Täydelliseen mangaan tarvitaan…

4.8.2009 kello 22:10

Löysin siivotessani kaapin perälle unohtuneen kasan vanhoja koulujuttuja ja sieltä pisti ihan erityisesti silmään keltainen paperi muistaakseni jostain seitsemännen luokan ajoilta. Kyseessä oli vanha äidinkielen työ, joka muistui mieleen omituisen hyvin pienen palauttelun jälkeen. Opettaja laittoi luokkani silloin aikoinaan miettimään, mistä ainesosista leivotaan hienoa kirjallisuutta, ja työnsi meidät tietokoneelle kirjaamaan reseptin ylös otsakkeen ”Mitä täydelliseen kirjaan tarvitaan” alle. Päätinpä sitten tehdä pienen vertailun siihen, mitä täydellinen viihde on mielestäni nyt kuuden-seitsemän vuoden jälkeen. Vanhat kriteerit ovat alkuperäisessä muodossaan ja järjestyksessään, muistakaa siis ihailla tuon ajan kummallista kirjallista ilmaisuani.

(Tästä tulikin suureksi osaksi semanttista pilkun ahdistelua.)

Edit: Jumalauta noiden tägien kanssa…

  • Mielenkiintoiset ja ennalta-arvaamattomat henkilöt

Mielenkiintoiset henkilöt ovat toki edelleen arvossaan, mutta ennalta-arvaamattomuus on vähän monimutkaisempi juttu. Mikäli olen tarkoittanut tällä, että hyvässä fiktiossa henkilöt pääsevät kuoriutumaan mahdollisista stereotyypeistään ja kehittymään tavoilla, joita en pysty ennustamaan ensimmäisen vilkaisun jälkeen niin olen yhä samaa mieltä. Se, että pystyn jatkuvasti ennakoimaan hahmon tulevaa käyttäytymistä taas on yleensä merkki liian muottiin valetusta henkilöstä.

Sen sijaan yllättävä käyttäytyminen ei ole enää minulle lainkaan itseisarvoista. On pikemminkin ensiarvoisen tärkeää, että henkilöistä muodostuu eheä, johdonmukainen kokonaisuus. Käyttäytymisen ei tosiaan saa olla täysin ennustettavissa, mutta ongelmia syntyy, jos en pysty kytkemään hahmon käyttäytymismalleja aiemmin esille tulleisiin motiiveihin, persoonallisuuteen ja muuhun informaatioon.

Pahinta onkin, jos hahmon käytös on sekä erittäin ennalta-arvattavaa että täysin ristiriidassa tästä saadun taustatiedon kanssa. You Higurin Cantarellan Chiarosta esimerkiksi tiedetään, että hän on ollut taidokas salamurhaaja lapsesta lähtien isänsä lailla, mutta se henkilö, jota manga kuvaa, on hyvin perinteinen äärimmäisen hyväsydäminen nuorimies, joka ei halua vahingoittaa ketään ellei se ole aivan välttämätöntä.

  • Kulkeva juoni

Olen itse asiassa yllättynyt siitä, että olen listannut tällaisen elementin tärkeäksi ainesosaksi, sillä nykyisin enemmän kuin koskaan aiemmin arvostan sitä, että tarina liikkuu koko ajan johonkin suuntaan, minkä takia episodimaiset pätkäsarjat pärjäävät melko huonosti listoillani. Nykyään erotan toisistaan kuitenkin juonen ja tarinan käsitteet niin, että juoni on suppeampi kokonaisuus, se punainen lanka, joka muodostaa kertomuksen toiminnallisen rungon. Helpoimpana esimerkkinä toimii perinteisen miekka&magia-fantasian matka pisteestä A pisteeseen B -rakenne. Tarinan taas tulkitsen laajemmaksi ja moniulotteisemmaksi kokonaisuudeksi, joka sisältää paitsi sen toiminnallisen punaisen langan, myös esimerkiksi hahmonkehityksen ja kertomuksen toimijoiden henkilökohtaiset tavoitteet.

Tämän eron takia en käytä enää juurikaan sanaa ”juoni”, sillä yleensä tarkoituksenani on puhua ”tarinasta”. Juonen jatkuva kulkevuus on minulle siis eri asia kuin tarinan vastaava, sillä varsinkin slice of life -tyylisissä henkilövetoisissa teoksissa juonirunko on toisarvoinen muuttuja ja usein jopa lähes olematon. Onko viime kevään Ristorante Paradiso -animessa jatkuvasti etenevää juonta? Ei. Sen sijaan se keskittyy kertomaan kymmenisen ihmisen yksittäisistä, mutta limittäisistä tarinoista muodostuvan tarinakokonaisuuden ja näiden yksilöiden tarinat etenevät koko ajan sitä mukaa, kun heidän välisensä suhteet kehittyvät ja saamme tietää lisää heidän taustoistaan.

