Rakkautta & Anarkiaa 2011

Olisin halunnut tänäkin vuonna liveblogata Rakkautta & Anarkiaa -kokemukseni, mutta siihen ei yksinkertaisesti ollut aikaa, kun kyseiset viikot pakkautuivat niin täyteen. En myöskään päässyt katsastamaan yhtä paljon elokuvia kuin viime vuonna, mutta toisaalta leffatarjontakaan ei iskenyt aivan yhtä kuumasti kuin on ollut tapana. Esimerkiksi vuoden 2010 R&A-kierrokseni voittajat eli animaatiot jäävät hyvin heikolle edustukselle tänä vuonna, enkä vaivautunut katsomaan ainuttakaan niistä muutamasta, jotka tänä vuonna pyörivät. Toisaalta tuli nytkin nähtyä mukava annos erilaisia leffoja eri puolilta maailmaa, ja viisi seitsemästä nappasi hyvinkin paljon.

Tarkempiin synopsiksiin ja trailereihin pääsee tutustumaan otsikkolinkkien kautta R&A:n kotisivuilla.

Ja muistakaahan äänestää joulukalenteriaihetta torstaihin mennessä!

7 Sins Forgiven (7 Khoon Maaf, Intia 2011)

Kuten leffaseurani esityksen päätyttyä totesi: ”yllättävän hyvä Bollywood-leffaksi.” Tämän R&A-kierroksen avannut yllättävän synkkäsävyinen, mustalla huumorilla väritetty aviokriisidraama loisti odottamattoman nokkelana, varsin viihdyttävänä ja hieman ilkeästä huumorintajustaan huolimatta tunteikkaanakin tapauksena. Erityisesti musikaalikohtausten käyttö vakuutti elokuvaa rytmittävällä säännönmukaisuudellaan. Niitä hyödynnetään ovelasti ja pilke silmäkulmassa kuvaamaan päähenkilö Susannan toisiaan seuraavien avioliittojen onnellisia alkutaipaleita, jotka rupeavat säröilemään ennen pitkää, kun kukin ruumisarkkuun lopulta päätyvistä miehekkeistä paljastuukin kehnoksi aviovalinnaksi. Leffa ei kylmästä huumorielementistään huolimatta unohda hahmonkehitystä, vaan hauskojenkin kuvausten keskellä oli melko sydäntä särkevää seurata, kuinka jokainen uusi murha selvästi jää painolastiksi Susannan harteille ja muuttaa ja kyynistää häntä ihmisenä.

Cold Fish (Tsumetai Nettaigyo, Japani 2010)

Viime vuoden Love Exposuren jälkeen jäin pohtimaan, kuinka suureksi osaksi leffan jälkipuoliskosta jääneet epämiellyttävät fiilikset johtuivat päälle puskevasta flunssasta. Nyt saman ohjaajan eli Sion Sonon toisen leffan täysin terveenä katsottuani voin sanoa, että tämän ihmisen ohjaustöitä en ole enää tulevina vuosina lähdössä katsomaan.

Sonon elokuvissa kameratyö on kaunista, musiikilla leikittely tyylikästä ja kohtausten rakennus kiehtovaa. Nämä ulkoiset ja rakenteelliset kaunistukset eivät kuitenkaan riitä tekemään elokuvaa katsottavaksi, kun sisältö on nimen mukaisesti kylmää kuin kala. En löydä Cold Fishistä sydäntä tai sielua, vain ryhmän ihmisiä, jotka vuoron perään sekoavat omiin piilotettuihin ja patoutuneisiin tunteisiinsa. Samalla he menettävät sen vähän ihmisyytensä, mitä Sono on heille alun perin suonut. Kritiikki sulkeutunutta japanilaista kohteliaisuusyhteiskuntaa kohtaan on napakkaa, mutta ei saavuta kovin paljoa, kun tarinan keskiössä kituvista hahmoista ei pysty välittämään näiden tarkoituksellisen ja täydellisen epäsympaattisuuden vuoksi. Tuloksena käteen jäi tyhjä katselukokemus, jossa tyyli ja kärkevyys menevät tarinan ja hahmojen edelle.

