019 parhaat OP:t ja ED:t – Ne kaikista parhaat / Vinland Saga

Aiemmissa osissa juttelin vuoden 2019 parhaista alku- ja lopputunnareista ensin siitä näkökulmasta, mitkä tunnarit onnistuivat tuomaan parhaat positiiviset energiat, sitten sen osalta, mitkä pätkät ilmaisivat sarjojensa keskiössä olevia ristiriitaisia tunteita parhaiten, ja sitten avauduin vielä muutamasta pätkästä, jotka ihan liian hyviä sarjoilleen.

Tänään vuorossa ovat tämän tunnarikimaran viimeisessä postauksessa viime vuoden kaikista parhaat OP:t ja ED:t – ja ne kaikki sattuivat iskemään sydämeeni samasta sarjasta! Olen ollut Vinland Sagasta mangana vaikuttunut jo pitkään, ja anime sovittaa mangan ensimmäisen isomman tarinakaaren erinomaisesti. Sarjan voimakas keskustematiikka, kiinnostava hahmokirjoitus sekä brutaalia, kyynisyyttä, tummansävyistä huumoria ja toiveikkuutta yhdistävä tunnelmamaailma luovat mainiot edellytykset pitkälle eepokselle täynnä priimasisältöä.

Vinland Sagan ensimmäinen animekausi oli onnistunut ja laadukas tuotanto kaikin puolin, ja erityisesti mieleen jäivät tosiaan mahtavat tunnarit. OP:t ovat Wit Studion ehdoton vahvuus – Witin sarjojen alkutunnarit tekevät usein vaikutuksen, ja ne on keskimääräistä useammin rakennettu todella korostamaan sarjojensa vahvuuksia ja heijastelemaan sarjojensa tarinaa ja tematiikkaa mitä mielenkiintoisimmilla ja tehokkaimmilla tavoilla.

Titaanien sodan ikoniset OP:t ja ED:t ovat tietysti ensimmäisenä mieleen tuleva esimerkki. Toisaalta myös esimerkiksi Velhon morsiamen ensimmäinen OP, Seraph of the Endin ensimmäinen OP ja After the Rainin OP ovat todella vaikuttavia paitsi vetävän musiikkivalinnan ansiosta ja musiikkivideollisesti, myös tarinankerronnallisesta näkökulmasta.

Vinland Sagan tunnarien kohdalla tuntuu erityisesti siltä, että Wit on ylittänyt itsensä. Kolme neljästä tähän mennessä nähdystä tunnarista syöksyi suoraan kaikkien aikojen suosikkieni kärkeen (OP-biisit ovat muuten myös ihan parasta tsemppimusiikkia treenin taustalle).

Tekstin osalta kannattaa huomioida, että vaikka varsinaisia täsmällisiä spoilereita ei ole luvassa, kirjoitan ylätasolla sarjan merkittävien hahmojen hahmokaarista animen ensimmäisen kauden ajalta siinä määrin kuin ne heijastuvat käsiteltävistä tunnareista.

Vinland Saga OP 1

2019OPED VinlandSaga1

1100-luvun Pohjois-Euroopassa nuori viikinkipoika Thorfinn liittyy isänsä tappaneeseen palkkasoturijoukkoon kostaakseen sen johtaja Askeladdille.

Kappale: Mukanjyo (Survive Said The Prophet)

Emo-rokkibändi Survive Said The Prophet teki myös Banana Fishin ensimmäisen OP:n, joka pääsi vuoden 2018 top-listalleni, ja myös tässä bändin soundi lävisti sydämeni. Epäilin previkan nähdessäni ja siellä pätkän kappaletta kuullessani, sopisiko kappale sarjaan. Kuitenkin varsinaisen OP:n nähtyäni olin täysin myyty. Sillä mikä muka voisi sopia kuvaamaan Vinland Sagan ensimmäisen tarinakaaren vihajumi-Thorfinnia paremmin kuin Survive Said The Prophetin mahtipontinen emo-rääkynä? Ah niin hyvää!

OP onkin pitkälti hahmokuvaus Thorfinnista. Ensimmäinen kolmannes kertoo siitä, missä tilassa nuori Thorfinn on tarinan varsinaisesti alkaessa, hänen kasvettuaan sisukkaasta pikkupojasta välinpitämättömäksi teinitappajaksi, jota ajaa eteenpäin vain etäinen ajatus mahdollisuudesta kostaa läheisen kuolema. Alkuosio limittää Thorfinnia kuvaavia pätkiä taistelukuvauksien väliin. Thorfinnia kuvaavissa välähdyksissä hänellä on aina veitset käsissään, ja vuodenajat vaihtelevat taustalla. Näin OP kertoo yleisölle, että Thorfinnin elämä ja maailma ovat pelkkää taistelua ja tappamista. Mitään muuta hänen elämästään ei näytetä.

OP:n keskiosa palaa Thorfinnin lapsuuteen ja käsittelee hänen lämmintä perhettään sekä traumaattisten tapahtumien myötä hahmossa tapahtunutta rajua muutosta. Hän ei ole aina ollut tuima ja tyhjä yhden ajatuksen mies, vaan oli joskus tulevaisuuteen positiivisesti suhtautunut lapsi. Keskiosion päättävä komea kasvumontaasi (1:09) itsessään kertoo traagisen ja todella surullisen tarinan Thorfinnin varhaisista vaiheista. Lapsuuden ihmetys, innostus, uteliaisuus ja lähimmäisistä välittäminen katoavat silmissä, ja tilalle jää vain silmitöntä vihaa ja raivoa.

