Prinsessapäiväkirjat: Perdita ja Anita

Elokuvasta 101 dalmatialaista (One Hundred and One Dalmatians, 1961).

Perdita-ja-Anita-ja-husbandot

Pongo ja Perdita ulkoiluttamassa ihmisiään Rogeria ja Anitaa sillä välin kun kamalan Cruella de Vilin kätyrit ryöväävät dalmatialaispariskunnan pentueen tehdäkseen näistä pehmoisia pilkkutakkeja.

Olin jo ajatellut jättää kirjoittamatta 101 dalmatialaista -leffan naispääosista, sillä Perdita ja Anita ovat enemmän rooleja kuin hahmoja. Kun ajatuksia aiheesta kuitenkin oli noin kolme kappaletta, päätin sittenkin nopeasti raapustaa ne ylös.

(Sivuhuomiona prinsessapäiväkirjat-postaussarja on päässyt jo halvemman tuotannon ja sotkuisten ääriviivojen Xerox-animaatiokaudelle. Renessanssi häämöttää jo!)

Anitassa on ehkä nähtävissä jonkinmoista persoonallisuutta, kun hän ei sentään ole kaikessa samaa mieltä Rogerin kanssa, eivätkä kaikki hänen tekonsa ole vain jatketta aviomiehen touhuihin. Hänellä ainakin näyttäisi olevan omia kiinnostuksen kohteita, tai ainakin niin ymmärtäisin siitä, että hänellä on puistossa kirja mukana. Hänestä löytyy hieno neiti -leiman lisäksi jonkinlaista alkeellista persoonallisuudenkuvausta, kun alkuun nokka pystyssä kulkevasta luoksepääsemättömän oloisesta naisesta kuoriutuukin lähemmässä tarkastelussa oikeastaan aika lämmin ja iloinen henkilö. Anitaa onkin ihan mukava katsella aina kun hän eksyy ruudulle, mutta ei hän jää oikeastaan millään tasolla mieleen.

Perdita sen sijaan on hahmona täysin yhtä tyhjän kanssa. Leffan lopussa rekkatakaa-ajon aikana ulvahdin ääneen yllätyksestä, kun yksi pennuista meinasi lentää rekasta, ja tämän nappaakin kiinni Perdita, eikä Pongo. Tätä hetkeä lukuun ottamatta Perditan ainoa aktiviteetti leffassa on Pongon seurailu ja hänen ainoat pari repliikkiään tiivistyvät muotoon: ”Voi Pongo, olen niin huolissani.” Alkuun hän vaikuttaa Anitan tavoin nokka pystyssä tassuttavalta hienostoneidiltä. Lähemmän tutustumisen jälkeen hänkään ei lopulta ole lainkaan koppava hienohelma, mutta ei oikein mitään muutakaan.

Perditalla on leffassaan vielä vähemmän tekemistä kuin Auroralla omassaan, eikä lainkaan persoonallisuutta. Hän ei toimi, vaan reagoi. Hän ei ajattele, vaan seuraa. Hänessä ei ole mitään mielenkiintoista, ja vaikka häntä ei ole varsinaisesti ikävä katsoa, hänen läsnäolonsa ei myöskään tuo leffaan mitään sisältöä – ei juonta eikä viihdykettä, korkeintaan pienen ydinperheenihannointiaromin.

Sisältököyhyys ei kuitenkaan rajoitu naishahmoihin, sillä 101 dalmatialaista on vielä vähemmän hahmoleffa kuin sillä saralla surullisen epätasainen ja kompasteleva Prinsessa Ruusunen. Miespuolisia hahmoja on määrällisesti enemmän, mutta he eivät saa sen enempää syvennystä kuin naisetkaan. Pongo sinänsä toimii hieman enemmän kuin Perdita ja saa sentään huolehtia alkunarraatiosta, mutta muuten hän on suunnilleen yhtä köyhä esitys kuin puolisonsa, pelkkä persoonaton perheenisä.

Leffalla ei oikeastaan edes ole varsinaista päähenkilöä. Sivuhahmot, jotka auttavat varastettujen pentujen pelastamisessa, ovat aivan yhtä suuressa osassa kuin Pongo ja Perdita. Pennuistakin vain kaksi on siunattu stereotyyppisillä luonteenpiirteentyngillä – se lihava kömpelys ja se joka nousee aina telkkarin eteen.

101 dalmatialaista on sinänsä ihan kelvollinen elokuva tarinaltaan ja toteutukseltaan, eikä aikani tullut katsoessa pitkäksi. Hahmopuolella se ei kuitenkaan tarjoa oikein mitään, ellei satu pitämään Cruellaa viihdyttävänä pahiksena. Itse en vain saa turkistädistä mitään irti, sillä hahmo on liian koomiseksi designattu ollakseen oikeasti uhkaava ja toisaalta persoonallisuudeltaan liian vakava ollakseen hauska.