Sleeping Beauty (Australia 2011)

Tämä prostituution rajoja tutkaileva aussileffa onnistui hitaudestaan huolimatta pitämään melko hyvin otteessaan suureksi osaksi vahvan ja perinteisestä vähän poikkeavan näyttelytyönsä ansiosta. Myös hieman oikutteleva käsikirjoitus kiehtoi esimerkiksi lisätessään pitkän ja painokkaan monologin mitä epätodennäköisimmän sivuhenkilön suuhun ja rakentaessaan muuten melko tarkoituksellisen kolean päähenkilön koleaan maailmaan lämpöä yllättävän ja täysin päätarinaan liittymättömän sivujuonen kautta. Nämä rakenteelliset eriskummallisuudet on toteutettu niin hallitusti ja tietoisesti, että ne päätyvät tukemaan elokuvaa kokonaisuutena sen häiritsemisen sijaan.  Sitä vastoin täysin avoimen ja äkillisen lopetuksen WTF-arvot jättivät minut kylmäksi. Miellyttävästä katselukokemuksesta ei missään nimessä ole kyse, mutta kiehtovan erilainen tapaus ja ehdottomasti näkemisen arvoinen.
Jatka artikkelin ”Rakkautta & Anarkiaa 2011” lukemista

Äänestä kalenteriaihetta!

Vaikka joulu ei olekaan vielä aivan ovella, alkavat Linkin joulukalenterivalmistelut kohta, jotta saan tänäkin vuonna toteutettua perinteisen kalenterini. Kahtena viime vuonna olen käynyt läpi Disneyn animaatioiden musikaalikohtauksia ja parisuhdedynamiikkoja, ja nyt pitäisi löytää uusi näkökulma fiktioautisminkäryiseen joulunviettoon. Jätän taas lukijakuntani päätöksen varaan, mistä aiheesta tulen höpisemään koko joulukuun, sillä mielessä on jälleen muutamakin omasta vinkkelistäni äärimmäisen kiintoisa näkökulma, joista en osaa valita mieluisinta.

Sivupalkista löytyvät edellisvuosien joulukalenterikoonnit, joita voi vilkuilla, jos konsepti ei ole tuttu. Alla olevassa pollissa voit seuraavan viikon ajan ensi torstain 13.10. puoleenpäivään mennessä äänestää suosikkivaihtoehtoasi, ja eniten ääniä saaneesta tulee vuoden 2011 joulukalenteriaiheeni.

Vaihtoehto 1: Päheimmät pahikset. Viime vuonna toisiksi eniten ääniä saanut aihe uusintakierroksella, koska olen aina valmis pohtimaan potentiaalista pahismateriaalia, tuota fiktion ikiaikaista suolaa. Kuten mainitsin jo viime vuoden äänestyksen yhteydessä, kalenterin pääkysymyksenasettelu pyörisi sen ympärillä, missä pahiksen raja kulkee ja mikä tekee hahmosta sellaisen pahiksen, jota yleisö kykenee arvostamaan.

Vaihtoehto 2: Vinkeimmät visuaaliset tyylit. Toisaalta viime vuoden kalenterissa oli selkeä hahmofokus, joten tänä vuonna voisi olla hauskaa kokeilla jotain uutta ja tuoretta. Visuaalisuus on minulle äärimmäisen tärkeä osa fiktiota, mutta en ole blogissa pahemmin kirjoitellut siitä, miten niin mangan ja animen kuin länsimaistenkin sarjojen ja tietenkin myös live action -tuotantojen ulkonäölliset seikat toimivat välineinä maailman, hahmojen ja tunnelman rakennuksessa sekä tietysti tarinan kuljetuksessa. Tarkoituksena ei olisi niinkään pohtia visuaalisuutta itsenäisenä tekijänä, vaan sen merkitystä koko teokselle.

Vaihtoehto 3: Häikäisevimmät hahmodesignit. Tämä vaihtoehto yhdistää hahmofokuksen ja visuaalisen fokuksen. Designit toki kuuluvat yhtenä olennaisena osa-alueena jälkimmäiseen, mutta tässä vaihtoehdossa pohtisin aihetta kohdistetummin, kun taas visuaalisten tyylien tarkastelu käsittäisi laajemman kokonaisuuden. Hahmosuunnittelu jää usein melko itsestäänselvyydeksi, josta on helppo muodostaa mielipide, mutta johon harvemmin kiinnitetään syvempää huomiota. Vaikken tietenkään ole jättämässä pinnallista ihkutusta täysin sivurooliin, ensisijaisena tavoitteena olisi tässäkin tutkailla hahmojen ulkonäöllisten seikkojen merkitystä nimenomaan niiden kontekstissa eli suhteessa kulloinkin suurennuslasin alle pääsevään hahmoon tai hahmoryhmään.