Loppuosio keskittyy esittelemään sarjan alkuosan muut tärkeät hahmot. Onneksi siinä näytetään Björn syömässä myrkkysieniä laukaistakseen berserkkivaihteensa, koska jostain syystä kyseinen kohta oli tosi epäselvästi kuvattu alkujaksoissa, joissa näin kävi. (Voi Björn – niin hyvä poika, vaikka berserkkisienet olivatkin tosi kummallinen juttu, eivätkä lopulta sopineet häneen hahmona kauhean hyvin.)

Anime muokkaa tarinan aggressiivisen kronologiseksi, ja Thorfinnin lapsuusvaiheita seurataan monta jaksoa ennen kuin päästään tilanteeseen, josta manga alkaa. OP kuitenkin lupaa paljon Thorfinnin kehityksestä myös mangaa tuntemattomille.

Ennen kaikkea OP on tosi siisti. Valtavasti kamera-ajoja, kamera liikkuu liioittelematta ihan koko ajan. Kappaleen ja videon huippukohta (0:30) on todella vaikuttava, kun kamera kiitää Askeladdin laivan keulan ympäri kiertäen Askeladdin ja hänen uskollisen kakkosmiehensä Björnin ja siirtyessä sitten laivan perään, jossa Thorfinn pudistaa isältä saamaansa veistä. Thorfinn ei osallistu laivan soutamiseen, koska ei katso olevansa osa Askeladdin joukkoa, vaan tekevänsä vain palveluksia Askeladdille saadakseen uusia mahdollisuuksia voittaa tämä reilussa kaksintaistelussa.

Toisaalta kappaleen lyriikat tavoittelevat koko sarjan kantavaa teemaa haaveesta rakentaa parempi, väkivallaton maailma, ja esittelevät siksi sarjaa Thorfinnin näkökulmaa laajemmin. Kappale pohtii, mikä meni vikaan ja miksi maailma on tällainen, että vain vahvimmat selviävät. Kappale myös väläyttelee sarjan nimessä mainittua Vinlantia, ihmeellistä uutta maata, jossa ei ole väkivaltaa, vaikka Thorfinn itse on oikeastaan unohtanutkin koko asian. Kappale päättyy Thorfinnin tuskaisena huutavaan siluettiin ruumiiden keskellä, ja lyriikat kirkuvat, että vastatkaa joku: onko tämä nyt se maailma, jonka puolesta taistelemme? Täydellistä!

Kategoriat
Analyysi Hahmot Länsiviihde Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: Atlantiksen naiset

Edellisestä Prinsessapäiväkirjat-postauksesta ja ylipäänsä mistään postauksesta on aivan liian pitkä aika, joten tuntuupas mahtavalta päästä tässä projektissa taas askel eteenpäin! Tarkoitus ei ole lopettaa Disneyn sankarittarista kirjoittamista, mutta elämässä kävi niin, että Mangakartta-podcast on vienyt valtavan palan sisällöntuottoajastani ja -jaksamisestani, enkä siksi ole saanut sen aloittamisen jälkeen kauheasti aikaan kirjoitettua sisältöä. Podcast-projekti on kuitenkin ollut aivan huikean hauska, ja sen parissa puuhailu on tehnyt minut tosi onnelliseksi, joten en kadu mitään, mutta haluan kyllä pitää tämän ikioman ajatusten valtakuntanikin elossa vähän paremmin. Näiden alkukuulumisten jälkeen, käydäänpäs itse asiaan!

***

Elokuvasta Atlantis (2001)
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Atlantis on juonivetoinen ensemble-elokuva, jossa fokus jakautuu Disneylle tyypillisen kolmen tai neljän tärkeän päähenkilön sijaan noin kymmenen hahmon kesken. Leffa on muutenkin mielenkiintoinen tapaus Disneyn animaatioklassikkojen joukossa, koska se havitteli ihan toisenlaista yleisöä kuin suurin osa klassikoista. Leffaan toi jännän uuden sävyn Indiana Jones -henkinen aarteenetsintäseikkailu tieteispiirteillä ja ilman musikaalikohtauksia.

Kun katsoin leffan pitkästä aikaa uusiksi, tulin valitettavasti siihen tulokseen, ettei se ole silmissäni enää niin jännittävä kuin muistin, ja valkoisen miehen taakkaa tihkuva tematiikkakin tuntuu joka katsomiskerralla nihkeämmältä. Leffalla on kuitenkin se ainutlaatuinen piirre, että sen laajaan keskeiseen hahmokaartiin kuuluu peräti neljä hyvin erilaista naishahmoa, jotka saavat osapuilleen yhtä paljon huomiota.

Prinsessa Kida

Atlantiksen prinsessa toivoo ulkomaailmasta saapuneen fiksun kielitieteilijä Milon voivan auttaa tuomaan hänen kansansa teknologisen kukoistuksen takaisin.

