Kova kolmikko – kova kohtalo.

Mitä yhteistä näillä kolmella hahmolla on?

Eureka 7:n Eurekalle, Star Driverin Ivrognelle ja Madoka Magican Homuralle ei ryppyillä.

He ovat cooleja, mielenkiintoisia ja kaikin puolin päteviä ja vahvoja nuoria naisia, joilla on tilanne hanskassa ja naama pokerilla. Mystisiä toimijoita, joista päähenkilö ei oikein tahdo saada otetta, koska he liikkuvat yksin eivätkä paljasta tunteitaan. Sitten heille tärkeä henkilö onnistuu rikkomaan kuoren, jonka he ovat rakentaneet ympärilleen emotionaaliseksi suojakseen. Näin he voivat viettää loppusarjan itkeskelemällä ja odottamalla päähenkilöä pelastamaan.

Pussyfied.

Eikö sitä hahmonkehitystä ja tunnemaailman eheytymistä ihan oikeasti voi toteuttaa millään vähemmän alentavalla tavalla? Miksi heistä täytyy tehdä nyyhkiviä tyttösiä? Tekikö kukaan näistä kolmesta viimeisessä jaksossaan mitään muuta kuin vuodatti avuttomia kyyneleitä?

Eniten sattuu se, että kaikki he ovat ihan laadukkaista sarjoista ja hemmetin laadukkaita hahmoja ainakin ennen kuin jäävät nurkkaan vetistelemään.

;________________;

Kevään 2011 ensivaikutelmia: Tiger & Bunny, Steins;Gate & Hanasaku Iroha

Tällä kertaa ensivaikutelmien kirjoittaminen olikin harvinaisen kivaa, kun kaikki kolme ensimmäistä vilkuilulistalleni päässeistä sarjoista vaikuttavat poikkeuksellisen lupaavilta tapauksilta. Kevät on päässyt näiden siivellä nousujohteiseen alkuun, eikä vielä olla edes päästy noitaminAan.

Tiger & Bunny

Tiikerillä ja Pupulla on yhteistyöongelmia

Tiikerin ja Pupun supersankariseikkailut ovat kahden ensimmäisen jakson perusteella osoittautumassa minulle kevään isoimmaksi sarjaksi. Tykkään lähtökohtaisesti supersankaritouhuilusta, vaikken kauheasti olekaan Marvel-maailman sarjakuvia seurannut. Konsepti on kuitenkin kiinnostava, sillä supersankari-setting on mitä oivallisin alusta lyödä läpi tarinaa, joka varsinkin draamallisesti ottaa itsensä tosissaan, mutta tunnistaa myös asetelmansa hoopouden. Toisaalta olen ihan sydäminä suuri taakka yksilön harteilla -asetelmaan ja sen kuvaamiseen, miten hahmot selviytyvät voimavaroja vievästä kaksoisidentiteetistään. Viime syksyn Heromanin jätin kesken juuri sen takia, että se sekä ottaa itsensä liian vakavasti että möhlää kaiken mahdollisen hahmofokuksen. T&B sen sijaan on vahvoilla juuri näillä alueilla. Tekijät ovat taatusti katsoneet Ihmeperheensä, joka ei voisi olla positiivisempi roolimalli.

T&B:n suurin hyve tällä hetkellä on sen kertakaikkinen sympaattisuus. Alkujaksoista on hankala löytää mitään vihattavaa, kun hahmot vaikuttavat rakastettavilta, Sunrise tuo peliin Code Geassissä ihastuttaneen supertietoisen tuoteasettelunsa (tällä kertaa ihan tarinaan liittyvän syyn kanssa) ja meininki on sujuvaa ja kepeääkin, muttei liian kanssa. Sarjan perussöpöyteen integroituu myös aimo annos syvälle purevaa ja asetelman kiinnostavuutta lisäävää kyynisyyttä, kun supersankarit ovat vihulaisten torjumisen ohella imagoaan luovia ja sponsorien armoilla riippuvia tosi-tv-tähtiä.