[poll id=”4″]

9 erittäin hyvää syytä olla lukematta poikarakkausmangaa (3/3)

Tähän mennessä olen valittanut homomangan hahmoista ja seksin roolista, nyt vuorossa avautumista genren yleisestä kunnianhimottomuudesta.

7. Poikarakkaus on ainoa sisältö

No Touching At All:ssa ei ole mitään vikaa, mutta eipä hirveästi muistettavaakaan.

Pääparin suhteen lisäksi jaajotarinassa ei ole mitään muuta sisältöä, koska yaoi-genren pointtina on juuri kertoa siitä (epähomosta) homosuhteesta. Mitään muuta ei oikeasti tapahdu, vaikka välillä joissain hauskoissa skifiympäristöissä yritetäänkin kloonata Jeesusta ja muuta pinnallisella tasolla epämääräisen trololokiinnostavaa. Kulissitarina pornokohtauksen ympärillä on kuitenkin perinteisesti niin minimalistiseksi stripattu, ettei siihen mahdu enää mitään muuta kuin pakollinen ensitapaaminen, hetken kosiskelu ja sitten monta sivua täysin luokatonta panemista.

Tämä ei sinänsä ole yhtä anteeksiantamaton yaoitropee kuin monet muut, sillä kahden henkilön välisessä ihmissuhdedraamassa ei ole varsinaisesti mitään vikaa. Odottaisin kuitenkin välillä jotain tarinallistakin kunnianhimoa. Olen viime aikoina lukenut aivan liian monta puhdasta poika tapaa pojan -tarinaa, joilla ei ole nätin ulkonäön ja ihan toimivan, joskin kaavamaisen draama-aineksen lisäksi juurikaan tarjottavaa, kuvan No Touching At All hyvänä esimerkkinä tällaisesta sinänsä onnistuneesta, mutta laimean fiiliksen jättävästä tarinasta.

Mielestäni se ihmissuhde voisi ihan hyvin olla pääosassa, vaikka teoksen sisältö ei siihen rajoittuisikaan. Parhaat fiktiiviset ihmissuhteet löytyvätkin tällaisista tarinoista, jotka tarjoavat muutakin sisältöä kuin pelkän ihmissuhteen. Useimmat BL-mangakat eivät vain ole niin hyviä tarinankertojia, että osaisivat sitoa tuotoksiinsa mitään muuta kuin sitä itseään. Useiden tarinankerronnallisten tasojen (esim limittyvät tarinakaari-, aika- tai tematiikkarakenteet) käyttäminen on monesti joko olematonta tai yritettynäkin kömpelöä tai vähintään lamaannuttavan yksinkertaista, mikä liittyy myös vahvasti seuraavaan ongelmakohtaani. Vielä harvempi tarinoitsija uskaltautuu jättämään homosuhteen kauemmas taka-alalle kertoakseen tarinaa jostain ihan muusta homohahmoilla.
Jatka artikkelin ”9 erittäin hyvää syytä olla lukematta poikarakkausmangaa (3/3)” lukemista

9 erittäin hyvää syytä olla lukematta poikarakkausmangaa (2/3)

Viimeksi vikisin BL-sarjojen hahmoista, nyt vuorossa seksin käyttöön liittyvää itkuvalia.

4. Raiskaus merkitsee rakkautta

Caramel

Caramel: AMG THEIR LOVE IS SO TRUE!

Kun viimeksi rupesin pääsemään vauhtiin sen kanssa, miten kaikki on kehnoa homopornon porno-osuudessa, niin kaikkien harrastajien suosikki eli semiraiskaus rakkaudenosoituksena on tietysti otettava narinan aiheeksi. Jaajossa seme uhkailee, alistaa ja painostaa uken seksiin, koska ”sanasi sanovat ei, mutta kehosi sanoo kyllä”. Puku Okuyaman Caramel saa nihkeän hien pintaan, kun semen kämppiksenä asuva uke ei pakotuksen jälkeen uskalla moneen päivään tulla kotiin, mutta silti näiden suhde yritetään jostain syystä kuvata romanttisena ja ihana. Ja Caramel on vielä aika laimea tapaus, jos verrataan vaikka Yuki Shimizun BL-klassikko Love Modeen.