Kida toimittaa leffassa Disneyn perinteistä love interest -naispääosan virkaa. Hänellä on kuitenkin renessanssi-leffojen naispääosiin verrattuna melko pieni rooli leffassa, sillä hän tulee mukaan kuvioihin vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen ja loppurähinän ajaksi muuttuu jonkinlaiseksi taivaalliseksi, tiedottomaksi olevaisuudeksi. Hänen roolinsa tarinassa on lähinnä edustaa atlantislaisia, tutustua sankari Miloon ja näyttää tälle paikkoja (jotta Milo voi sitten pelastaa päivän).

Kida onkin Atlantiksen naishahmoista olemukseltaan, piirteiltään ja rooliltaan tyypillisin Disney-sankaritar ja valitettavasti mielestäni myös leffan tylsin naishahmo. Hän on kaikin puolin viehättävä hahmo, joka kantaa itsensä ihailtavan karismaattisesti ja jolla on ihastuttava pilke silmäkulmassa sekä avoin ja rohkea suhtautuminen maailmaan. Vähäiseksi jäävän hahmofokuksensa takia hän ei kuitenkaan jää mieleen erityisesti. Hahmo ei tunnu pinnalliselta tai karikatyyrimäiseltä, mutta hän jää niin sivuun elokuvan keskiosan ulkopuolella, ettei hän saa myöskään riittävästi syvennystä.

Prinsessa Ruususen Auroran tapaan hän on persoonallinen ja hauska hahmo, joka vaikuttaa siltä, että voisi olla paljon enemmän, jos olisi saanut elokuvassa enemmän ruutuaikaa ja tekemistä. Kida tuntuu lähinnä täyttävän perinteisen sankarittaren tehtävää siinä missä muut naishahmot saavat osakseen paljon mielenkiintoisempia, erottuvampia ja epätyypillisempiä rooleja.

Kidan hahmodesign on mielestäni hauska ja myös hahmon mieleenpainuvin piirre. Altantislaisten tumma iho ja valkoiset hiukset ovat tietysti paras reunailevan nörtin fantasia-look, ja kampauksessa vuorottelevat terävät ja aggressiivisen tasaiseksi leikatut suortuvat tuovat tosi hauskan kehyksen Kidan kasvoille. Tummat kulmakarvat hyvin vaaleahiuksisilla hahmoilla ovat usein vähän vaikea elementti, mutta Kidan kohdalla ne luovat mielestäni aika jännän ja vieraan kontrastin. Muiden naishahmojen tavoin Kidan kasvot ja etenkin täyteläiset huulet ovat hyvin ilmaisuvoimaisia.

Kategoriat
Anime Hahmot Manga

Hahmotyypeistä ja suosikkihahmoista

Animepiireissä puhutaan usein parhaista pojista ja parhaista tytöistä sekä suosikkihahmotyypeistä. Fiktiossa hahmot ovat minulle ehdottoman tärkeä osa tarinaa, ja olen aina kokenut itseni ensisijaisesti hahmokeskeiseksi fiktion kokijaksi ja kuluttajaksi. Hahmot ovat minulle aina teoksen ydin ja selkäranka, minkä takia minun on vaikea nauttia teoksista, jotka eivät ole hahmokerronnaltaan kiinnostavia tai jotka fokusoivat vahvasti johonkin ihan muuhun kuin hahmoihin – vaikka ne toimisivat muilta osiltaan miten hyvin tahansa.

Esimerkiksi Disneyn 101 dalmatialaista on jäänyt vahvasti mieleen leffana, joka on kerrassaan menevä seikkailu mutta joka häviävän heikon hahmofokuksensa takia ei herätä minussa mitään tunteita. Kevätkauden originaalianimesarja Fairy Gone on täynnä mielenkiintoisia maailmapiirteitä sekä tyylikästä ja ihan mahdottoman kivasti koreografioitua toimintaa, mutta hahmofokuksen puute tekee sarjasta kovin puisevan, kun hahmojen henkilökohtaiset tavoitteet jätetään hyvin pieneen rooliin, ja he lähinnä tekevät työtään ilman erityisen intohimoista tai henkilökohtaista otetta siihen.

Tykkään hahmoista tosi paljon, kiinnyn hahmoihin ja usein muistan teoksen ensisijaisesti hahmojen kautta. Niin nurinkuriselta kuin tuntuukin kirjoittaa näin, joskus jopa tiedän sarjan lähinnä jonkun tykkäämäni hahmon kautta, vaikka en olisi koskenut itse teokseen, vaan vain tutustunut hahmotaiteeseen ja -lauluihin.

Tykkään valtavasti tietyistä visuaalisista ja persoonallisuuselementeistä, jotka tulevat esille jo heti hahmon designista ja olemuksesta. Tytöille suunnattujen poikia tulvivien tuoteperheiden osalta ihastun usein siihen lihaksikkaaseen, paita auki rymistelevään poikaan, joka uhkuu naiivia suorasukaisuutta. Lisäksi tykkään kovasti yhtäältä väsynytsilmäisistä herrasmiehistä ja toisaalta vihaisista pojista, jotka punastelevat herkästi.

Fate/Grand Order -mobiilipelin tyylikäs vanhempi herrasmies Moriarty, Monogatari-sarjan väsähtäneen pahaenteinen pahis Kaiki ja King of Prismin pöljän itsevarma (ja Shunsuke Takeuchin superihanan kirkkaan matalalla äänellä laulava) Alexander Yamato ovat kaikki hahmoja, joista tykkään. Yhtäkään heistä en kuitenkaan ole koskaan nähnyt siinä heidän omassa dramaattisessa ympäristössään – eli teokset itsessään ovat täysin kuluttamatta. Enkä välttämättä ole kauhean innostunut koskaan niitä kokemaankaan, koska itse teokset eivät minua suuresti kiinnosta (tai no, kyllä se King of Prism pitää joskus saada koettua).

ukkelit

Katsomatta hyviä hahmoja.

