Kategoriat
Anime Hahmot Länsiviihde Meta

Kolme fiktioneitoa jotka muuttivat minua

Pyörivä nuoli -blogin Vilhelmiina kirjoitti marraskuussa kolmesta animaatioelokuvasta, jotka ovat vahvasti vaikuttaneet häneen, ja postauksen lopussa Vilhelmiina heitti haasteen muillekin animaatiohenkisille bloggaajille kirjoittaa elämäänsä vaikuttaneista animaatioista, joten tartunpa minäkin tähän aiheeseen – hitusen myöhässä ja muokattuna tosin.

Yläasteen ja lukion aikana tutustuin kolmeen televisiosarjaan, jotka ovat muokanneet ajatteluani erityisen paljon, ja innostukseni fiktion analysoimiseen on pitkälti lähtenyt ja muotoutunut näitä kolmea sarjaa katsoessa ja pureskellessa. Näistä yksi tosin on live action -sarja, mutta menköön tässä joukossa.

Revolutionary Girl Utena

utenakuva1

Utena haluaa olla pelastava prinssi. Ystäväänsä puolustaessaan hän sotkeutuu koulun oppilaskunnan hallituksen salaisiin kaksintaisteluihin, joissa voittaja saa omakseen salaperäisen ruusumorsiamen, joka sattuu olemaan tyttö Utenan luokalta.

Utenassa hahmoja prinssin ja prinsessan rooleihin jakava ja sitten tekemäänsä roolijakoa kyseenalaistava kerronta sekä sen valtoimenaan temmeltävä symboliikkavyöry tarjosivat minulle yläasteella ajateltavaa pään täydeltä, ja tarjoaa edelleen. Se oli alusta asti sarja, joka kutsui ja suorastaan pakotti minut miettimään ja tulkitsemaan sisältöään ja sen erilaisia merkityksiä. Sen myötä opin myös arvostamaan ja tunnistamaan monia kerronnallisia rakenteita.

Kategoriat
Tapahtumat

Desucon Frostbite 2013

Pitkien työpäivien ja muuttokiireiden lomassa coniraportointi on taas meinannut jäädä, mutta viimein löytyi hieman aikaa ja jaksamusta tällekin projektille.

Yleisesti ottaen conista jäi hirveän hyvä fiilis, mutta puitteista ei jäänyt hirveän paljon sanottavaa, ja kaikki sanottavani esimerkiksi tukahduttavan hapettomasta hiljaisesta hongasta onkin jo sanottu moneen kertaan. Tällainen tila on kuitenkin ideana erinomainen ja toivottavasti on mukana ja toteutuu paremmin seuraavissa coneissa.

Suurin osa conista meni tuttuun tapaan ohjelmissa juostessa, joten niihin keskitän jälleen loppuraporttinikin.

Poria, tissejä, robotteja ja vähän eeppistä – miksi, miksi ei? (Natasha ”Fazi” Kihlakaski)

Puhujan lähestymistapa ohjelmanpitämiseen oli virkistävän interaktiivinen, ja hänen esiintymisensä ja aiheensa ehdottomasti suurin vahvuus olikin mielestäni se, että hän sai oikeasti yleisön varsin hyvin mukaan. Tämä kun ei aina ole mikään itsestäänselvyys, ja puhuja jaksoi kannustaa yleisöä keskustelemaan avaamalla puheenaiheita ja esittämällä omia mielipiteitään. Ohjelman rakenne oli toisaalta keskustelevuutensa takia melko hajanaisen oloinen, ja samasta syystä sekä melko pinnallisten aiheiden vuoksi myös keskustelun sisältö jäi melko pinnalliselle tasolle. Ihan viihdyttävä ja onnistunut keskustelupainotteinen ohjelma kuitenkin.

Hyvät, pahat ja älyttömät (Johanna Kari)

Johannan kyynisenpositiivista esiintymistä on aina mukava seurata. Luennon sinänsä hauska mutta lähtökohtaisesti pinnallinen hassuille ja oudoille sarjapremisseille hihittelevä aihe ei kuitenkaan juurikaan kiinnostanut itseäni, eikä kokonaisuudesta jäänyt ihan hirveästi mieleen. Useimmista käsitellyistä sarjoista olen kuullut aikaisemminkin, sillä seuraan animeskeneä kohtuullisen tarkasti, joten luento ei siis tarjonnut juuri mitään uutta informaatiota tai uusia ajatuksia. Hauska esitystapa kuitenkin pelasti paljon ja välipalana ohjelma toimi.

Dokidokia minun mangassani…!!? Shoujolehtien X ja Y (Henna-Riina ”Perho” Kakkola)

Sarjojen jakautuminen eri lehtiin ja eri lehtien identiteetit ovat vielä melko uusi juttu minulle ja uskoakseni myös aika monille harrastajille, koska mangaa kulutetaan meillä päin niin erilaisessa muodossa kuin Japanissa, jossa niiden ensisijaisena markkinointikanavana toimivat usein juuri lehdet, joissa sarjojen uusimmat luvut julkaistaan. Shoujosarjat eivät muutenkaan ole vahvuuteni, joten sain tällä luennolla paljon uutta informaatiota. Eri lehtien tyylejä ja suosion syitä spekuloitiin mielenkiintoisesti ja päätelmät perusteltiin esimerkillisen selkeästi. Tämän arvioivan puolen ja sarjojen esittelyn välille oli löydetty mukavan helposti seurattava tasapaino, ja prezi-pohjainen luentomateriaali toimi erittäin kivasti.