Vastahakoisen tiimin muodostavan pääkaksikon kautta tuodaan esiin perinteisellä tavalla mutta kätevästi pelastajatouhuilun kaupallistumisen vaikutuksia. Keski-ikää lähestyvä Kotetsu T. Kaburagi eli Wild Tiger on vanhan koulukunnan poikia, joka nostaa idealistisesti rauhan säilyttämisen ja hädänalaisten auttamisen suurimmaksi arvokseen eikä osaa supersankarina olemisen show-puolta kovin hyvin. Parikymppinen Barnaby Brooks Jr taas suunnittelee näyttävimmän hetken ilmaantua paikalle pelastamaan päivä ja toimii muutenkin oman esiintymisensä ja suosionsa maksimoimiseksi – vaikka sitten joutuisikin tinkimään pyyteettömän supersankarin arvoista. Naiivi Kotetsu ja kyyninen Barnaby muodostavat siitä hienon duon, että kerrankin se hommia pitkään tehnyt konkari ei ole kaikennähnyt kyynikko ja vastaavasti tuore tulokas ei kompastele omaan idealismiinsa ja innostukseensa. Erityiskiitos siitä, että kumpikin sankareista saa suurin piirtein yhtä paljon parrasvaloja, eikä Barnabya ole päästetty hallitsemaan sarjaa, vaikka hänet esitetäänkin parin selvästi tehokkaampana ja voimiltaankin ylivoimaisena puoliskona. Hitsi muuten tykkään näistä alkusointuisista supersankarihahmojen nimistä.

Visuaalisestikin sarja on voittoisa. Hahmosuunnittelu on erittäin silmää miellyttävää. Joidenkin supersankareiden univormuihin kuuluvat sardiinipurkkikypärät ovat aika rumia, mutta pääkaksikon virtaviivaiset haarniskat toimivat. Tietokonetta on käytetty reilulla kädellä, ja se näkyy, mutta kerrankin CG ei pistä ikävästi silmään, vaan jopa tukee sarjan teknologiaan luottavaa maailmaa. Auringonnousun studiolla on tietysti vielä monta jaksoa aikaa kääntää juna raiteiltaan ja iskeä se betoniseinään, mutta kun ensimmäiset jaksot ovat olleet näin viihdyttävää katsottavaa ja kokonaisuudessaan erittäin onnistuneita, uskallan jatkaa katsomista toiveikkain mielin.
Jatka artikkelin ”Kevään 2011 ensivaikutelmia: Tiger & Bunny, Steins;Gate & Hanasaku Iroha” lukemista →

Star Driverin ensimmäinen jakso on rautaa ja glitteriä

IT’S A PIIIINCH.

Viimeinen puolivuotinen on ahkerasti seurattu galaktisen nättipojan fabuilua Star Driverissa, ja vihdoin sarja on päässyt ilotulituspäätökseensä. Luonnollisesti siis paras aika arvostella ensimmäinen jakso, sillä oma uusintakierrokseni tähtiajurin parissa kerkesi jo alkaa.

Star Driverin pilottijakso on ehdottomasti yksi viime vuoden parhaista aloitusjaksoista. Ei tosin välttämättä ensikatsannossa, jossa se voi aiheuttaa katsojassa lievää valtavalla tähtisadetikulla päähän nuijimisen tuntua. Uusintakierroksella se kuitenkin nousee kerrontateknisellä tasolla reippaasti yli pilottikollegojensa (tainojaa, mistäs minä sitä tiedän niin varmasti kun en ole niitä muita katsonut uusiksi paitsi Five Leavesin myöskin vallan loistavan aloitusjakson).

Tämä jakso on korostuneella tasolla esittelyjakso jopa suuremmassa määrin kuin ensimmäiset jaksot normaalisti, mutta sen määrätietoisuus ja tiiviys onnistuivat ihastuttamaan etenkin uudella katsomiskerralla. Se esittelee lähes kaikki sarjan ydinideat näppärästi ja tehokkaasti. Jakso tuntuu täydeltä, mutta se on hyvän käsikirjoituksen ja selkeän ohjauksen ansiosta kuitenkin seurattava ja paljastaa ensikertalaiselle juuri ne asiat, jotka ensimmäisellä katsomiskerralla on tarkoituskin huomata. Yhtään tyhjäkäyntiä jaksoon ei ole jäänyt, vaan aivan kaikki sekunnit käytetään tulevia tapahtumia petaamaan. Nämä esiin tuodut avainkonseptit toistuvat sitten läpi sarjan lähes jokaisessa jaksossa, mikä on itsessään hyvin mielenkiintoinen rakenteellinen ratkaisu.

Jatka artikkelin ”Star Driverin ensimmäinen jakso on rautaa ja glitteriä” lukemista →

Ennen äänenmurrosta

Otokoyakut eli miesrooleja näyttelevät naiset ovat tunnetusti yleinen ilmiö animen äänitysskenessä. Tältä saralta onkin tullut kuultua jos jonkinmoista suoritusta, joiden kauheimmistosta (ja vastapainoksi paremmistostakin) on nyt ajankohtaisen potutuksen vuoksi aihetta avautua.