Tämän kaltainen hahmotykkäys tuntuu edelleen itselleni vähän vieraalta sen ilmeisen pinnallisuuden takia. Minulla ei ole hahmojen persoonallisuuksista tai tarinoista oikein muuta käsitystä kuin hahmodesignit. Nykyisessä hahmotyyppikulttuurissa olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tämäkin on ihan hyvä tapa tykätä hahmoista ja tunnistaa niitä piirteitä, jotka erilaisissa hahmoissa vetoavat. Edellä mainittujen hahmojen osalta ihastukseni kohdistuu ennen kaikkea hahmotyyppiin, en niinkään hahmon henkilökohtaiseen tarinaan ja kehityskaareen. Puhdas hahmotyyppitykkääminen ei sinällään tosiaan välttämättä tarvitse kontekstia.

Minulle tärkeämpi tapa tykätä hahmoista on kuitenkin edelleen se, jossa yhdistyvät nämä pinnalliset hahmotyyppielementit ja hahmon tarinan, kehityksen, tunteiden, toiveiden ja haasteiden tunteminen. Tällainen hahmotykkääminen taas vaatii, että teos on kulutettuna ainakin riittävin osin, ja on huomattavasti syvempää ja monipuolisempaa, sillä hahmosta saa enemmän tietoa, johon tarttua. [Edit 19.8.2019: Kappaleen viimeinen virke lisätty selkeyttämään tekstiä]

Esimerkiksi polvihousuiset nuoremmat pojat eivät sinänsä ole hahmotyyppinä erityisesti minun juttuni, mutta Yana Toboson Kuroshitsujin päähenkilö, Englannin kruunun likaisia töitä hoitava, isänsä toimen liian nuorena perinyt jaarli Ciel Phantomhive on yksi suosikkihahmoistani koskaan. Hänen pyrkimyksensä pitää yllä aristokraattiasemaansa ja vaikutusvaltaansa ja hänen nuori ja hento mutta henkisesti kovettunut olemuksensa ovat täynnä kontrasteja. Visuaalisista elementeistä suosikkini hänessä ovat silmälappu ja silinterit ja muu viktoriaaninen pukeutuminen sekä erityisesti ärtyneen vakava ilmeskaala. En varsinaisesti samaistu Cieliin, mutta hän on minulle monisyisesti rakennettu, mielenkiintoinen ja yhtäältä sympaattinen mutta toisaalta välillä hyvin traagisella tavalla julma hahmo, joka kerää aina kaiken huomioni Kuroshitsujia lukiessani.

Jun Mochizukin Pandora Heartsin historian mysteereitä kaivelevan päähenkilöporukan mentorina toimiva nuorekas setämies Xerxes Break taas edustaa sellaista karismaattista, aina tilanteen tasalla olevaa, hieman pahaenteistä veijarihahmoa, josta on ensialkuun vaikea saada selvää. Hahmon kuori alkaa kuitenkin tarinan edetessä rakoilla, kun askel kerrallaan lukija tutustuu myös tämän heikkouksiin ja motivaatioihin. Harvasta asiasta lähtee niin paljon tunnetta kuin minusta silloin, kun Break jännittää kamalasti terveydentilastaan kertomista rakkaimmalle läheiselleen tai kun takauma paljastaa, miten hän on ennen ollut alati pahaenteisesti virnuilevan manipuloijan sijaan nurkassa murjottava ja sähisevä traumapussi.

Sekä Ciel että Break ovat valloittavan karismaattisia hahmoja, joista paljastuu jatkuvasti uusia puolia ja jotka kehittyvät lukijan silmien edessä valloittavan kerroksellisiksi.

parhaatyksisilmaiset

Parhaat yksisilmäiset poikani Ciel ja Break. (Sebastian on Cielin kuvassa vain proppina, hänestä en yksittäisenä hahmona niin välitä.)

Myös Utenan salaperäisen etäinen, sarjan hämärien kaksintaisteluiden voittajalle tämän morsiamena kuuluva Anthy Himemiya on tehnyt suuren vaikutuksen minuun. Hän ei sinänsä ole kovin sympaattinen hahmo, vaan sarjan suuri mysteeri, jonka pahaenteisyys kasvaa sarjan edetessä ja jonka vaikeaselkoiset ja ristiriitaiset tunteet prinssityttö Utenaa kohtaan tekevät hänestä kuitenkin kokonaisen, ymmärrettävän ja ehdottoman kiehtovan hahmon, jonka olemassaoloa jäytävä yksinäisyys ja lohduttomuus jäävät kalvamaan pitkään sarjan katsomisen jälkeenkin.