Prinsessapäiväkirjat: Flora, Fauna ja Ilomieli

haltijattarethead

Todelliset päähenkilöt vai pelkkiä sivuhahmoja?

Monesti argumentoidaan hyvinkin perustellusti, että Prinsessa Ruususen päähenkilö ei suinkaan ole vartin verran ruudulla pyörivä Aurora, vaan tämän suojelemisesta ja kasvattamisesta vastaavat kolme haltijatarta Flora, Fauna ja Ilomieli. Tästä voi toisaalta olla montaa mieltä, sillä Aurora on kuitenkin kaikkien elokuvan tapahtumien ja tekojen keskus ja motiivi sekä dramaattinen keskiö.

Koska haltijattaretkin ovat tärkeitä naishahmoja ja tavallaan jopa päähenkilöitä, ansaitsevat he oman pienen kainalonsa Aurora-analyysin yhteyteen. Täyteen analyysimalliin en kuitenkaan mene, sillä en itse asiassa ole ikinä itse välittänyt kolmikosta erityisemmin. Tykkäisin leffasta enemmän, jos se keskittyisi heidän sijaansa enemmän potentiaalisesti mielenkiintoisempaan ja dramaattisempaan Auroraan.

Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Flora, Fauna ja Ilomieli” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: Aurora

Eli Ruusunen / Briar Rose elokuvasta Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty, 1959).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Aurora-ja-lintu

Kolmas varhaisista Disney-prinsessoista on hurmaava tapaus aina ruudulla pyöriessään eli ei kovin usein.

Prinsessa Ruusunen merkitsee 50-luvun alkupuoliskon normityttöbuumin jälkeen Disneyn jossain määrin epäonnistuneeksi jäänyttä paluuta prinsessasatuihin. Pitkästä, vaikeasta ja kalliista tuotantoprosessistaan tunnetun  16. klassikon mieleenpainuvin ja onnistunein osuus omissa silmissäni on sen silmiinpistävä taidetyylittely. En ole kuitenkaan koskaan tuntenut erityistä läheisyyttä leffaan, sillä sen hahmokuvaus tuntuu Tuhkimon tavoin sortuvan kaikkiin rasittavimpiin kökköyksiin. Kännäilevät kuninkaat ovat vähintään yhtä ärsyttäviä kuin Tuhkimon kissa-hiiri-leikit, ja pääpariskunta saa liian vähän aikaa, vaikka näiden persoonallisuuksien kuvauksissa ollaankin jo löydetty oikeille jäljille.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Aurora” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: Kaunotar

Eli Lady elokuvasta Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp, 1955).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

kaunotar peilaa
Suloinen koiraneito ajautuu pieneen seikkailuun.

Olen aina pitänyt Kaunottaresta ja Kulkurista enemmän kuin valtaosasta renessanssia edeltäviä klassikkoja. Se osaa tasapainottaa etenkin draamansa ja huvittavammat puolensa paremmin kuin monet edeltäjänsä. Leffa ei jää hekumoimaan äärilleen kärjistettyjen hahmojen pitkillä hösötyskohtauksilla, ja kaikki päähahmot saavat tarpeeksi lihaa ääriviivojensa ympärille ollakseen sympaattisia. Erityisen vaikuttavasta tapauksesta ei ole kyse, mutta sen katsominen tuntuu aina mukavalta ja pehmoiselta. Kaunotar ja Kulkuri on yksinkertainen ja miellyttävä pikku leffa, jonka sankaritar on yksinkertainen ja miellyttävä pikku koira.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Kaunotar” lukemista

Desucon Frostbite 2014

Frostbiten yleisten asioiden osalta minulla ei ole oikein mitään sellaista sanottavaa, mitä parikymmentä muuta kättä ei ole jo naputtanut ennen minua. Viihdyin hyvin ja oli ihanaa, että ohjelmasalit olivat täynnä kaikkina päivinä. Vesi oli kylmää ja kaverit kivoja. Ystävänpäiväteema näkyi hauskasti tervehdysseinällä, yöllisessä tietovisassa ja ohjelmatarjonnassakin. Ihmiset käyttäytyivät hyvin, Sibbe ei hukkunut roskiin ja kaikki tuntui toimivan hyvin. Jopa kaatajaiset olivat kerrankin mukavat.