Sword Art Online ja vastareaktio hypelle (Johannes ”Joppu” Siipola)

Näppärä ja kattava pohdinta SAOn vahvuuksista ja heikkouksista. Arvostin erityisesti sanomaa viihteestä nauttimisen tärkeydestä ja siitä, ettei teoksen parissa viihtymisen tarvitse tarkoittaa kritiikittömyyttä. Joppu on löytänyt erittäin asiallisen suhtautumistavan tyhmyyksiä tursuavaan mutta silti potentiaalisen viihdyttävään sarjaan (josta en itse tosin saanut yhtään mitään irti, mutta monet muut varmasti ovat saaneet). Ohjelma toimi sisältöpuoleltaan loistavasti ja kuvaesitys oli hyvin koottu. Heikkoudet löytyvät esitystekniseltä puolelta, sillä esitys kuulosti liikaa paperista lukemiselta, eikä siihen tullut siksi erityisen dynaamista tuntua. Joppu ei myöskään ottanut juuri kontaktia yleisöön, mikä toki on melko tuoreelle ohjelmanpitäjälle ymmärrettävää.

 Galaksienväliset ihmissuhdekartat (Tuomas ”Haider” Hiden)

Kasvavan väsymyksen ja koomautumistilan sekä kauppareissun takia en nähnyt kuin pätkän tästä setistä, joten kommenttini kannattaa lukea sillä varauksella. Näkemäni pätkän perusteella täytyy todeta, että olen varma Tuomaksen pystyvän paljon parempaankin. Nyt setti vaikutti jäävän valitettavan pinnalliseksi ja listausmaiseksi ja koostuvan enemmän lukioon sijoittumattomien sarjojen kuvailuksi. Tämä johtunee suurimmaksi osaksi ensikertalaisen luennontekokokemuksen puutteesta. Listausmaisia luentorakenteita kannattaa tulevaisuudessa varoa, sillä ne käyvät herkästi puuduttaviksi nopeasti. Nyt setin kiinnostavuus kaatui eniten ehkä siihen, että tietoa selvästi oli paljon, mutta sitä pyrittiin esittämään liikaakin, jolloin analyysin ja yhteyksien vedon määrä jäi pakostakin melko vähäiseksi.

 Merimieskauluksia, kumipukuja ja hassuja hattuja (Valtteri ”Tounis” Strömsholm ja Matias ”madu” Tukiainen)

Valtteri ja Madu vetivät erittäin viihdyttävän esityksen, jossa burgeritasot ja täysillä hönkiminen näkyivät hyvin mukavassa suhteessa. Rakenteellisesti setti jäi hiukan hajanaiseksi, mutta sen dynaamisuuden tuntu ja sympaattisuus kompensoivat enemmän kuin tarpeeksi, varsinkin kun hyviä huomioita hahmosuunnitteluun liittyen esitettiin tasaiseen tahtiin. Eri tyyppisten sarjojen ja hahmodesigntyylien käsittely jäi ohjelmakuvauksen lupauksia selkeästi niukemmaksi ja tarjonta sikäli hiemna yksipuoliseksi, mutta enimmäkseen otakusarjoihin keskittyminen toisaalta loi ohjelmaan fokusta ja kiinnekohtia. Kaikkiaan erittäin mukava ja katsomisen arvoinen setti siis.

 Ei sen näin pitänyt mennä! Rikkinäisten animein korjauspaneeli (Valtteri ”Tounis” Strömsholm, Maaret ”Arana” Stepanoff, Mikko ”Lmmz” Lammi ja Santtu ”Japsu” Pajukanta)

Täällä istuin itsekin korjailemassa Guilty Crownia, Numero kutosta ja Fate/Zeroa, ja ihan hyvin meni näin omasta näkökulmasta, vaikka siinä vaiheessa iltaa alkoikin väsymys painaa huonosti nukutun viikon jälkeen. Paneeli on kuitenkin paljon vaikeampi ohjelmamuoto saada onnistumaan kuin luento, sillä niiden pitäminen kasassa on paljon vaikeampaa, samoin kuin niihin valmistautuminen. Puhujan näkökulmasta keskustelumme oli mielestäni varsin mielenkiintoinen, mutta on toki eri asia, kokeeko pelkkä kuuntelija toisten jutustelua yhtä mielekkääksi. Idean ja toteutuksen tasolla paneeli oli kuitenkin hyvin onnistunut ja toimiva.