Pari viime vuotta olen myös ihastellut aivan toivottomasti Re:Zeron kuningattaren paikasta kisaavan puolihaltianeito Emilian perään – mutta tällä kertaa täysin eri syistä. Hänellä on yksi kauneimmista hahmodesigneista koskaan, ja hänen vaaleanvioletilla aksentoitu valkoinen värimaailmansa vetävät minua puoleensa. Ennen kaikkea kuitenkin ihastuin yhtäältä hahmon suureen kiltteyteen ja pehmeyteen, toisaalta taas hänen järkevyyteensä ja omanarvontuntoonsa. Emilia ei anna epätasapainoisen päähenkilö Subarun kävellä ylitseen, vaikka suhtautuukin poikaan lämpimästi. Emilia lämmittää sydäntäni niin monella tavalla, että täytyn ihanista, positiivisista tunteista häntä ajatellessani ja hänet nähdessäni.

HimemiyaEmilia

Himemiya nostattaa ihoni kananlihalle, Emilia taas herättää ihailunsekaista hykerrystä.

Olen myös huomannut, että löydän usein suurta samaistumis- ja empatiapintaa itsestään epävarmoista hahmoista, jotka kokevat sosiaaliset tilanteet pelottavina. Kalastusanime Tsuritaman päähenkilö Yukin voimakas sosiaalinen ahdistus kuvataan metaforisesti hukuttavana tunteena, joka saa hänet irvistelemään hapenpuutteessa ja vaikeuttaa uusiin ihmisiin tutustumista. Asahi Tsutsuin ratsastusaiheisen joseimanga Jumpingin päähenkilö Ranin itsetunto on niin sirpaleinen, että myös hän jäätyy sosiaalisissa tilanteissa ja näkee itsensä hyvin negatiivisesti (Ranista puhuin pitemmin Mangakartan viidennessä jaksossa). Molemmat saavat onneksi reipasotteisen ystävän, joka onnistuu vetämään heidät mukaan harrastukseen, jonka kautta heidän on helpompi havaita omat vahvuutensa ja voittaa ahdistuksensa.

yukiran

Yuki ja Ran pukevat jännittävien tilanteiden kohtaamisen mielikuviksi samaistuttavan tehokkaasti.

Io Sakisakan shoujosarjan Love Me, Love Me Not (Omoi, omoware, furi, furare) toinen päätyttö Yuna taas on gasellinsilmineen ja paksuine hiuksineen huikean söötti tyttö, mutta hänen ujoutensa tekee muiden ihmisten lähestymisen haastavaksi. Kaiton Blue Flag -mangassa vetäytyvä pääpoika Taichi taas on lyhyydessään ja eläväisine ilmeineen valtavan herttainen ilmestys, mutta niin epävarma itsestään, että on ajautunut erilleen hyvästä lapsuudenystävästään alemmuuskompleksinsa takia.

yunataichi

Yuna ottaa askeleen toisensa jälkeen eteenpäin, Taichin matka taas on koukeroisempi ja epätasaisempi.

Minulla ei ole ollut koskaan kovaa sosiaalista ahdistusta, mutta olen introvertti ja porukassa alan tuntea oloni helposti ulkopuoliseksi. Nykyään olen paljon rohkeampi kommunikoija, mutta etenkin nuorempana tuntui siltä, että on hirveän vaikea saada puheenvuoroa juttelussa ja että ajatukseni kulkevat niin hitaasti, etten oikein ehdi sanoa mitään järkevää ennen kuin keskustelu on jo edennyt seuraavaan aiheeseen. Edelleen mietin usein sosiaalisten tilanteiden jälkeen, että tulikohan puhuttua jotain tosi tyhmää. Näiden omien kokemusten valossa tuollaiset ylempänä mainitut ujot, epävarmat ja heikkoitsetuntoiset hahmot, jotka kokevat sosiaaliseet tilanteet haastavina, tuntuvat usein tietyllä tavalla hyvin läheisiltä. Tuntuu siltä, että tiedän, mitä haasteita nämä hahmot käyvät läpi. Haluan tsempata heitä, kun he yrittävät kehittää sosiaalisia taitojaan, ja iloitsen suuresti aina, kun he pääsevät ylittämään jonkun kohtaamansa esteen.

Intouduin keräämään tähän mietteitä siitä, miten eri tavoilla hahmoista voi tykätä. Samaistuminen, sympaattisuus, empatiakyky, uskottava tunnekuvaus, mielenkiintoinen kehityskaari, tunnistettavat hahmopiirteet ja monikerroksinen persoonallisuus ovat usein tärkeitä tekijöitä minulle, mutta niiden suhde voi vaihdella suosikkihahmosta toiseen. Tärkeintä suosikkihahmossa on, että se herättää minussa yleisönä voimakkaita tunteita tavalla tai toisella.

 

Kuvat:
Fate/Grand Order © TYPE-MOON / FGO PROJECT
Monogatari © Nisioisin/Kodansha, Aniplex, SHAFT
King of Prism © T2A/S/API/KPH
Kuroshitsuji © Yana Toboso, Square Enix
Pandora Hearts © Jun Mochizuki, Square Enix
Revolutionary Girl Utena @ Be-Papas, Chiho Saito, Shogakukan, TV Tokyo
Re:Zero @ Tappei Nagasaki, Kadokawa Corporation/Re:ZERO PARTNERS
Tsuritama @ Tsuritama Partners
Jumping @ Asahi Tsutsui, Shueisha
Love Me, Love Me Not @ Io Sakisaka, Shueisha
Blue Flag @ Kaito, Shueisha

Kategoriat
Hahmot Manga Taide ja tyyli

Kannesta kanteen: Pandora Hearts

Pysähdyinpä pitkästä aikaa miettimään mangakansia.