Olen huomannut reagoivani toistuvasti hyvin negatiivisesti miespuolisiin hahmoihin, joita näyttelevillä naisilla ei ole minkäänlaista kapasiteettia saada itseään kuulostamaan edes etäisesti teinipojalta. Tällainen räikeä virheroolitus on jo useampaan kertaan animea katsoessani osoittautunut tunnelman tappajaksi laajemmin kuin pelkästään kyseisen hahmon osalta. Mitä keskeisempi rooli on, sitä suurempi negatiivinen vaikutus sillä on koko sarjalle.

Tämän talven Fractale ei muutenkaan ole paras sarja ikinä koskaan, mutta viimeistään Yuu Kobayashi päähenkilö Clainin roolissa naulaa arkun kiinni ja lujasti. Se ihminen, joka Kobayashin rooliin valitsi, ei varmaan ole koskaan kuullut teinipojan puhetta. Läpi täysin selvästi kuuluva tyttömäisyys vain korostaa Clainin hajuttomuutta ja mauttomuutta ja vie lopunkin uskottavuuden muutoinkin latistetusta hahmosta. Melko vähärepliikkisessä sivuroolissa kuten Higurashi no Naku koro ni -sarjojen Satoshina Kobayashi ei häiritse lainkaan yhtä paljon, mutta pääroolia hänen tyttömäinen äänensä ei kanna.

Viime vuonna tismalleen sama efekti iski muiltakin osiltaan monin puolin umpityhmässä Heroman -supersankarianimessa. Mikako Komatsun tulkinta Joey Jones -pojasta on niin tappavan tyttö, että koko sarjan uskottavuudelta putoaa heti alkumetreillä pohja pois. Hahmodesign ei toki myöskään auta – itsehän petyin kovasti kun sain selville päähenkilön olevan poika eikä tyttö, vaikka ulkonäkö olisikin antanut olettaa muuta. Joeyn ja Clainin hahmojen epämukavuutta vain korostaa se, että kumpikin pääsee sankarillisesti suojelemaan oikeaa tyttöä, joka kuitenkin vaikuttaisi olevan kaikin puolin pääpojua pätevämpi yksilö.

Hieman kaukaisempi mutta sitäkin ikimuistoisempi tapaus on Hikaru no Gon animeversio. Muuten ihan kelpo kamaa, mutta äärimmäisen äänekkäästi kimittävä Tomoko Kawakami nimihahmo Hikaruna häiritsi katsomistani aivan kohtuuttomasti. Kawakami toimii ihan hyvin Hikarun ollessa ala-asteella alkujaksoissa, mutta useamman vuoden ajanjaksoa kuvaavan sarjan loppupuoliskolla Hikaru on kasvanut niin henkisesti kuin fyysisesti täysin ulos korkeana piipittävästä äänestään. Sarjan keskivaiheiden paikkeilla rupesin ajattelemaan, että kaiken järjen ja varsinkin huomattavasti aikuistuneen hahmodesignin mukaan Hikarun pitäisi ihan uskottavuuden takia kokea äänenmurros mielellään mahdollisimman pian. Valitettavasti koko ajan oli täysin selvää, ettei anime aikonut tehdä mitään Hikarun tyttöäänelle, ja tämä ärsytti aivan anteeksiantamattoman paljon. Lisäksi on aika hölmön näköistä, kun Light Yagamin pikkuveljen näköinen heebo puhuu Kawakamin miukumaukuäänellä.

Kaikki näistä kolmesta seiyuusta yrittävät kovasti pitää äänensä matalana, mutta eivät kykene siihen kuin korkeintaan hetkittäin. Heidän suorituksensa jäävät epätasaisiksi, eivätkä ne saavuta tarvittavaa luontevuutta. Lopputulos on suunnilleen yhtä vakuuttava kuin Mulan ensimmäistä kertaa miehenä esiintyessään.

Jatka artikkelin ”Ennen äänenmurrosta” lukemista →

Lyhyestä laatua

(Hei mitä tämä on, Arana päivittää taas vaihteeksi.)

Manga on tilaa vievä formaatti. Yhteen pokkariin mahtuu vain rajallinen määrä informaatiota, mikä tekee mielekkäiden lyhyiden tarinoiden kynäilemisestä melko haastavan tehtävän varsinkin hahmojen kannalta. Koska manga tunnetusti maksaa ja opiskelijan varat ovat vähäiset, lyhyilläkin mangakertomuksilla on toki paikkansa manganystävän kirjahyllyssä, sillä vaikka 19-osainen Banana Fish on äärimmäisen hieno tarina, sen kerääminen ja lukeminen vaatii niin ajallista kuin rahallistakin panostusta. Onneksi vähemmän on kuitenkin joskus enemmän, kuten seuraavat neljä kovasti arvostamieni mangakojen kynistä muotoutunutta yksiosaista tarinaa osoittavat.