Myöhäisillan hahmontunnistusvisa (Matias ”madu” Tukiainen)

Pistetulosten tasaväkisyys esimerkiksi edellisvuoden hahmontunnistusvisaan kertoi selvästi, että uudistetut kilpailusäännöt olivat paremmat ja reilummat kuin aikaisemmat huuteluun perustuvat säännöt. Toisaalta ne myös hidastivat kilpailun etenemisvauhtia jonkin verran. Itse kokisin kuitenkin nämä säännöt mielekkäämmiksi kuin edelliset nimenomaan reiluuden nimissä, vaikka kilpailun spontaanius jäikin hieman matalammalle tasolle, sillä seuraaminen oli joka tapauksessa hauskaa. Ensi kerralla pistetilanteiden tiedotus voisi kuitenkin olla selkeämpää – joka kierroksen jälkeen tai muutaman kierroksen välein voisi esimerkiksi kirjoittaa pistetilanteen ylös, jotta yleisökin pysyisi kärryillä.

Arabian yöt – tarinat Magin taustalla (Minna ”DaMidnighter” Ylimäki)

Sunnuntai lähti käyntiin Magi-luennolla, joka tosin jäi hieman tyngäksi, sillä välissä täytyi juosta syömään kakkua ravintolapäivän nimissä. Se puolikas luennosta, jonka näin, vakuutti tietopuolen osalta. Esitykseen oli selvästi valmistauduttu hyvin, taustatyötä oli tehty ja aiheesta löytyi reippaasti tietoa. Luennon sisältö jäi kuitenkin mielestäni liikaa listauksen tasolle siitä, eikä tarjonnut varsinaista analysoivaa vertailua. Kukin Magin hahmon kohdalla käytiin läpi hahmon mytologiset ja historialliset juuret, mutta yleisön odotettiin itse yhdistävän mainittujen seikkojen samankaltaisuudet sarjan hahmoihin, jotka oletettiin tutuiksi ja joista ei siten annettu minkäänlaisia taustatietoja. Itse seuraan vain animea, mutten ole koskenut mangaan, joten luennolla vieraannutti se, että heti ensimmäiset käsitellyt, animessa vielä esiintymättömät hahmot jäivät täysin kontekstittomiksi. Kutakin hahmoa olisi voinut pohjustaa hieman myös sarjan sisäisestä näkökulmasta, ja kunkin sarjan hahmon ja tämän mytologisen tai historiallisen alkuperän välisiä yhteyksiä olisi voinut analysoida ääneenkin. Itselleni luento jäi siis vähän tyhjäksi, mutta Magia seuraava yleisö tuntui viihtyvän, joten selvästi kohderyhmälle luento toimi paremmin.

Menneisyyden melodia ja sysimustat sulat – symboliikka Pandora Heartsissa (Mira ”Elzy” Hovi ja Pauliina ”Aselea” Nihtilä)

Tämä setti nousi heti toiseksi conin suosikkiluennoistani, vaikka täältäkin oli lähdettävä aikaisin pois kun spoilerivaaran aiheuttama ahdistus kasvoi liian suureksi muutamaa pokkaria Japanin tahtia jäljessä seuraavalle. Heti luennon alussa pohjustettiin tärkeät hahmot ja lähtökohdat perusteellisesti, mutta esittelyosuutta ei jätetty pelkäksi infodumpiksi, vaan jo siihen sisällytettiin varsin oivaltavaa analyysiä hahmoista ja näihin liitettävistä toistuvista motiiveista, sekä näiden motiivien merkityksistä hahmon kannalta. Juuri näin esittelyosuus pitää tehdä – sarjaa tuntemattomat ja tai vähemmän seuranneet pääsevät jyvälle, mutta sarjaan paremminkaan perehtyneet eivät tylsisty sisällönpuutteen takia! Erittäin kovat propsit siis pelkästä esittelyosuudesta.

Myös varsinainen analyysiosuus vaikutti ensimmäisten kymmenen minuutin perusteella pätevältä ja kiinnostavalta. Luennon selkeä jakaminen spoilerittomaan esittelyosuuteen ja varsinaiseen spoileriosuuteen toimi myös erittäin hyvin ja kertoi siitä, että puhujat osaavat ottaa yleisönsä huomioon. Sarjaan ja aiheeseen oli myös selvästi paneuduttu antaumuksella, ja yksityiskohtien huomioimiselle täydet pisteet. Tunnelmaa loi sekin, että esiintyjät cossasivat Jack Vessaliusta ja Glen Baskervilleä.

Josei – animea vanhemmalle naisväelle (Valtteri ”Tounis” Strömsholm)

Josein määrittelystä lähtevä luento toimi näppärästi ja rajaaminen pelkkiin josei-animeihin loi vahvan fokuksen ja kokonaisuudentunnun. Valtteri sai aikaan hyvää pohdintaa juurikin josein määrittelystä. Tietoa löytyi juuri oikea määrä ja esityksen rakenne toimi. Setti löysi hyvän ja yleisaiheiselle luennolle sopivan tasapainon esittelevämmän ja analyyttisemmän otteen välimaastosta, eikä seuraaminen käynyt tylsäksi.