Vahvoissa sarjoissa on usein (mutta ei toki aina) toimiva kansisuunnittelu, sillä monet hyvät mangakat osaavat kuvastaa sarjaansa sen kansissa tavalla, joka herättää lukijoiden mielenkiinnon. Tämä havainto pätee monen muun teoksen ohella Jun Mochizukin Pandora Heartsiin, joka on yksi suurimmista mangasuosikeistani ja jonka kannet muodostavat todella mielenkiintoisen kokonaisuuden.

PHkannet

Neljän suuren herttuasuvun edustajat yrittävät estää sata vuotta sitten sattunutta, koko silloisen pääkaupungin tuhonnutta tragediaa toistumasta ja selvittävät samalla menneisyyden saloja.

Sarjan kansien tehokkuuden salaisuus löytyy niiden yksinkertaisesta designista ja yhtenäisestä teemasta. Jokainen kansi esittelee jonkun hahmon valkoisella taustalla, jolle on painettu jokin hahmoon liittyvä symboli ja välillä jotain rekvisiittaa. Kansien tärkein elementti on, että kansikuvahahmo on aina jollain tavalla vuorovaikutuksessa kahlekettinkien kanssa.

Kahleet liittyvät karmeasta Abyss-todellisuudesta ihmisten todellisuuteen pyrkiviin chain-hirviöihin, sekä temaattisella tasolla hahmoihin. Kahleet edustavat sarjassa ennen kaikkea menneisyyden painolastia, jota kaikilta hahmoilta löytyy valtava määrä. Kansikuvissa osaa heistä kahleet sitovat, toiset pitelevät kettinkiä käsissään tai rikkovat kahleensa, ja joidenkin kohdalla ne vain kulkevat hahmon taustalla tai edessä. Kahleiden ja muiden kansielementtien asettelu kuvastaa kunkin hahmon sisäisiä konflikteja ja näiden roolia tarinassa.

Toisin kuin Magin kannet, joista olen kirjoittanut aikaisemmin ja jotka tuntuvat kuvaavan jotain oikeaa tilannetta sarjassa, Pandora Heartsin kansissa hahmot vain pönöttävät ja poseeraavat itselleen tyypilliseen tapaan. Ratkaisu ei kuitenkaan ole ollenkaan tyhmä, sillä Pandora Heartsin kannet yhdistävät kansikuville tyypillisen pönötysposeerauksen ja itse tarinan kertomiseen osallistumisen.

Kansista löytyy osuvaa hahmonrakennusta, joka kannustaa tarinan edetessä lukijaa pohtimaan, mitä kukin kansi kuvastaa hahmostaan. Näin kannet tuovat tarinan kokonaisuuteen sellaisen tason ja tiivistävät tiettyä hahmoa koskevaa informaatiota sellaiseksi esitykseksi, jota sarja ei välttämättä muutoin suoraan sano. Jokainen kansi kertoo jotain kansikuvahahmosta ja ohjaa sen avulla lukijan huomiota etenkin kyseisen pokkarin tapahtumien osalta mutta myös muutoin tarinan kontekstissa.

PHechobarma

Esimerkiksi pokkarin 9 kannessa Julman Vincent Nightrayn tahdottomana kätyrinä toimivaa surumielistä Echoa kahleet puristavat melkein joka raajasta, ja tyttö näyttää kohtaloonsa tyytyvältä mutta ahdistuneelta. Taustalle painettu siipiornamentti, jonka päähenkilö Oz lahjoittaa Echolle siipifestivaaleilla, tuo kuitenkin kanteen esille myös Echon osin tiedostamattoman toiveen olla oikea henkilö ja vapaa tekemään niin kuin itse näkee oikeaksi. Pokkarin 15 kannessa taas tiedonkeruuseen erikoistuneen salamyhkäisen ja todellisia tarkoitusperiään piilottelevan Barman herttuan jalkojen välistä kaulan ympäri kiertyvä kahle on vain hädin tuskin näkyvissä, ja hän myös peittää kasvonsa viuhkallaan.

Kukin kansi kertoo näin oman tarinansa esittämästään hahmosta, ja se saa lukijankin kiinnostumaan siitä, miten tarina jatkuu. Kannet ja niiden esittämien hahmojen erilaiset tärkeät esineet ja symbolit sekä se, miten kukin hahmo on tekemisissä kahleidensa kanssa, tekevät selväksi, että sarjan jokaisella hahmolla on tarina kerrottavanaan, ja minä ainakin paloin halusta saada tietää hahmoista lisää.

Sekin toki auttaa, että Mochizuki paitsi piirtää erittäin kauniisti, on myös äärimmäisen taitava visuaalinen tarinankertoja. Hänen kykynsä ilmaista tunnetiloja sekä hahmojen taustoja, mielenliikkeitä ja persoonallisuutta on aivan ilmiömäistä, ja taidot näkyvät myös kansissa. Hänen ilmetyöskentelynsä on yhtä aikaa monisyisen hienovaraista ja loisteliaan ilmaisuvoimaista. Kansien häkellyttävä vesivärihenkinen värityöskentely ihanine liukuväripintoineen saa myös kansiin kauniin eläväisen sävyn. Mochizukin väripinnat eivät ole koskaan tasavärisiä, vaan sävyn vaihtelu kankaissa ja hiuksissa tuo niihin kolmiulotteisuutta ja tunnelmaa.