Toistaiseksi jälkimmäiset kaksi ovat valitettavasti monelle vielä kielimuurin takana, kun kukaan ei ole älynnyt niitä englanniksi julkaista ainakaan mitään virallisia teitä.

Fumi Yoshinaga: All My Darling Daughters

Tämä teos löytyi suunnilleen jokaisen mangablogin vuoden 2010 parhaimmisto -listalta, eikä lainkaan aiheetta. Vaikka All My Darling Daughters koostuu viidestä jokseenkin itsenäisestä kertomuksesta, luonnehtisin sitä enemmän yhtenäiseksi tarinaksi kuin novellikokoelmaksi. Kertomukset liittyvät toisiinsa koko ajan mukana kulkevan kehyskertomuksen, määrätietoisen rakenteen ja temaattisen yhteisyyden kautta hyvin samaan tapaan kuin eräässä suosikkikirjoistani, Leena Krohnin maailmanlopun konseptia eri kulmista käsittelevässä Pereat Mundusissa (jonka alaotsake onkin osuvasti ”Romaani, eräänlainen”). Kertomusten keskiössä ovat milloin äitinsä hyvin nuoresta uudesta aviomiehestä järkyttyvä tytär, milloin kolmen nuoruudenystävyksen tulevaisuudenunelmat. Ne etenevät Yoshinagalle tyypilliseen tahtiin erittäin maanläheisenä, ihmissuhteita tutkiskelevana draamana.

Yoshinaga lukeutuu suosikkimangakoihini muiden syiden muassa poikkeksellisen terävähuomioisen yhteiskunnan rakenteisiin kohdistuvan kritiikkinsä ansiosta. Darling Daughters ihastuttaa hänenkin mittapuullaan harvinaisen korkeana omistautumisena aiheelle. Kokonaisuus tarkastelee osatarinoidensa kautta japanilaista yhteiskuntaa erityisesti siellä elävien naisten vinkkelistä, enkä voi sanoa koskaan törmänneeni yhtä yhteiskunnallisesti tiedostavaan ja älykkääseen tuotteeseen. Tarina ei sorru hiukkaakaan mustavalkoiseen ajatteluun, vaan lähestyy aihettaan realistisesti ja ilman rankkoja stereotyypittelyjä.

Vaikka mainittu yhteiskuntakritiikki on huomattavassa roolissa, tarinan sydän kumpuaa ennen kaikkea draamasta, joka on luonnollisesti taattua Yoshinaga-laatua, mutta kerrankin pääroolit täyttyvät naisilla. He ja heidän lähipiirinsä tuntuvat mangakuvioihin tottuneen silmissä suorastaan hämmentävän aidoilta ja todellisilta ihmisiltä vahvuuksineen, puutteineen, päähänpinttymineen ja omituisuuksineen.
Jatka artikkelin ”Lyhyestä laatua” lukemista →

Musikaalikohtaus: Arabian Nights / Arabian yöt (Aladdin)

[Suomenkielinen versio (muokattu); englanninkielinen versio: alkuperäinen ja muokattu]

Huomasinpa että olen tehnyt tälle musikaalikohtaukselle suurta vääryttä jättämällä sen pois toissavuoden joulukalenteristani. En ymmärrä, miten saatoin missata näin olennaisen musikaalikohtauksen parhaimmistolistaltani, mutta korjataan nyt tämä valitettava virhe.

Kyseessä on nimittäin varmasti yksi hienoimmista esittelykohtauksista koskaan – Arabian Nights avaa Aladdinin erikoisella ja voimakkaalla tavalla, joka korostaa tapahtumapaikan eksoottisuutta ja vierautta länsimaiselle yleisölle. Jälkisensuurin mielestä näin kävi liiankin kanssa, kun lyriikoista piti mennä poistamaan korvankatkomiset monien elokuvan ystävien harmiksi. Kyseiset säkeet (”Korvat pois leikataan / aina muukalaisten, / se luo kotoisen tunnelman.”) olivat jo natiaisena omakin suosikkikohta – kappaleen suomeksi tulkitseva Antti Pääkkönen päästää kyseisten säkeiden aikana ääneensä niin herkullista kihelmöintiä, että kohta jää väkisinkin mieleen päällimmäisenä koko laulusta. En ole ikinä edes päässyt kuulemaan muokattua versiota kappaleesta suomeksi (”Horisontti ei näy / hiki kainaloon käy, / se luo kotoisen tunnelman”), mutta on hankala uskoa, että se voisi mitenkään pärjätä alkuperäiselle, jonka voima perustuu hurmaavan kieli poskella -asenteen ja karmaisevan mielikuvan yhteisvaikutukseen. Toki muutos on ihan perusteltu, mutta sääli silti. Alkuperäisversio ei kärsi ainakaan omissa korvissani muutoksesta yhtä paljon kuin suomiversio, mikä johtunee ainakin osittain siitä, että tosiaan rakastin tuota kohtaa pienenä.