Kreivit, enkelit ja nahkahousut: Kaori Yukin maailma (Reetta Savaloja)

Pandora Heartsin ohella se toinen conin suosikkiohjelmistani. Tekijäkeskeiselle luennolle tyypillinen kronologinen sarja kerrallaan etenevä rakenne toimi ja analyysiä ja ajatuksia löytyi tarpeeksi. Missään vaiheessa ei vajottu sokeaan ihkutukseen tai kärjistyneeseen vihaamiseen, vaan Reetta käsitteli aihetta kriittisesti mutta rakastavasti tuoden esiin sekä Yukin ja tämän sarjojen heikkouksia että niiden vahvuuksia ja kiinnittäen tarpeeksi huomiota myös tekijän tavaramerkkityylipiirteiden kehitykseen ja esiintymiseen sarjoissa. Hyvin toimiva ja aiheeseensa syventyvä mielipidekeskeinen lopetus conille.

Kategoriat
Anime Hype Vertailu

Mawaru Penguindrumin hohto ja vertailevia pohdintoja

Lupailin jo vähän episodibloggausta animekesän suuresta ihastuksestani Mawaru Penguindrumista, mutta tähän mennessä näyttää aika heikolta, kun aika valuu koko ajan näppien välistä. Sarjaa olen kuitenkin seurannut innokkaasti, ja nyt täytyy rustata muutama sananen sen edistymisestä.

Penguindrumin suuri hyve nimittäin on, että se menee koko ajan aidosti eteenpäin. Ohjaaja Kunihiko Ikuharan edelliseen sarjaan Utenaan verrattuna Penguindrum etenee hyvinkin nopeatempoisesti, vaikka ensimmäisten kahden jakson perusteella ehkä olisi voinut joka jaksossa toistuvan henshin-kohtauksen hämäämänä muuta olettaa. Ensimmäisen viiden jakson aikana hahmot ovat jo onnistuneet selvittämään sellaisia toistensa salaisuuksia, joiden kuvittelin alun perin jäävän näille pimentoon paljon pitemmäksi aikaa. Ensin päähenkilöveljekset Shouma ja Kanba saivat tietää ensi näkemältä tavikselta vaikuttavan, pakkomielteiseksi outoilijaksi paljastuvan Ringon kohtalopäiväkirjasta, joka toimii tärkeänä juonielementtinä. Nyt viidennessä jaksossa taas veljesten sisaren Himarin henkiin herättänyt ja osittain vallannut pingviinihattu paljastaa itsensä Ringolle, joka heittää täysin ennakoimattoman twistin kehään. Tämä sarja ei ilokseni luota episodimaisuuteen ja kaavan toistoon, kuten Utena teki (äärimmäisen onnistuneesti), vaan on lähtenyt tarinankerronnallisesti täysin uusille raiteille.

Minäkin luulin tätä jaksoa filleriksi ennen kuin se vei aivan konkreettisesti juonta eteenpäin.

Tämä on suuri syy siihen, miksi Penguindrum on pysynyt minun näkökulmastani kerrassaan upeana ja täysin väljähtymättömänä sarjana tähän asti. Sen tarina kulkee selvän nelivetoisesti, mutta ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen, ettei Ikuhara yritä toistaa ainakaan tässä mielessä vain sokeasti samaa kaavaa kuin Utenassa. Jos Penguindrum olisi lähtenyt kulkemaan korostetun episodimaisesti, se olisi kohdannut myös Utenan käsikirjoittajan tuoreen sarjan Star Driverin, joka selvästi emuloi episodirakenteellaan juuri Utenaa. Star Driverissa tämä toimii, koska vuoden 1997 Utenasta on pitkä aika, ja sarja pyrkii selkeästi nimenomaan haastamaan ikonisen esikuvansa.

Kategoriat
Anime Avautuminen Hahmot

Ennen äänenmurrosta

Otokoyakut eli miesrooleja näyttelevät naiset ovat tunnetusti yleinen ilmiö animen äänitysskenessä. Tältä saralta onkin tullut kuultua jos jonkinmoista suoritusta, joiden kauheimmistosta (ja vastapainoksi paremmistostakin) on nyt ajankohtaisen potutuksen vuoksi aihetta avautua.

Olen huomannut reagoivani toistuvasti hyvin negatiivisesti miespuolisiin hahmoihin, joita näyttelevillä naisilla ei ole minkäänlaista kapasiteettia saada itseään kuulostamaan edes etäisesti teinipojalta. Tällainen räikeä virheroolitus on jo useampaan kertaan animea katsoessani osoittautunut tunnelman tappajaksi laajemmin kuin pelkästään kyseisen hahmon osalta. Mitä keskeisempi rooli on, sitä suurempi negatiivinen vaikutus sillä on koko sarjalle.

Tämän talven Fractale ei muutenkaan ole paras sarja ikinä koskaan, mutta viimeistään Yuu Kobayashi päähenkilö Clainin roolissa naulaa arkun kiinni ja lujasti. Se ihminen, joka Kobayashin rooliin valitsi, ei varmaan ole koskaan kuullut teinipojan puhetta. Läpi täysin selvästi kuuluva tyttömäisyys vain korostaa Clainin hajuttomuutta ja mauttomuutta ja vie lopunkin uskottavuuden muutoinkin latistetusta hahmosta. Melko vähärepliikkisessä sivuroolissa kuten Higurashi no Naku koro ni -sarjojen Satoshina Kobayashi ei häiritse lainkaan yhtä paljon, mutta pääroolia hänen tyttömäinen äänensä ei kanna.