Semelle seksuaalinen itsemääräämisoikeus on tuntematon käsite. Koska uke selvästi tykkää hänestä ja koska hänellä on kaikki fyysiset avut ottaa pienen ja heiveröisen uken anaalineitsyys, on hänellä tietysti pettämättömän harlekiiniromantiikan logiikan mukaan tähän oikeuskin. Ukehan selvästi nauttii siitä myös! Ei koskaan antanut hyväksyntäänsä tai ollut millään tasolla mukana toiminnassa, mutta kyllä pojan kroppa reagoi, kun oikeita vipuja väänteli (PUN INTENDED). Sen päättelemiseen, mikä tässä kuviossa on vikana, ei tarvita kuin muutama toimiva hermosynapsi.

Järkevän ihmisen äimistykseksi yaoimaailmassa kukaan ei huomaa mitään erityistä tässä menettelyssä. Ukekin jatkaa semen kanssa heilailua ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, koska hei, hänhän tosiaan tykkää semestä. Se, että seme juuri pakotti hänet seksiin sen kummemmin kyselemättähän vain kertoo siitä, miten kovasti seme haluaa häntä. Vaikka koulu olisi täynnä fiksumpia, paremman näköisiä ja persoonallisempia ihmisiä, seme on valkannut juuri uken kiintymyksensä kohteeksi, ja siitä sietää olla otettu. Sitä paitsi semellä on ollut traaginen lapsuus ja tämä käyttäytyy siksi inhottavasti ukea kohtaan. Täten on täysin ymmärrettävä, ettei seme osaa ilmaista tunteitaan muilla tavoin kuin työntämällä sukuelintään sinne, minne se ei kuulu.

Ideologisella tasolla tällainen käytös niin semen kuin ukenkin puolelta kuvottaa minua. Raiskaus sinänsä on mielestäni erittäin validi ja kiehtova käänne fiktiossa käsiteltäväksi, mutta yaoissa tarinan pääsuhteessa tapahtuvia raiskauksia ja raiskauksenluonteisia akteja käsitellään liian usein romanttisina toimintoina. Raiskauksen esittäminen kauniina ja puhtoisena romantiikkana on suurin piirtein halventavin mahdollinen näkökulma aiheeseen.
Jatka artikkelin ”9 erittäin hyvää syytä olla lukematta poikarakkausmangaa (2/3)” lukemista

Penguindrum Ringon vinkkelistä

Tavanomaisen näköinen tyttö paljastuu kaikkea muuta kuin tavanomaiseksi.

(Ei näytä ihan episodipostailu onnistuvan minun aikatauluillani, mutta muutaman jakson välein näyttäisi tulevan tekstiä helpommin.)

Mawaru Penguindrum on jännittävä sarja, sillä on oikeasti hyvin vaikeaa ennakoida, mihin suuntaan tuleva jakso lähtee viemään tarinaa. Yksi asia on kuitenkin helppo tietää jo etukäteen: uusin jakso tulee sekoittamaan koko ajan skitsommaksi menevää pakkaa entisestään. Siitä pitävät huolta sarjan hahmot, jotka ovat juuttuneet juoksuhiekkaan, eivätkä edes huomaa vimmatun pyristelyn ja räpiköinnin vain pahentavan tilannettaan.

Penguindrum alkoi esittelemällä katsojilleen Takakuran suloisen sisaruskolmikon, jonka jäsenet välittävät toisistaan aidosti ja haluavat varjella jäljellä olevaa perhettään, kun vanhemmat ovat poistuneet kuvioista, eikä sukulaisiakaan vaikuta olevan. Toisaalla tutustuimme tosirakkautta etsivään Ringoon, joka uskoo vilpittömästi vielä saavansa kohtalonsa valitun. Sarjan ensimmäiset kahdeksan jaksoa ovat kuitenkin lähteneet pahaenteisen systemaattisesti ja määrätietoisesti kerimään auki näiden neljän nuoren suhteita toisiinsa ja ympäristöönsä karulla kädellä. Nätin pintakerroksen alta alkavat paljastua kytevät sielunrippeet ja mätänevät paiseet.
Jatka artikkelin ”Penguindrum Ringon vinkkelistä” lukemista

9 erittäin hyvää syytä olla lukematta poikarakkausmangaa (1/3)

Ja 9 vielä parempaa syytä kokeilla kuitenkin.