Summauksena Pandora Heartsin kansia on kiva katsoa, mutta ne tuovat lisäksi omaa sisältöään sarjan kokonaisuuteen ja ohjaavat lukijan ajattelua kunkin hahmon olennaisiin konflikteihin.

Kuvat @ Jun Mochizuki, Square Enix

Kategoriat
Anime Hahmot Musiikki Taide ja tyyli

Animetalvi parhaiden openingien kautta

Olen koko alkuvuoden hifistellyt animesarjojen openingeista ihan ennennäkemättömällä raivolla, joten täytyi päästä miettimään talvikauden animesarjojakin parhaiden alkutunnarien pohjalta.

The Promised Neverland OP

NeverlandOP

Rauhaisen orpokodin vanhimmat lapset päättävät paeta, kun he saavat tietää kauhean totuuden siitä, minne ”adoptoidut” lapset oikeasti päätyvät.

Kappale: Touch Off (UVERworld)

The Promised Neverlandin (Yakusoku no Neverland) OP yhdistää mahdottoman hyvin energistä päättäväisyyttä ja ahdistavaa umpikujaan jumittumisen tunnetta. Kappale on monisävyinen, ja video on ohjattu istumaan musiikin rytmiin täydellisesti. Yksittäiset kuvat eivät tee kokonaisuudelle oikeutta, koska kappaleen tahtiin sumentuva ja tarkentuva kamera sekä tummana roiskuvat värit pääsevät parhaaseen loistoonsa nimenomaan liikkeessä. Tunnelmankuvaus onkin tämän OP:n kantava voima.

Alkupuolellaan OP myös esittelee päähenkilönsä ja näiden keskinäiset roolit tehokkaasti. Sosiaalinen, suorasukainen ja energinen Emma esitellään hyvin hymyileväisenä ja fyysisenä hahmona hyppimässä innokkaasti ja halailemassa pienempiä lapsia. Hän myös nappaa niskahaliin pääpojat Normanin ja Rayn, mikä heijastaa hänen rooliaan kolmikon eteenpäin ajavana voimana, suunnannäyttäjänä ja emotionaalisena liimana.

Tiimin strategisena painopisteenä toimivan Normanin osalta OP keskittyy esittelemään hänen eri puoliaan. Ensin hän näyttää yleisölle määrätietoisen hymyn, joka kertoo, että tilanne on hallinnassa. Sitten seuraa lempeän ystävällinen naurahdus. Kolmantena näytetään päättäväinen mutta hyvin vakava ilme, johon vahva varjostus tuo painostavuutta ja pahaenteisyyttä. Hahmosta on vaikea päätellä, onko hän lämmin vai kylmä, empaattinen vai juonitteleva – vai kaikkea tätä.

Kylmä Ray taas mulkoilee katsojia alaspäin. Hän vetäytyy omiin oloihinsa lukemaan, ja ohi kulkiessaan tarkkaavaisena huomaa kameran ja peittää sen kädellään. Kameran peittäminen toimii näpsäkästi samalla kertaa sekä pienenä neljännen seinän rikkomisena että viittauksena siihen, miten Rayn roolina on tiedon kerääminen tarkkailijan asemassaan.

Mielenkiintoisen esittelyn saavat myös pääantagonistien virkaa toimittavat orpokodin pitäjät, äiti Isabella ja sisar Krone. Kumpaakaan ei esitetä OP:ssa suoraan vastustajana, vaan heidän esittelynsä on näennäisen ystävällinen, mutta siihen on integroitu pahaenteisiä piirteitä.

Juuri ennen kuin näemme Isabellan äidillisesti hymyilevän lähikuvan, ruudulla läpyttelee perhonen, joka hajoaa palasiksi heti Isabellan esittelyhetken jälkeen. Äkkinäisen voimakas tapa, jolla Isabella napsauttaa kädessään pitämän taskukellon kiinni, tuo hahmoon myös hyytävän sävyn, vaikka hänen painostavan lempeä hymynsä ei värähdäkään. Kronen lähikuvassa taas hänen kasvonsa vääntyvät iloisesta epäystävälliseen hymyyn aivan hetkeksi. Kun hän tämän jälkeen taas leikkisästi hymyillen kauhaisee kasan lapsia syliinsä, hetki tuntuu ristiriitaisen karmivalta.

OP on lohduttoman synkkä, ja sarjan luonnetta juonittelutarinana korostaa tunnarin läpi esillä oleva palapeliteema. Sytytyslankateema taas tuo pätkään kiireisyyden tunnun – aikaa ei ole tuhlattavaksi, vaan kello seuraavan lapsen karmaisevaan kohtaloon tikittää jatkuvasti. OP edustaakin paremmin mangan ripeästi etenevää rytmitystä enemmän kuin animen viivyttelevämpää kerrontaa. Aiemminkin kehumani manga on pitänyt ainakin minut otteessaan tiukemmin, mutta animesovituskin on kelpo jännäri ja sen ensimmäinen tarinakaari päättyi vahvaan nuottiin.