Viime vuonna tismalleen sama efekti iski muiltakin osiltaan monin puolin umpityhmässä Heroman -supersankarianimessa. Mikako Komatsun tulkinta Joey Jones -pojasta on niin tappavan tyttö, että koko sarjan uskottavuudelta putoaa heti alkumetreillä pohja pois. Hahmodesign ei toki myöskään auta – itsehän petyin kovasti kun sain selville päähenkilön olevan poika eikä tyttö, vaikka ulkonäkö olisikin antanut olettaa muuta. Joeyn ja Clainin hahmojen epämukavuutta vain korostaa se, että kumpikin pääsee sankarillisesti suojelemaan oikeaa tyttöä, joka kuitenkin vaikuttaisi olevan kaikin puolin pääpojua pätevämpi yksilö.

Hieman kaukaisempi mutta sitäkin ikimuistoisempi tapaus on Hikaru no Gon animeversio. Muuten ihan kelpo kamaa, mutta äärimmäisen äänekkäästi kimittävä Tomoko Kawakami nimihahmo Hikaruna häiritsi katsomistani aivan kohtuuttomasti. Kawakami toimii ihan hyvin Hikarun ollessa ala-asteella alkujaksoissa, mutta useamman vuoden ajanjaksoa kuvaavan sarjan loppupuoliskolla Hikaru on kasvanut niin henkisesti kuin fyysisesti täysin ulos korkeana piipittävästä äänestään. Sarjan keskivaiheiden paikkeilla rupesin ajattelemaan, että kaiken järjen ja varsinkin huomattavasti aikuistuneen hahmodesignin mukaan Hikarun pitäisi ihan uskottavuuden takia kokea äänenmurros mielellään mahdollisimman pian. Valitettavasti koko ajan oli täysin selvää, ettei anime aikonut tehdä mitään Hikarun tyttöäänelle, ja tämä ärsytti aivan anteeksiantamattoman paljon. Lisäksi on aika hölmön näköistä, kun Light Yagamin pikkuveljen näköinen heebo puhuu Kawakamin miukumaukuäänellä.

Kaikki näistä kolmesta seiyuusta yrittävät kovasti pitää äänensä matalana, mutta eivät kykene siihen kuin korkeintaan hetkittäin. Heidän suorituksensa jäävät epätasaisiksi, eivätkä ne saavuta tarvittavaa luontevuutta. Lopputulos on suunnilleen yhtä vakuuttava kuin Mulan ensimmäistä kertaa miehenä esiintyessään.

Kategoriat
Anime Avautuminen Ensivaikutelmat Manga

Bakuman ja seksismi

Toteuttakaamme tärkeät miehiset unelmamme kuin uljaat oriit!

On ollut mielenkiintoista seurata, minkälaisia reaktioita Bakumanin työteliäiden mangakapoikien animedebyytti on herättänyt ihmisissä ensisijaisesti siksi, että suuri osa sarjaa kommentoineista on ottanut varsinkin toisen jakson seksismishaiban yhteydessä asiaan jotenkin kantaa. Osa kommentoijista on hörähdellyt vähättelevästi, että näistäkö parista repliikistä koko kalabaliikki johtuu, osa on räyhännyt asiaankuuluvalla volyymillä ja jotkut jättäneet koko sarjan katsastamatta sen maineen vuoksi.

Koska käteni ovat muutenkin syyhynneet kirjoittamaan aiheesta viimeiset pari vuotta, suon nyt itselleni sen ilon että ränttään vähän pitemmin. En ole ikinä jaksanut saada kyseistä postausta aikaan siksikin, ettei kukaan tykkää kuola suupielissä valuen vesikauhuilevista feminatseista, mutta nyt minulla on asian ajankohtaisuuden vuoksi täydellinen tekosyy itkeä ja valittaa kuolonvihkosetien pahasta seksismistä.

Ensin on syytä palata ongelman juurille, nimittäin Death Noteen, Bakumanin mangakatiimin eli Tsugumi Ohban ja Takeshi Obatan edelliseen sarjaan. Suuri syy siihen, etten pidä kyseistä sarjaa aivan maineensa veroisena hienoutena, on tapa, jolla se käsittelee naishahmojaan. Death Note taitaa olla melkeinpä ensimmäinen viihteellinen nimike, joka on saanut minut ihan tosissani ärsyyntymään korostuneen miesvaltaisella asenteellaan. Tämä on aika jännittävä huomio sikäli, että eteen on Death Notea aikaisemminkin tullut toki vaikka mitä tasa-arvonäkemyksillä sorsaa heittänyttä teosta, mutta jokin juuri DN:ssä herätti sisäisen feministini aika tehokkaasti.