Arabian Nightsissa on joka tapauksessa jotain taianomaista. Kohtaus ei liity suoraan itse elokuvan tapahtumiin, vaan toimii kehyskertomuksena ja esittelee miljöön yleisölle integroitumatta tarinaan juurikaan (ainakin Herkules käyttää taustakertomustaan paljon tehokkaammin itse tarinan osana, kun kertojina toimivat Muusat esiintyvät hyvin näkyvästi läpi leffan). Pidänkin nokkelana vetona sitä, että laulavaan Kauppiaaseen palataan taas Aladdin-franchisen päättävän Aladdin ja varkaiden kuningas -leffan lopussa, jossa koko kappale saa varsin kelvollisen pienen repriisin, vaikkei se ylläkään yhtä suureen vaikuttavuuteen kuin alkuperäinen Arabian Nights. (Myös Jafarin paluu ja televisiosarja käyttävät samaa kappaletta, mutta aina alkuteksteissä.) Varkaiden kuninkaan Reprise sulkee ympyrän näppärästi sekä sitoo Kauppiaan hahmon tarinaan ja täydentää siten hauskasti alkuperäistä kappaletta. Pelkässä ensimmäisen Aladdin-leffan kontekstissa Kauppias jää vähän irralliseksi, mikä johtunee siitä, että IMDB:n mukaan hänen oli tarkoitus alun perin paljastua lopussa Hengeksi, mitä ei lopullisessa versiossa tapahtunutkaan.

Kohtauksen ja koko elokuvan ensimmäiset sekunnit esittelevät kauniin yksinkertaisesti elokuvan läpi toistuvat väriteemat – hyvää symboloiva sininen savukiehkura pahaa symboloivalla punaisella liekkitaustalla. Ensimmäisten viidentoista sekunnin aikana kuva ja ääni käyvät yhteen kerrassaan täydellisesti ja luovat salaperäisen, kiehtovan tunnelman. Tämänkin jälkeen kohtaus onnistuu pitämään otteessaan, vaikkei sisälläkään muuta toimintaa kuin kamelilla ratsastavan Kauppiaan matkalla Aghrabaan. Iso kiitos tästä kuuluu kameratyöskentelylle. Kamera on jatkuvassa liikkeessä ja johdattaa yleisön Kauppiaan mukana tapahtumakaupunkiin niin intensiivisesti, että ainakin tämän katsojan koko huomio on liimattu kohtaukseen, vaikka samaa settiä olisi jo luupattu puoli tuntia yhteen menoon.

Lauluna kyseessä on komea kappale varsinkin suomeksi. Pääkkösen esitys mukailee alkuperäistä, mutta pistää jokaisen siirtymän kohdalla paremmaksi. Pääkkönen saa esitykseen valtavasti voimaa varsinkin kun hänellä ei ole hassua aksenttia, joka Bruce Adlerin versiossa syö kohtauksen upeutta hieman. Pääkkösen laulussa korkeuden, voimakkuuden ja sävyn vaihtelut pääsevät oikeuksiinsa vaikuttavammin kuin Adlerin tulkitsemana. Kohtaus leikittelee sekä visuaalisessa että auditiivisessa mielessä lyhyeen kestoonsa nähden hyvin paljon näillä vaihteluilla. Kappale lähtee liikkeelle melkein kuiskaten ja käväisee vähän leikkisyydenkin puolella, rupeaa sitten nostattamaan tunnelmaa ja räjähtää lopulta valtavan eeppiseksi kailotukseksi vain sammuakseen aivan yhtä yllättäen viimeisen säkeen aikana ja kääntyäkseen Kauppiaan humoristiseksi avauspuheeksi.

Uhuuh, kylmät väreet.