Aikanaan stargay haastoi minut kirjoittamaan jotain ihka oikeasta BL-mangasta, kun en ole näiden kahden ja puolen vuoden aikana kerennyt aihetta kunnolla käsittelemään, vaikka genreä on tullut luettua pelottavan korkeat vuoret. Varsinkin yläasteaikoina kulutin aika hirmuiset määrät jaajoa ja onnistuin jotenkin tuhlaamaan aikaani mitä hirveimpiin sotkuihin. Ähkyhän siitä syntyi, ja niistä ajoista BL-kulutukseni on vähentynyt ratkaisevasti. BL on yksi jumiutuneimmista ja ikävimmistä genreistä, joihin olen tutustunut, tai ainakin se tuntuu sellaiselta kenties juuri yliannostuksen vaikutuksesta. Joka tapauksessa tässä tulee täysin sekalaisessa järjestyksessä 9 suurinta syytäni siihen, miksi en suosittelisi yhtään kenellekään syvempää poikaraukkauden ihmeelliseen maailmaan tutustumista. Toisaalta jokaisen kohdan perässä nostan esiin poikkeuksia keskinkertaisuuden massasta osoittamaan, että poikarakkaussarjojenkin viitekehyksestä löytyy myös niitä korvaamattoman arvokkaita jalokiviä tai ainakin uskallusta rikkoa vakiintuneita rajoja.

Etukäteisjohtopäätöksenä voisin vielä mainita, että BL on pääpiirteissään käsittämättömän huonoa sarjakuvaa, jos sitä yrittää lukea täysin sattumanvaraisesti tai vaihtoehtoisesti yrittää ahmia kaiken eteen tulevan shaiban. Porskutin itse aikoinaan jälkimmäisellä metodilla ja kyynistyin, mutta toisaalta kun nykyään mietin suosikkimangakoitani, lähes kaikki heistä tuntuvat jotenkin kummasti piirtäneen myös BL-henkistä tarinaa ja ison osan olen jopa löytänyt BL-mangan puolelta. Taitavia tekijöitä ja ehdottomasti lukemisen arvoisia teoksia siis löytyy ihan runsaasti, vaikka siltä ei välttämättä päältä päin näytä.

Koska tekstiä tuli taas niin paljon, katsoin parhaaksi katkoa postauksen kolmeen osaan, joista tässä ensimmäisessä fokuksessa on, mikä kaikki poikarakkausmangan hahmoissa on pielessä.

1. Vinku-uket ja semesudet

No Money! vie ukeuden ja semeyden äärimmilleen.

Jatka artikkelin ”9 erittäin hyvää syytä olla lukematta poikarakkausmangaa (1/3)” lukemista

Mawaru Penguindrumin hohto ja vertailevia pohdintoja

Lupailin jo vähän episodibloggausta animekesän suuresta ihastuksestani Mawaru Penguindrumista, mutta tähän mennessä näyttää aika heikolta, kun aika valuu koko ajan näppien välistä. Sarjaa olen kuitenkin seurannut innokkaasti, ja nyt täytyy rustata muutama sananen sen edistymisestä.

Penguindrumin suuri hyve nimittäin on, että se menee koko ajan aidosti eteenpäin. Ohjaaja Kunihiko Ikuharan edelliseen sarjaan Utenaan verrattuna Penguindrum etenee hyvinkin nopeatempoisesti, vaikka ensimmäisten kahden jakson perusteella ehkä olisi voinut joka jaksossa toistuvan henshin-kohtauksen hämäämänä muuta olettaa. Ensimmäisen viiden jakson aikana hahmot ovat jo onnistuneet selvittämään sellaisia toistensa salaisuuksia, joiden kuvittelin alun perin jäävän näille pimentoon paljon pitemmäksi aikaa. Ensin päähenkilöveljekset Shouma ja Kanba saivat tietää ensi näkemältä tavikselta vaikuttavan, pakkomielteiseksi outoilijaksi paljastuvan Ringon kohtalopäiväkirjasta, joka toimii tärkeänä juonielementtinä. Nyt viidennessä jaksossa taas veljesten sisaren Himarin henkiin herättänyt ja osittain vallannut pingviinihattu paljastaa itsensä Ringolle, joka heittää täysin ennakoimattoman twistin kehään. Tämä sarja ei ilokseni luota episodimaisuuteen ja kaavan toistoon, kuten Utena teki (äärimmäisen onnistuneesti), vaan on lähtenyt tarinankerronnallisesti täysin uusille raiteille.