Kyse on tosiaan siitä, miten sarja kohtelee naishahmoja. Tärkein heistä on Misa, joka on yleisen konsensuksen mukaan ilmapäisimpiä ilmestyksiä koko animangamaailmassa (mikä sanoo aika paljon). Mutta hei, Naomi Misora on älykäs! Siis joo, hän on jättämässä FBI-agentin työnsä, koska on menossa naimisiin toisen agentin kanssa, vaikka sarjassa periaatteessa annetaan ymmärtää hänen olevan tulevaa miestään pätevämpi työssään. Mutta ainakin hän on älykäs ja cool ja pukeutuu seksikkääseen nahkatakkiin! Tekijät jopa kertovat, että hänestä oli tarkoitus tulla tärkeämpikin hahmo, mutta sitten hän olikin liian älykäs, joten heidän oli ihan tosi pakko tappaa hänet. No… ööh… Sitten on tietysti Takada, joka on fiksu ja tyylikäs hahmo, mutta kun Light soittaa häntäkin kuin Nuuskamuikkunen huuliharppua.

Ohba ja Obata ovat myöntäneet, etteivät osaa käsitellä naishahmoja, ja se näkyy. Disclaimerina nyt kuitenkin sanottakoon, että puutteistaan ja mainitusta berserk buttonistaan huolimatta ihan oikeasti pidän Death Notea tärkeänä ja varsin hyvänäkin sarjana. Mutta entäs Bakuman?

Kategoriat
Anime Hype Meta Taide ja tyyli

Animaation taika

Kun animea on katsonut aikansa, alkaa uutuudenviehätys ja ainakin osa alkuinnostuksen aiheuttaneesta eksotiikasta ja ernuilufunktiosta väistämättä pikkuhiljaa hiipua. Mikä siis pitää animepopulan suosikkiviihteensä ääressä vuoden toisensa jälkeen? En voi tietenkään sanoa muista, mutta itseni kohdalla vastaus on pelkistetyimmillään yksinkertainen kuin mikä: anime on animaatiota.

Kun pienenä katselin lasten piirrettyjä, en osannut pitää niitä itsestäänselvyyksinä. Ihmettelin lakkaamatta, miten rakastamani piirretyt olivat syntyneet. Ymmärryskykyyni ei mahtunut vanhempieni selitys siitä, miten monta hieman erilaista piirrosta peräjälkeen kuvattuna voisi saada aikaan liikettä – ainakaan sellaista, jolla suurempibudjettiset animaatioelokuvat lumosivat minua niin. Kuten olen varmaan tehnyt selväksi, olen aina kovasti fanittanut Disneyn klassikoita ja muidenkin studioiden animaatioleffoja. Länsimaisen animaation kanssa häiritsi vain sen rajoittuneisuus. Meillä oli suurin piirtein Disney-tyyli, jota kaikki muut isot talot apinoivat 90-luvulla, Don Bluthin 80-luvun synkemmät kokoperheen leffat, iso valikoima lasten aamupiirrettyjä, joista olen välittänyt vain aika valikoivasti (kuinka osuvaa muuten, että monet lapsuuden suosikkisarjoista paljastuivat myöhemmin ainakin osittain japanilaiseksi tuotannoksi) ja Simpsonit seuraajineen. Vielä leveämmin voisi yleistää läntiseen kulutuskulttuuriin juurtuneen perusasenteen siitä, että animaatio on lapsille paria harvaa mainstream-komediaa ja selvästi pienempiin piireihin hautautunutta muun tyylistä tapausta lukuun ottamatta.

Animeen tutustuminen tavallaan mullisti tämän maailman minun kohdallani. Animen suureksi vahvuudeksi mainitaan monesti juuri sen monipuolisuus länsimaiseen animaation verrattuna. Kumma on, jos jokaiselle ei ole olemassa muutamaa kuin aivan omiin makuihin räätälöityä sarjaa. Sen sijaan enemmän varjoon tuntuu jäävän se, että minulle ja epäilykseni mukaan monelle muullekin animen pointti on siinä, että se on nimenomaan animaatiota. Monipuolisuutta löytyy monesta paikasta, mutta meille animeharrastajille sen pitää yleensä olla juuri animaatiota. Miksi?

Kategoriat
Anime Avautuminen Meta Taide ja tyyli

Tämä ei ole taidetta.

Surrealisti René Magritte maalasi viime vuosisadan alkupuolella nätin kuvasen piipusta. Sitten hän kirjoitti piipun alle sanat: Ceci n’est pas une pipe; Tämä ei ole piippu. Voilà! Tavallisesta maalatusta piipusta oli tullut taidetta.


René Magritte: Kuvien petos

Jos Magritten piipun alapuolella ei olisi tuota paradoksaalisen tuntuista tekstiä, väki katsoisi, että onpas ihan söpö piippu, ja ohittaisi teoksen nopeasti. Mutta tekstin ansiosta ihmiset jäävätkin pohtimaan: ”Miten niin ei muka ole piippu? Kyllä se ihan piipulta näyttää…” tai ”Hmm, miksihän tässä lukee näin? Mitähän syvempää ajatusta taiteilija on tällä tekstillään hakenut?” tai jopa ”Pyh mitä tekotaidetta, taas joku hömelö luulee tehneensä jotain suurta lisäämällä piippunsa alle pinnallisen negaation, jolla ei oikeasti ole mitään tarkoitusta.”