Korvaamaton seiyuu-suoritus: Daisuke Namikawa Masanosuke Akitsuna

Monet ääninäyttelysuoritukset ovat hyviä ja tukevat elävöittämiään hahmoja – ovathan seiyuut ammattilaisia isossa bisneksessä. En ole kiinnittänyt ääninäyttelijöiden panokseen erityisen paljon huomiota ennen aivan viime vuosia, mutta nykyisellään yritän parantaa havaintokykyäni tälläkin alueella. Aina tuon tuosta olen kuitenkin törmännyt äänirooliin, joka on niin vastaansanomattoman loistava, ettei minun ole tarvinnut edes erikseen kiinnittää siihen huomiota vaikuttuakseni. Nämä ovat sellaisia suorituksia, joita kuunnellessani en pysty kuvittelemaan kenenkään toisen seiyuun kykenevän tulemaan äänellään kuvaamakseen hahmoksi yhtä saumattomasti ja täydellisesti.

Olen yleensä identifioinut Daisuke Namikawan nimen siihen vähän rasittavaan nasaalipiipitykseen, jonka kärjistetyimmällä versiolla herra kuvaa Hetalian hyödytöntä ja pumpulipäistä nimihahmo Italiaa. Myönnettäköön, että Namikawa kuvaa vinkuvan ja parkuvan Italian aivan täydellisesti. Hänellä on itse asiassa taipumusta tulkita kaikki hahmonsa aivan nappiin, mutta se ei poista tuon kimityksen ärsyttävyyttä. Koska olen tuntenut Namikawan nimenomaan tästä äänestä, maailmani suurin piirtein mureni ympäriltäni kun älysin, että mies on vastuussa myös viime vuoden ylivoimaisen animesuosikkini, kidnappausjengiin ajautuvasta isännättömästä samuraista kertovan House of Five Leavesin päähenkilö Masanosuke Akitsun eli tuttavallisemmin Masan äänihuulista.

Namikawa käyttää roolissa aivan erilaista ääntä. Kyse ei ole vain siitä, että hän näyttelisi roolin eri tavalla kuin Italian. Hän on sikäli ihailtava seiyuu, että näyttelee ainakin oman kieltämättä aika rajoittuneen kokemukseni mukaan ylipäänsä jokaisen roolinsa eri tavalla hahmosta riippuen. Italia on näyttelymaneerien kannalta täysin eri hahmo kuin vaikkapa Saiyuki Reloadin Kamisama tai Level E:n Baka, vaikka Namikawa käyttääkin kaikissa samaa nasaalivinkuääntä. Masan roolissa hänellä on kuitenkin täydellisen ja absoluuttisen eri ääni niin voimakkaasti, että on hankala uskoa kummankin äänityylin lähtevän samasta miehestä. Ilman faktatietoa olisi täysin mahdotonta arvata että Masan tummalla, kypsällä ja matalalla äänellä on mitään tekemistä Italian lapsekkaan kimeän vinkunan kanssa.

(Sattumoisin Masan ääni on sama, jota Namikawa käyttää Senkou no Night Raidin tiukkapipoisen ja sliipatun Kazuran roolissa. Arvatkaapa kuka on suosikkihahmoni sarjasta ja pitkälti juuri matalan no-nonsense-äänensä ansiosta?)

Jatka artikkelin ”Korvaamaton seiyuu-suoritus: Daisuke Namikawa Masanosuke Akitsuna” lukemista →

Kuka lohduttaisi animevuotta 2010?

Olisi ehkä ihan hyvä ajatus tehdä jotain kausikatsauksiakin, ettei kaikki selitys jäisi aina vuoden loppuun pitkälle seuraavan vuoden alkuun. Tänä vuonna voisin vaikka yrittää, muistuttakaa joku jos sellaisia ei meinaa näkyä. Huomasin tässä myös, etten viime vuonna kirjoittanut ainuttakaan perinteistä arvostelua. Tämä ei ehkä sinänsä ole mitenkään suuri menetys, mutta voisihan sitä nyt muutaman silloin tällöin naputella. Arvostelu on kuitenkin ihan hauska, klassinen kirjoitusformaatti, eikä edes mikään ihan helppo sellainen.

Linkki muuten täytti viikko sitten sunnuntaina kokonaiset kaksi vuotta, mutta koomatuskissani jätin merkkipäivän viettämättä ja katsoin vain 21 Jump Streettiä ja kuolin portsari-Penhallin käsittämättömälle seksikkyydelle.

Mutta tosiaan, mitä jäi käteen kurjimmaksi ikinä moneen otteeseen kehutusta animevuodesta 2010? Paha ruveta vertailemaan edellisiin vuosiin, kun en ole koskaan ennen katsonut yhtä paljon airaavaa animea, mutta ihan laidasta laitaan löytyi laatua, niin hienoa tavaraa kuin kehnompaakin. Jaossa jälleen myös erityismainintoja sarjojen suurimmista saavutuksista.