Minäkin luulin tätä jaksoa filleriksi ennen kuin se vei aivan konkreettisesti juonta eteenpäin.

Tämä on suuri syy siihen, miksi Penguindrum on pysynyt minun näkökulmastani kerrassaan upeana ja täysin väljähtymättömänä sarjana tähän asti. Sen tarina kulkee selvän nelivetoisesti, mutta ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen, ettei Ikuhara yritä toistaa ainakaan tässä mielessä vain sokeasti samaa kaavaa kuin Utenassa. Jos Penguindrum olisi lähtenyt kulkemaan korostetun episodimaisesti, se olisi kohdannut myös Utenan käsikirjoittajan tuoreen sarjan Star Driverin, joka selvästi emuloi episodirakenteellaan juuri Utenaa. Star Driverissa tämä toimii, koska vuoden 1997 Utenasta on pitkä aika, ja sarja pyrkii selkeästi nimenomaan haastamaan ikonisen esikuvansa.

Jatka artikkelin ”Mawaru Penguindrumin hohto ja vertailevia pohdintoja” lukemista

Kun kaskaat itkevät

Olen ehkä viime aikoina kutonut itselleni vähän herkkien itkukohtausten vihaajan mainetta, joten päätin ottaa esille muutamia erityisen hienoina pitämiäni esimerkkejä kohtauksista, joissa hahmojen kyynelehtiminen ei häiritse minua. Päinvastoin nämä kohtaukset ovat ehdottomasti eräitä kyseisten sarjojen parhaista hetkistä. Itse kyynelehtimisen määrä, rooli ja merkityksellisyys vaihtelevat näissä kohtauksissa muutenkin vahvaa toteutusta tukevasta lisämausteesta koko tilanteen pääpointtiin. Kaikille seuraaville anime- ja mangakohtauksille on kuitenkin yhteistä se, etteivät ne olisi ollenkaan yhtä upeita, jos kyyneleet puuttuisivat.

Itselläni itku ei ole yleensä kovin herkässä, vaikka olenkin joskus tunnustanut itkeneeni animua katsoessani (ja tähän lisättäköön, että kerran ala-asteella olen itkenyt Hevoshullun sarjakuvalle, jossa heppatyttö istui influenssaan kuolevan ponin vieressä koko yön). Koska en kuitenkaan itse jaksa vuodattaa kyyneliä kuin äärimmäisessä hädässä, koen itkemisen niin voimakkaaksi tunteenilmaisuksi, että vaadin itkukohtauksilta erityistä tarpeellisuutta itkevien hahmojen kannalta ja erityistä huolellisuutta toteutuksen kanssa.

Kaksisivuisia mangakuvia saa klikkaamalla isommaksi. Tekstissä on juonipaljastuksia sikäli, että kerron kussakin kohdassa, miksi hahmo itkee, mutta välttelen isompia spoileja muusta ympärillä tapahtuvasta.

Ashin konepistooli-itku (Banana Fish 6)

Luetaan poikkeuksellisesti vasemmalta oikealle, koska omistan vain vanhan flipatun version pokkarista.

Nuori jengipomo Ash päätyy pitkän kamppailun ja kovien niin henkisten kuin fyysisten kolhujen jälkeen laboratorioon, jossa hänen etsimäänsä mystistä huumetta on testailtu muun muassa erääseen hänelle erityisen läheiseen henkilöön. Ashin oli kokeilun tuloksena lopulta pakko ampua kyseinen henkilö kuoliaaksi. Labrassa kyhjöttää säälittävä liikuntakyvytön tutkija, joka pyytää Ashiä auttamaan, kun yksi kiinalanen kävi akupunkteeraamassa miehen lihashermot pullamössöksi ja ryöväämässä käytössä olleet huumesamplet. Ash ei kuitenkaan kuule mitään, mitä tutkija sanoo, sillä hänen katseensa osuu mainitun läheisen henkilön leikkauspöydällä makaavaan ruumiiseen, jonka aivot on pilkottu tieteelliseen käyttöön. Ashin sisällä napsahtaa, ja hän tyhjentää konepistoolinsa lippaan tutkijaan.