Selitys tekstille on loppujen lopuksi härnäävän yksinkertainen ja ilmeinen: No eihän se nyt mikään piippu ole, vaan se on maalaus, joka esittää piippua. D’oh.

Ja silti kaikkein perimmäinen syy sille, miksi tämä teos on olemassa sellaisena kuin sen näemme, on tai ainakin voi olla jossain muualla kuin siinä, mikä teokseen ikuistettu objekti todellisuudessa on tai ei ole. Yleensähän Kuvien petoksen merkityksen on tulkittu olevan siinä, että se haastaa katsojansa mieleen juurtuneet käsitykset ympäristöstään, ei niinkään siinä, että Magritte nyt vain keksi hauskan jutun ja halusi trollata porukoita (vaikka en epäile hetkeäkään, etteikö hän olisi saanut kicksejä siitä kun ihmiset tuijottivat taulua hämmentyneinä). Arvoa voi ja pitää antaa myös erityisesti sille, että epäpiippu saa ihmiset ajattelemaan. Sitä ei voi vain ohittaa mitään miettimättä; siihen on pakko ottaa kantaa. Siksihän sitä taiteeksi kutsutaan.

Edellisen postaukseni kommenteissa nousi esille keskustelua koskien taidetta ja tekotaidetta. Keskustelun kohteena olivat Akiyuki Shinboun ja Masaaki Yuasan tavaramerkkimäisen taidehakuisesti häröilevät sarjat. Tounis valitti, että Yuasan sarjoja ylistetään taideteoksina, vaikka ne tekevät ihan samaa kuin Shinboun sarjat, joille pyöritellään silmiä niiden tekotaiteellisuuden vuoksi.

Erinomainen aihe takertua, sillä todellakin: mikä kumma erottaa taiteen tekotaiteesta tai epätaiteesta?

Kategoriat
Anime Blogi

Silloin itkin

Eläydyn yleensä viihteeseen hyvin vahvasti, mutta myötäelämiseni jää enemmän aivotoiminnan kuin näkyvien reaktioiden tasolle. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen tosin alkanut ottaa entistä enemmän osaa katsomaani, toisin sanoen en enää vain istu kivettyneen näköisenä paikoillani, vaan olen tarvittaessa valmis hihkumaan, facepalmaamaan tai nostattamaan kasvoilleni tilanteeseen sopivan määrän inhon tai liikutuksen merkkejä. Kuitenkaan en ole enkä ole koskaan ollut herkkä itkemään viihteelle. Vain hyvin harvat tapaukset ovat oikeasti saaneet minut kyyneliin, sillä siihen tarvitaan normaalisti saman kaliiberin tunnelatausta kuin Dancer in the Dark -leffan finaalissa, joka on muuten ahdistavin yksittäinen palanen fiktiota, johon olen eläessäni törmännyt.

Anime on saanut minut itkemään kyyneltasolla kolmesti, ja mielenkiintoisesti kaikki tunnevuodatukset johtuvat hyvin erilaisista syistä, eivätkä kyllä aina edes pelkästään katsomani sisällöstä. Sitä luulisi, että ne harvat kerrat, kun jaksaa ihan itkeä sarjalle, kyseessä olisi joukko niitä elämäni voimallisimpia ja tärkeimpiä animekokemuksia. Minulla… noh, ne eivät varsinaisesti ole olleet. Ihan hienoja toki, mutta eivät ollenkaan listan kärjessä.

[Niin joo, ja nyt kun pitäisi ruveta uhraamaan aikaa yliopistoilulle niin päivittelyvälit venyvät jonkin verran.]

Kategoriat
Anime Hahmot Manga Meta

Täydelliseen mangaan tarvitaan…

Löysin siivotessani kaapin perälle unohtuneen kasan vanhoja koulujuttuja ja sieltä pisti ihan erityisesti silmään keltainen paperi muistaakseni jostain seitsemännen luokan ajoilta. Kyseessä oli vanha äidinkielen työ, joka muistui mieleen omituisen hyvin pienen palauttelun jälkeen. Opettaja laittoi luokkani silloin aikoinaan miettimään, mistä ainesosista leivotaan hienoa kirjallisuutta, ja työnsi meidät tietokoneelle kirjaamaan reseptin ylös otsakkeen ”Mitä täydelliseen kirjaan tarvitaan” alle. Päätinpä sitten tehdä pienen vertailun siihen, mitä täydellinen viihde on mielestäni nyt kuuden-seitsemän vuoden jälkeen. Vanhat kriteerit ovat alkuperäisessä muodossaan ja järjestyksessään, muistakaa siis ihailla tuon ajan kummallista kirjallista ilmaisuani.

(Tästä tulikin suureksi osaksi semanttista pilkun ahdistelua.)