Vuodelta 2009 jatkuneet

Hetalian katsominen on jäänyt vähäisemmälle huomiolle tänä vuonna, koska sarja on käynyt väsyttävän tylsäksi. Kivaa on se, että muutkin valtio-tanit kuin akselivallat ja liittoutuneet ovat alkaneet saada enemmän parrasvaloja. Tyhmää on se, että sketsit ovat menettäneet särmäänsä, sarja yrittää söpöillä liikaa ja aina vain keikutaan hyvin huojuen siellä hienojen absurdien oivallusten ja latisuttavien pannukakkujen välisellä muurilla. Kaikkein pahin moka Hetalia Worldiltä oli tietysti tunnarin vaihtaminen, koska se uusi kappale on täysin mitäänsanomaton. Vanhassa kunnon Marukaite Chikyuussa sentään oli oikeasti ytyä varsinkin, kun siitä kierrätettiin jaksojen lopussa useita eri versioita.

Hetalia: Pölkyin Preussi, tossuin Saksa

Fullmetal Alchemist: Brotherhood pääsi vihdoin keväällä eeppiseen päätökseensä, johon mennessä olin jo vähän kyllästynyt koko seikkailuun. Sarja on kaikin puolin varsin kelvollinen ja jopa hyvä, mutta selvästi heikompi kuin alkuperäinen manga. Olin ajatellut aikaisemmin, että se, etten osannut olla animesta yhtä vaikuttunut kuin mangasta, saattoi hyvinkin johtua suureksi osaksi siitä, että olin lukenut samat tapahtumat ensin sarjakuvamuodossa. Sarjan tarina kun ei välttämättä ole tarpeeksi vahva kestääkseen useita läpikäyntejä. Varmasti animen vähäisempi vaikuttavuus johtui osaksi myös tästä, mutta seuratessani loppupään jaksoja lukematta ensin vastaavia mangalukuja huomasin, etteivät nekään päässeet vaikuttamaan yhtä hienosti kuin manga. Brotherhoodissa ei siis ole varsinaisesti mitään vikaa ja monessa kohtaa se onnistuu erittäin mainiosti ja jopa alkuperäismateriaalia paremmin, mutta se ei vain saa toteutukseensa tarpeeksi ytyä pystyäkseen pistääkseen kunnolla kampoihin esikuvalleen syistä, joita olen tuonut esiin muissa sarjaa koskevissa kirjoituksissani.
Jatka artikkelin ”Kuka lohduttaisi animevuotta 2010?” lukemista →

Tervetuloa hullujenhuoneelle

Olen taipuvainen ihkuttamiseen ja fanityttöilyyn kaikenlaisten hottien, söpöjen ja hienojen asioiden yhteydessä, mutta normaalisti suoritan nämä toiminnot kohtuullisen kylmäpäisesti. Sitten ryhdyin epäonnekseni kera kämppikseni tapittamaan hassua 80-luvun lopun nuorisosarjaa nimeltä 21 Jump Street. Sarjassa nuoret poliisit soluttautuvat lukioihin ja ratkovat peitetehtävissä rikoksia. Anttilan alelaarista ensimmäinen kausi tuli poimittua mukaan päätähuimaavaan kahdeksan euron hintaan ihan vain koska kasarimeiningin ansiosta runsaalla kädellä annosteltu tahaton huumori (Vaatteet! Hiukset! Korut! Syntikkamusa!) on aina takuuvarma viihdyttäjä ja toisaalta koska pääroolissa on kaksvitonen Johnny Depp. Tämä sarja mullisti maailmani; minä nimittäin rakastuin ensimmäistä kertaa koskaan järjettömän palavasti fiktiiviseen hahmoon tavalla joka saa aikaisemmat pahemmanlaatuiset ihastukseni Tsumugiin tai muihin valikoituihin kohteisiin vaikuttamaan kovimmillaankin olankohautuksilta.

Yllättäen tunteitteni palon kohde ei kuitenkaan ole nuori herra Depp.

Tai ehkä kyseessä ei sinänsä ole yllätys, enhän koskaan ole varsinaisesti ihastunut Deppin hahmoihin tai mieheen itseensä, vaikka suosikkinäyttelijöihini tämän laskenkin. Deppin näyttelemä Tom Hanson on ihan jees suoraselkäinen, vähän synkeä poliisinalku. Roolissa Depp saa esitellä näyttelijäntaitojaan muun muassa rokkarina, kilttipoikana, pahispoikana, uskonnollisena hörhönä ja Harry Potterina. Hanson on kiva hahmo, ja kaikki muutkin sarjan vakkarit ovat tosi kivoja, oli kyse sitten projektin karismaattisesta pomosta, järkyn kauniista tummasta mimmistä tai järkyn kauniista aasialaisesta pojusta.