Banana Fishissä käsitellään alati järjettömän hirvittäviä asioita rautaisen kylmällä otteella. Tämä kohtaus on jäänyt päällimmäisenä mieleen silkan raa’an jäätävyytensä ansiosta. Ash on elänyt karun elämän, mutta hahmossa on silti lukijaa koskettavaa sisäistä lämpöä, ja hän on jengipiireissä arvostettu paitsi taitojensa ja älykkyytensä, myös tiukkojen arvojensa ja lojaaliutensa vuoksi. Tässä kohtauksessa hän rei’ittää täysin puolustuskyvyttömän, moraalisesta selkärangattomuudestaan huolimatta pahantahtoa vailla olevan miehen armottomasti ja ilman pienintäkään epäilystä tai myöhempää selvää katumusta. Teko on jo itsessään raaka ja kyseenalainen, mutta tutkijan ruumiin täydellinen, järjetön runtelu sarjatulella on myös täysin epäloogista ja tarpeetonta, sillä tutkija kuolee takuuvarmasti jo muutamaan ensimmäiseen luotiin.

Ashin enemmän herkkään hetkeen sopiva ahdistunut, mutta vakaa ilme ja poskilla valuvat kyynelvanat ovat valtavassa kontrastissa toiminnan kanssa. Tämä kertoo ennen kaikkea hänen täydellisestä psyykkisestä romahtamisestaan tilanteessa. Hän ei kykene lopettamaan ennen kuin on tuhonnut ystävänsä ruumiin häpäisseen ihmisen niin täydellisesti kuin mahdollista. Hän saa otteen itsestään taas pian sen jälkeen, kun tutkijasta ei epäilemättä ole jäljellä muuta kuin märkä läntti lattiassa, mutta tuon hetken ajan lukija ei voi kuin pidättää järkyttyneenä hengitystään, kun normaalisti tilanteen kuin tilanteen hallitseva karismaattinen ja kylmäpäinen nuorukainen kadottaa itsensä pieneksikin toviksi omaan tuskaansa. Ashin teko on äärimmäisen paheksuttava ja menee vahvasti hänen omia periaatteitaankin vastaan, mutta lukijan on mahdotonta moittia häntä, kun raivon sijasta hänen kasvoiltaan paistaa kyynelten raidoittama lamaannus. Hän ei tunnu edes olevan kunnolla tietoinen siitä, mitä tekee.
Jatka artikkelin ”Kun kaskaat itkevät” lukemista

Kesän 2011 ensivaikutelmia: Sacred Seven, Kamisama Dolls & No. 6

Kesän 2011 ensivaikutelmat kerkesin jo aloittaa jalat altani pyyhkineellä Mawaru Penguindrumilla, mutta katsellaanpa, mitä muuta animen kesäsesongilla on tarjota.

Kamisama Dolls

Ei hajuakaan, mitä tässä tapahtuu, mutta juuri siksi kiinnostaakin.

Tämä viritelmä puolestaan toimi aivan päinvastoin kuin Sacred Seven. Kamisama Dolls avaa ensimmäisen jaksonsa raisulla alkukohtauksella, joka nappasi jakamattoman mielenkiintoni välittömästi. Mitään alun tulipiinasta ja veriroiskeista ei selitellä katsojalle, mutta vastauksia selkeästi luvataan. Sama pätee myös jakson muuhun juoniosuuteen. Prologinsa jälkeenkään Kamisama Dolls ei luota pelkkään perinteiseen pohjustukseen, toisin kuin Sacred Seven, vaan heittää katsojan suoraan tapahtumien keskipisteeseen, eikä tarinakaaria vasta hiljaksiin aloitella, kuten animesarjoilla on ensimmäisessä jaksossaan tapana tehdä. Silti jakso ei ole vaikeaselkoinen, vaan se on sen verran hyvin kirjoitettu ja rakennettu, etten tuntenut putoavani kärryiltä.