Ohjelmatarjonta oli jälleen Desuconien totuttuun tapaan monipuolista ja laadukasta. En valitettavasti tullut nähneeksi ainuttakaan ennestään tuntemattomien ihmisten pitämää ohjelmaa, joka olisi yllättänyt erityisen positiivisesti. Tämä saattaa toki johtua siitäkin, ettei sellaisia omaan ohjelmasuunnitelmaani kovin montaa mahtunut. Monet vanhoista tutuista pistivät kuitenkin parastaan ja burger oli mukavaa.
Jatka artikkelin ”Desucon Frostbite 2014” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: Helinä-keiju

Eli Tinkerbell elokuvasta Peter Pan (1953).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Tink keijupoly

Kipakka pikkuneito levittää unelmat toteuttavaa keijupölyä.

Kuten mainitsin Leena-analyysin kohdalla, olen aina suhtautunut Peter Paniin kaikin puolin intohimottomasti. Nyt tuoreen uudelleenkatselun jälkeenkään en välitä hajanaiseksi jäävästä kokonaisuudesta, mutta leffa ei silti ole ilman arvojaan. Helinä on erityinen ja erottuva hahmo monella tapaa ja nousee leffan valopilkuksi, vaikka myös sen rasittavimmat puolet liittyvät häneen.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Helinä-keiju” lukemista

Yukicon, talvinen tulokas

arupaka

Saatoin menettää vahingossa alpakkaneitsyyteni.

Kehittyvien Conien Suomi Ry:n lämäyttäessä elokuussa K-18-ikärajan helmikuussa pidettävään Desucon Frostbiteen alaikäisten conittajien talveen jäi huutava tapahtumatyhjiö. Pian uutisesta seuranneen kohun jälkeen Yukicon ilmoitti tulemisestaan ja myikin itsensä loppuun nopeasti. Tapahtuman kasautumista oli mielenkiintoista seurata somen kautta, ja se pyörähti vihdoin ensimmäiselle kierrokselleen Espoon kulttuurikeskuksessa menneenä viikonloppuna 18.-19.1.2014.

Ensimmäisiä asioita, joihin itse kiinnitin Yukiconissa huomiota, oli maskotin ja visuaalisten tunnusten julkistaminen hyvin varhaisessa vaiheessa. Ajattelin aluksi, että nämä tuskin ovat tapahtuman olennaisimmat asiat, ja niiden hiomisen olisi varmasti voinut jättää myöhemmäksikin, jotta ensin voitaisiin keskittyä perusasioihin. Kuitenkin pian huomasin, että itse asiassa tällainen selkeän ja voimakkaan identiteetin luominen heti kättelyssä toimi erinomaisen hyvin ja toi vielä valmisteluvaiheilla olevan tapahtuman lähemmäs potentiaalisia kävijöitä. Tapahtuma tuntui konkreettiselta asialta alkumetreiltään saakka, vaikkei kukaan ollutkaan ikinä siellä vielä conittanut.

Tässä conin tutuksi tekemisessä hyvissä ajoin ennen varsinaista tapahtumaviikonloppua auttoi myös paljon näkyvä esilläolo. Yukicon pysytti itsensä yleisönsä mieleen esimerkiksi aktiivisen Twitter-tilin ja joulukalenterin avulla, eikä kadonnut missään vaiheessa. Tässä mielessä Yukiconin kommunikointi yleisönsä kanssa toimi paremmin kuin esimerkiksi Fanfestin vastaava, joka tuntui ajoittaisemmalta (mikä johtui toki varmaankin osittain tapahtuman pitemmästä kasaamisvälistä) ja hiipui loppua kohti, kun esimerkiksi uutissivulla ei kunniavieraan julkistuksen jälkeen tainnut tapahtua yhtään mitään puoleentoista kuukauteen ennen palautelomakkeen julkistamista tapahtuman jälkeen.

Lipunmyynnissä tapahtui ensimmäisen nettimyyntierän kanssa jonkinmoinen ylibuukkauskämmi, jonka takia lippuja ei riittänytkään enää luvatulle toiselle myyntikierrokselle, jota monet olivat odottaneet kovasti. Järjestäjät kuitenkin tiedottivat asiasta avoimesti ja asiallisesti, ja muutenkin tiedotus oli kauttaaltaan toimivaa.

Tapahtumatilatkin tuntuivat toimivan hyvin väkimääräänsä nähden. Tungos ei ollut ahdistava ja Espoon kulttuurikeskus oli valoisa ja miellyttävä paikka conittaa. Espoon kulttuurikeskuksen yhteydessä toimiva kirjasto oli mukava tapahtumassa hyvin miellyttävällä tavalla tarjoilemalla coniväelle ilmaista puuroa ja leffatuokion sunnuntaina. Kirjaston mangatarjontaa oli myös kauniisti esillä asiaankuuluvan keskeisellä paraatipaikalla. Iltabileiden sijoittuminen Espoon sijaan Kamppiin tosin ihmetytti hieman, vaikka en niitä itse ollutkaan menossa testaamaan.