Kategoriat
Analyysi Arvostelu Hahmot Manga

Mangahaaste: Dystopia

Hanna-chanin kirjallisuushaasteen (jonka muokkasin mangahaasteeksi) osalta olen saanut käsiteltyä jo jännityksen, kauhun ja viimeksi utopian. Itse haasteaika on jo kulunut loppuun pari kuukautta sitten, mutta utopia-teksti kaipaa ainakin dystopia-tekstin vielä tuekseen. Näitä tekstejä on ollut tosi mielenkiintoista kirjoittaa näin genrenäkökulmasta, sillä tietty näkökulma auttaa aina näkemään teoksesta vähän erilaisia asioita kuin pelkkä yleistason arvio teoksen onnistuneisuudesta. Kenties jaksan siis ensi vuoden puolellakin kirjoittaa vielä muutamasta teoksesta samalla linjalla.

Tarkastaja Akane Tsunemori

kannet

Vaikka sarjan fokus on toiminnassa ja yhteiskunnallisessa sanomassa, se esittää sanottavansa vahvasti hahmojen kautta, ja hahmot nousevat tärkeimpään rooliin myös vaikuttavissa kansikuvissa.

Kuten utopia-postauksessa alustavasti mietin, utopian ja dystopian raja on usein hiuksenhieno. Jonkun utopia voi olla jonkun toisen dystopia, kuten Psycho-Pass-animen mangasovituksessa, Hikaru Miyoshin Tarkastaja Akane Tsunemorissa (Kanshikan Tsunemori Akane).

Tarinan maailmassa Sibylla-niminen tekoälyjärjestelmä pystyy mittaamaan ihmisten rikostaipuvaisuuden. Kun tämä rikoskerroin nousee henkilöllä liian korkeaksi, hänet julistetaan latentiksi rikolliseksi ja eristetään yhteiskunnasta. Sibylla-järjestelmä päättää myös kansalaisten soveltuvuuden ammatteihinsa. Akane Tsunemori (yllä kuutoskannessa) on luokkansa priimus, joka aloittaa sarjan alussa työn julkisen turvallisuuden viraston tarkastajana. Tarkastajan tehtävänä on valvoa toimeenpanijoita, jotka ovat latentteja rikollisia ja joiden on tarkoitus hoitaa poliisityön likaiset hommat, jotta tarkastajien rikoskertoimet eivät kasvaisi ja psyykepassit samenisi.

Sibylla-järjestelmän käyttöönotto on vähentänyt rikollisuutta ja tehnyt muusta maailmasta eristäytyneestä Japanista entistä turvallisemman paikan elää. Minority Report -henkisen maailman on kuitenkin tarkoitus näyttää lukijan silmään selkäpiitä karmivalta ihmisoikeuksien polkemiselta, kun ihminen tuomitaan eristysseuraamukseen ennaltaehkäisevästi rikospotentiaalin eikä varsinaisten tekojen seurauksena.

Sarja rakentaa alkumetreiltään lähtien kuvaa dystooppisesta yhteiskunnasta, jonka alkuun virheettömäksi kehutusta oikeusjärjestelmästä alkaakin paljastua monia aukkoja. Sibylla-järjestelmään sokeasti luottava yhteiskunta on myös avuton, kun tarinan pahis Makishima astuu kuvioihin. Makishima kuuluu harvinaiseen vähemmistöön, jonka rikoskerroin ei nouse, vaikka hän suorittaisi kuinka kamalia rikoksia.

akane5

Sibylla-järjestelmää ja sitä kyseenalaistamatta tottelevia kansalaisia kritisoiva Makishima pyrkii järkyttämään yhteiskunnan perusteita.

Kategoriat
Anime Hahmot Länsiviihde Meta

Kolme fiktioneitoa jotka muuttivat minua

Pyörivä nuoli -blogin Vilhelmiina kirjoitti marraskuussa kolmesta animaatioelokuvasta, jotka ovat vahvasti vaikuttaneet häneen, ja postauksen lopussa Vilhelmiina heitti haasteen muillekin animaatiohenkisille bloggaajille kirjoittaa elämäänsä vaikuttaneista animaatioista, joten tartunpa minäkin tähän aiheeseen – hitusen myöhässä ja muokattuna tosin.

Yläasteen ja lukion aikana tutustuin kolmeen televisiosarjaan, jotka ovat muokanneet ajatteluani erityisen paljon, ja innostukseni fiktion analysoimiseen on pitkälti lähtenyt ja muotoutunut näitä kolmea sarjaa katsoessa ja pureskellessa. Näistä yksi tosin on live action -sarja, mutta menköön tässä joukossa.

Revolutionary Girl Utena

utenakuva1

Utena haluaa olla pelastava prinssi. Ystäväänsä puolustaessaan hän sotkeutuu koulun oppilaskunnan hallituksen salaisiin kaksintaisteluihin, joissa voittaja saa omakseen salaperäisen ruusumorsiamen, joka sattuu olemaan tyttö Utenan luokalta.

Utenassa hahmoja prinssin ja prinsessan rooleihin jakava ja sitten tekemäänsä roolijakoa kyseenalaistava kerronta sekä sen valtoimenaan temmeltävä symboliikkavyöry tarjosivat minulle yläasteella ajateltavaa pään täydeltä, ja tarjoaa edelleen. Se oli alusta asti sarja, joka kutsui ja suorastaan pakotti minut miettimään ja tulkitsemaan sisältöään ja sen erilaisia merkityksiä. Sen myötä opin myös arvostamaan ja tunnistamaan monia kerronnallisia rakenteita.