Ensimmäisen jakson toteutus on suurimmaksi osaksi kovasti mieleeni, mutta en ole vielä aivan hurraamassa sille, millaiseksi sarja vaikuttaa olevan muodostumassa sisällöltään. Level E:n mieleen tuova ysäriromcomsähellys jakson alkupuolella ei varsinaisesti häirinnyt, mutta toivon, ettei siitä ole tulossa isompaa osaa sarjaa. Sinänsä homma voisi muuten toimiakin, mutta valitettavasti päähenkilön love interest -tytteli on ihan samanlainen mitäänsanomattomuus kuin vaikkapa sen Level E:n vastaavaa roolia täyttävä likka.

Enemmän huolettaa kuitenkin tässä vaiheessa se, mihin sarja on menossa ohjattavien jumalrobojensa kanssa. Konsepti epäilyttää, mutta voisi myös oikeissa käsissä toimia. Pääpojan salaperäinen kotikylä ja siitä levitellyt informaationriput kuitenkin nappasivat huomioni sen verran vahvasti positiiviseen suuntaan, etten vielä tässä vaiheessa vaivaudu suuremmin huolestumaan epäilyttävämmistä alueista.

Pilotissa on paljon tavaraa, mutta sen esittäminen ja aukkojen jättäminen vaikuttaa harkitulta ja tekijöiden käsissä kiitettävästi pysyvältä liikkeeltä. Tuloksena on vetävä aloitus, josta on hyvä jatkaa eteenpäin, vaikkakin muutaman varauksen kanssa. Taustalla hönkivä pieni ysärifiiliskin luo tunnelmaan vähän erikoisen säväyksen.

Innostustaso: 3,5/5
Jatka artikkelin ”Kesän 2011 ensivaikutelmia: Sacred Seven, Kamisama Dolls & No. 6” lukemista

Kesän 2011 ensivaikutelmia: Mawaru Penguindrum

Kunihiko Ikuharan ohjaama Revolutionary Girl Utena on tunnetusti suurin animesuosikkini, joten olisi luullut, että miehen uusi ohjaustyö – ja ensimmäinen kunnollinen sarjaohjaus sitten Utenan – olisi herättänyt ennakkoon voimakkaampia tunteita. Toki Mawaru Penguindrum oli animekesäni odotetuin sarja, ja tietysti olen ollut kiinnostunut projektista niin kauan kuin siitä on tiedetty, mutta varsinainen hehku on pitkälti jäänyt puuttumaan. Twitterin puolella juuri eilen pörhistelin, etten jaksa hypettää tätä sarjaa olemattomien esitietojen perusteella, vaan odotan ensimmäisen jakson näkemiseen. NO NYT SIT SEN HYPEN AIKA.

Ihq pinq tarjoaa sinulle sateensuojaa. TEE SOPIMUS SEN KANSSA.

Tulipa siis nähtyä varmasti parhaiden katsomieni ykkösjaksojen sarjassa painiva pilotti, joka onnistuu ihan joka alueella, tietää onnistuvansa ja on tuloksena häpeilemättömän ja oikeutetun itsevarma. Sarja kertoo herättävänä vaihteluna niiden tavallisten romanssikuvioiden sijaan erittäin läheisiksi toisilleen kasvaneista kolmesta sisaruksesta. Veljekset Kanba ja Shouma passaavat sairaalasta juuri kotiutettua pikkusiskoaan Himaria, jonka vakavaksi ilmoitettua tilaa lääketiede ei hoitavan lääkärin mukaan pysty parantamaan. Jakson loppu herkuttelee jo samantyyppisillä hämyisillä insestiviboilla, jotka hyppivät siellä sun täällä Utenassakin, mutta tavanomaisesta romanssista Mawaru Penguindrumissa vihjaillut kuviot vaikuttavat edelleen olevan kaukana. Pääkolmikon välisten dynamiikkojen kehitys tulee takuuvarmasti olemaan sarjan suuri valtti pitkällä juoksulla, ja sitä pedataan ensimmäisessä jaksossa esimerkillisesti.

Jatka artikkelin ”Kesän 2011 ensivaikutelmia: Mawaru Penguindrum” lukemista