Jatka artikkelin ”Yukicon, talvinen tulokas” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: Leena Kultanen

Eli Wendy Darling elokuvasta Peter Pan (1953).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Leena

Leena pääsee arpomaan lapsuuden satuihmeiden ja aikuisuuden vastuunoton välillä.

Peter Pan ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini edes Disneyn vanhemmista klassikoista, joista en ylipäänsä välitä yhtä paljon kuin renessanssituotoksista. Suureksi osaksi tämä johtuu leffan kevyen hupsuttelevasta otteesta sekä tarinaansa että hahmoihinsa. Unelmointiseikkailu on makuuni liian kepeä olematta kuitenkaan erityisen hauska tai edes taiteelliselta anniltaan muistettava. Se on kuitenkin mielenkiintoisesti yksi niistä harvalukuisista Disneyn klassikoista, jotka nostavat estradille peräti kaksi naispääosaa, joista Leena pääsee käsittelyyn tänään ja Disneyn ikoniksi paikkansa vakiinnuttanut Helinä-keiju seuraavaksi.

Elokuva itsessään ei sytyttänyt edelleenkään nyt pitkän tauon jälkeen uudelleen katsottuna. Kumpikin sen tärkeistä naishahmoista tuo kuitenkin estradille jotain selkeästi uutta aikaisempiin sankarittariin verrattuna.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Leena Kultanen” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: Liisa

Elokuvasta Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland, 1951).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Liisakakkuvalhetta

Liisan kakku oli valhetta.

Liisa Ihmemaassa on suurin inhokkini näkemistäni Disneyn klassikoista. Narratiivisesti Liisa-tyttösen unta kuvaava leffa on yhtä tyhjän kanssa, sillä siinä tuskin edes on tarinaa, ei ainakaan missään määrin mielenkiintoista sellaista. Elokuvan pointti on, että päähenkilö nukahtaa ja hortoilee unessaan ympäri hassua unimaailmaa, jossa kaikki on vinksin vonksin ja heikun keikun. Jatkuvan happosateen lisäksi kokonaisuudesta ei jää käteen muuta kuin ikävä fiilis.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Liisa” lukemista

Prinsessapäiväkirjat: ”Jos se on hän” eli Tuhkimon romanssi

Erotin Tuhkimon romanssin omaksi postauksekseen, koska halusin samalla käsitellä So This is Love / Jos se on hän -kappaleen musikaalikohtauksena (linkki suomen- ja englanninkieliseen versioon) ja pohtia hieman Tuhkimo III:n panosta romanssiin.

Tuhkimotanssahtelee

Riittääkö yksi romanttinen tanssikohtaus?

Tuhkimon ja Prinssin rakkaustarina on Lumikinkin tarinaa paljaampi romanssi. Tuhkimon Prinssi on jälleen marginalisoitu, kun taas höpsö Kuningas ja tämän sidekick Suurherttua hoitavat kohtauksen, jossa päätetään lasikengän olevan paras tapa löytää kadonnut neito.

Tämä johtunee ainakin osaksi kustannussyistä, sillä vahvasti tyyliteltyjä koomisia hahmoja oli varsinkin 1900-luvun puolivälissä helpompi ja todennäköisesti myös hauskempi animoida kuin dramaattisempia ja realistisemmin liikkuvia hahmoja. Kohtaus tuntuu kuitenkin keskittyvän aivan vääriin hahmoihin, vaikka se olisi voinut avata myös Prinssin näkökulmaa uhraamatta täysin koomista luonnettaan.

Kaikeksi onneksi Tuhkimon ja Prinssin tanssiaiskohtaus on tunnelmallinen ja onnistunut. Se myös luo aidosti romanttisen tunnelman parin välille. Hahmojen välitöntä sielunyhteyttä korostetaan heidän valssitaustaan mukautuvan yhteisen ääneenlaulamattoman duettonsa harmonialla. Lisäksi he tanssahtelevat eristyksiin muista juhlijoista hämärään puutarhaan, jonka design tuntuu uneliaan epätodelliselta. Kumpikaan ei tunnu tajuavan aikaa ja katsojakin tuudittautuu kohtauksen raukeantäydelliseen tunnelmaan niin että sen katkaiseva keskiyötä osoittava kellon kumahdus suorastaan säikäyttää jälleen hereille seuraamaan leffan tapahtumia.

Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: ”Jos se on hän” eli Tuhkimon romanssi” lukemista