Edit: Jumalauta noiden tägien kanssa…

  • Mielenkiintoiset ja ennalta-arvaamattomat henkilöt

Mielenkiintoiset henkilöt ovat toki edelleen arvossaan, mutta ennalta-arvaamattomuus on vähän monimutkaisempi juttu. Mikäli olen tarkoittanut tällä, että hyvässä fiktiossa henkilöt pääsevät kuoriutumaan mahdollisista stereotyypeistään ja kehittymään tavoilla, joita en pysty ennustamaan ensimmäisen vilkaisun jälkeen niin olen yhä samaa mieltä. Se, että pystyn jatkuvasti ennakoimaan hahmon tulevaa käyttäytymistä taas on yleensä merkki liian muottiin valetusta henkilöstä.

Sen sijaan yllättävä käyttäytyminen ei ole enää minulle lainkaan itseisarvoista. On pikemminkin ensiarvoisen tärkeää, että henkilöistä muodostuu eheä, johdonmukainen kokonaisuus. Käyttäytymisen ei tosiaan saa olla täysin ennustettavissa, mutta ongelmia syntyy, jos en pysty kytkemään hahmon käyttäytymismalleja aiemmin esille tulleisiin motiiveihin, persoonallisuuteen ja muuhun informaatioon.

Pahinta onkin, jos hahmon käytös on sekä erittäin ennalta-arvattavaa että täysin ristiriidassa tästä saadun taustatiedon kanssa. You Higurin Cantarellan Chiarosta esimerkiksi tiedetään, että hän on ollut taidokas salamurhaaja lapsesta lähtien isänsä lailla, mutta se henkilö, jota manga kuvaa, on hyvin perinteinen äärimmäisen hyväsydäminen nuorimies, joka ei halua vahingoittaa ketään ellei se ole aivan välttämätöntä.

  • Kulkeva juoni

Olen itse asiassa yllättynyt siitä, että olen listannut tällaisen elementin tärkeäksi ainesosaksi, sillä nykyisin enemmän kuin koskaan aiemmin arvostan sitä, että tarina liikkuu koko ajan johonkin suuntaan, minkä takia episodimaiset pätkäsarjat pärjäävät melko huonosti listoillani. Nykyään erotan toisistaan kuitenkin juonen ja tarinan käsitteet niin, että juoni on suppeampi kokonaisuus, se punainen lanka, joka muodostaa kertomuksen toiminnallisen rungon. Helpoimpana esimerkkinä toimii perinteisen miekka&magia-fantasian matka pisteestä A pisteeseen B -rakenne. Tarinan taas tulkitsen laajemmaksi ja moniulotteisemmaksi kokonaisuudeksi, joka sisältää paitsi sen toiminnallisen punaisen langan, myös esimerkiksi hahmonkehityksen ja kertomuksen toimijoiden henkilökohtaiset tavoitteet.

Tämän eron takia en käytä enää juurikaan sanaa ”juoni”, sillä yleensä tarkoituksenani on puhua ”tarinasta”. Juonen jatkuva kulkevuus on minulle siis eri asia kuin tarinan vastaava, sillä varsinkin slice of life -tyylisissä henkilövetoisissa teoksissa juonirunko on toisarvoinen muuttuja ja usein jopa lähes olematon. Onko viime kevään Ristorante Paradiso -animessa jatkuvasti etenevää juonta? Ei. Sen sijaan se keskittyy kertomaan kymmenisen ihmisen yksittäisistä, mutta limittäisistä tarinoista muodostuvan tarinakokonaisuuden ja näiden yksilöiden tarinat etenevät koko ajan sitä mukaa, kun heidän välisensä suhteet kehittyvät ja saamme tietää lisää heidän taustoistaan.

Kategoriat
Anime Avautuminen

Gainax, srsly?

Anime vihastuttaa edelleen enemmän kuin se ihastuttaa, mutta tällä kertaa uudesta syystä.

Sain vihdoin katsottua Gurren Lagann -elokuvaparin ensimmäisen osan. Tiesin ennakolta, että siinä käytetään jonkin verran sarjan animaatiota ja tarkoituksena on uudelleenkertoa Simonin tarina multaisesta mönkijästä galakseja heitteleväksi kovikseksi. Tiesin, että elokuva huipentuisi eeppiseen ”OLEN KAIVAJA-SIMON!!!1” -puheeseen ja ilotulitukseen.

En kuitenkaan tiennyt, että koko raina olisi kaksituntiseksi venäytetty recap-jakso. Kuten normaalipituisissa sukulaisissaan, elokuvassakin on kyse edellisten jaksojen yksinkertaisesta copypastetusmetodista, jonka lopuksi tarjotaan prosentuaalisesti pieni osuus uutta materiaalia muunnellun lopputappelun muodossa. Olisipa joku kertonut minulle, että pienen karsinnan ja tuskin huomattavan kiillotuksen lisäksi uutta asiaa löytyy vain muutamasta alku- ja paristakymmenestä loppuminuutista, olisin säästänyt puolitoista tuntia elämästäni. Tuon ajan käytin nyt sen bongailemiseen, mitä kaikkea leffasta on jätetty pois.

ROW! ROW! Fight the cheap recap movie!

Ööh, Gainax? Raavitko sinä ihan tosissasi viattomilta leffalipun ostajilta rahaa tämän katsomisesta?