Ja sitten on tämä tyyppi.
Jatka artikkelin ”Tervetuloa hullujenhuoneelle” lukemista →

DesuTalks – 15 tuntia täyttä asiaa

Lauantaina koettiin Helsingin Kulttuuriareena Glorialla ensimmäistä kertaa DesuTalks, animetapahtuma, joka lähestyi animetapahtumia aivan erilaisesta vinkkelistä kuin mihin skenessä on viime aikoina totuttu. Mediapassilla sisään rynnittyäni täytyy tietysti purkaa kokemusta näin julkisestikin.

Etukäteistiedotuksen osalta komppaan Tounista täysin.  Esimerkiksi sen ahkeramman blogittamisen muodossa olisi voitu helposti luoda lähestyttävämpää ilmapiiriä. Veikkaan, että osa tyhjistä paikoista jäi täyttymättä juuri sen vuoksi, että Talksista oli jäänyt vähän jäykkä ja kuiva puku-kraga-etukäteiskuva. Sen hehkuttaminen, kuinka Talksissakin saa olla rennosti eikä meininkiä ole haluttu liian ryppyotsaiseksi, ei enää itse tapahtumassa ilmoitettuna auta lipunmyynnissä tai osallistujamäärissä. Tällaista viestiä olisi ollut hyvä vuotaa nettiin jo aikaisemmin, sillä niillä avauksen näppärillä palopuheilla olisi varmasti saatu ainakin muutama epäröijä uskaltautumaan paikalle. Desuconinkin tiedotuksen toimivuus perustuu sille, että kävijä tietää tarkalleen, mihin on rahansa pistänyt jo ennen itse paikalle pääsemistä. DesuTalks taas jätti paljon yleisasennoitumisestaan arvailun varaan.

Itse tapahtuma kuitenkin toimi erittäin näppärästi huolimatta siitä, että olin kohmeessa koko kahdeksan tuntia, kun en ollut varautunut Glorian pakkaslukemiin. Kaikki toimi nätisti, aikataulu piti ja kokonaisuudesta jäi erittäin hyvä fiilis. Tällaiseen tapahtumaan saavun erittäin mielelläni uudemmankin kerran.

Seurusteluun jätetyn ajan vähäisyyttä on moitittu, mutta itse pidin aikataulua varsin toiminavana kokonaisuutena. Puheohjelmien väliin jäi monessa raossa ja etenkin lounaan aikana sen verran taukoa, että pöytäseurueen kanssa pystyi vaihtamaan muutamia välittömiä kommentteja, mutta ohjelmaa tuli koko ajan niin nopeasti, ettei draivi päässyt hiipumaan, eikä mihinkään jäänyt toimettomia aukkoja. Enempi jutustelu sujui yläkerran baarissa jatkoilla, kun ei enää tarvinnut miettiä kellon kanssa, kerkeääkö asiaansa vielä sanoa ennen seuraavaa puheenvuoroa. Harmi tietysti alaikäisille kävijöille; olisi ollut kiva, jos heilläkin olisi ollut jonkinlaista mahdollisuutta ottaa osaa loppuiltaan. Siinä mielessä homma toimi, että Talks iskee muutenkin enimmäkseen vähän vanhempaan harrastajaväkeen kuin normaalit conit.

Puheohjelmien monenlaiset näkökulmat ja aiheet pitivät mielenkiinnon yllä. Yksittäisten esitysten lyhyt kesto toimi erinomaisesti ja piti hereillä. Sellaisestakin aiheesta, joka ei itsessään niin kovasti kiinnostanut, jaksoi kuunnella selitystä sen 15-30 minuutin verran. Ylipäänsä Talksissa oli kova juttu se, että siellä tulin pakostakin seuranneeksi sellaisiakin ohjelmia, jotka conissa olisin jättänyt automaattisesti käymättä. Tuntui varsin piristävältä kuulla sellaisistakin fandomiin liittyvistä aiheista, jotka olisin muuten missannut.

Esitysten sisältöä onkin jo puitu yksityiskohtaisesti ja aika lailla omia fiiliksiä vastaavasti muualla, joten en ryhdy enää toistelemaan muiden rimpsuja ihan kaikilta osin. Yleisesti ottaen puhujat osasivat asiansa ja tekivät hyvää työtä. Napakat puheenvuorot olivat pääpiirteissään oikean pituisia ja kiinnostavia.

Jatka artikkelin ”DesuTalks – 15 tuntia täyttä asiaa” lukemista →