  • Kiinnostava alku ja yllättäviä juonenkäänteitä

Olen erittäin iloinen siitä, että olen käyttänyt nimenomaan määritettä ”kiinnostava”, sillä valikoin viihteeni juuri alkuasetelmien kiinnostavuuden, en varsinaisesti käsikirjoituksellisen/animaatiollisen/kerronnallisen/tms. laadun perusteella. Tämä johtuu taas siitä, että aloitukset, olivat ne sitten ensimmäisiä jaksoja tai lukuja, onnistuvat erittäin harvoin innostamaan minua kunnolla. Sen takia en ole enää aikoihin luottanut liikaa ensivaikutelmiini, kun rupean kuitenkin kehittämään tunnesidettä teokseen vasta vähän myöhemmin. Aloin esimerkiksi pitää monista Code Geassin keskeisistä hahmoista vasta R2:n puolella. Useissa suosikkianimeissani taas ensimmäinen oikeasti vakuuttanut jakso on tullut vastaan joskus jaksojen viisi ja kymmenen välillä (Princess Tutun kuudes, Utenan seitsemäs, Gurren Lagannin kahdeksas).

Painotan nykyisessä tarkastelussani ehkä sarjan taitoa yllättää liian vähän, sillä se juuri määrittää hyvin pitkälle sarjan kiinnostavuuden asteen. Poikarakkausgenren hylkäsin lähes kokonaan juuri siksi, että aloin nähdä koko kirjassa rakennettavan draaman kaaren hyvinkin tarkasti kymmenen ensimmäisen sivun perusteella. Samasta syystä aiemmin kesällä bashaamani brittifantasia Merlin on mielestäni todella heikko esitys.

Yllättää voi toki muutenkin kuin juonenkäänteillä (ks. edellä esittämäni juonen ja tarinan ero). Esimerkiksi Masami Tsudan Kare Kanon seitsemännen osan Mood Whiplash toimii älyttömän hienona piristeenä sarjan tunnelmassa ja nostattaa odotuksia tulevasta.

  • Yllättävä loppu (ei välttämättä onnellinen)

Nyttemmin sanoisin, että yllättävyys sopii joihinkin loppuihin, mutta se ei ole hyvän tarinan lopun välttämätön tai edes tärkein ainesosa. Yksittäiset Dr. Horrible’s Sing-Along Blogit ja Shyamalan-rainat ovat monesti piristäviä tapauksia, mutta hyvä loppu ennen kaikkea saattaa tarinan arvoiseensa päätökseen. Se saattaa päätöspisteeseen oikeat juonenpätkät ja jättää avoimeksi oikeat. Lopun ei tarvitse myöskään olla varsinaisesti yllättävä (ainakaan yllä olevien esimerkkien suuressa mittakaavassa) ollakseen nokkela ja tuore. Yllätysloppu tuntuisi monessa sarjassa täysin pakotetulta ja tarpeettomalta – kuvitellaan vaikka yllättävää käännettä Natsuki Takayan Fruits Basketin (etenkin mangan) loppuun: Huono idea.

Itse pidän lisäksi varsin paljon kertomuksista, jotka alkavat loppukohtauksesta ja sitten kelaavat tarinan alkuun ja kertovat, miten loppuun päästiin. Kaori Yukin Boys Next Door on henkilökohtainen suosikkini tässä kategoriassa. Se, että häiriintynyt lastentarhaopettajamme lopulta tappaa itselleen läheiseksi kasvaneen poikaprostituoidun voisi toimia traagisena yllätysloppuna, mutta kyseisen kohtauksen esittäminen kertomuksen alussa siirtää tarinan painopisteen siihen, miten asiat pääsivät kehittymään sellaiseen lopputilanteeseen. Tilanteen traagisuus on koko tarinan ajan läsnä sen sijaan, että se paiskattaisiin lukijan naamalle viimeisillä sivuilla shokkiefektin luomiseksi. Tällöin lukijan tiedossa oleva loppu painaa koko tarinaa ja varsinkin sen valoisempia hetkiä, ja kokonaisuus on voimakkaampi. Tämäkin rakenne toisaalta sopii vain kouralliseen fiktiosta ja on toteutettava hyvin toimiakseen.

Lopussa tärkeintä onkin yhteensopivuus muun aineksen kanssa. Pakotettu tai irtonainen loppu ei ole koskaan hyvä asia, vaan lopun on edustettava tarinaa kokonaisuudessaan. Joskus tehokkain vaihtoehto on ilmiselvä lopetus (Death Note olisi tuskin voinut tyydyttävästi päättyä mihinkään toiseen loppuratkaisuun) ja joskus antikliimaksi toimii parhaiten (Hikaru no Gon animeversion loppukollaasi).

  • Päähenkilö ei täydellinen eikä täysin ulkopuolinen

Olin lukenut Neil Gaimanin Neverwheren hieman ennen tämän kirjoittamista ja tuskaillut sen absoluuttisen hyödytöntä päähenkilöä, joka vain roikkuu pätevämpien, tarinaa eteenpäin vetävien sivuhenkilöiden hännillä ja aiheuttaa välillä vahingossa ongelmia heille (Gaiman on loistava kirjailija, mutta Neverwhere voisi olla niin paljon parempi kuin on). Muutenkin ainoastaan nimellisesti establisoidut päähenkilöt, joihin tarina periaatteessa keskittyy, mutta joilla ei tosiasiassa ole muuta roolia kuin mukana kulkeminen ovat aina häirinneet, varsinkin se vihoviimeinen miekka&magia-fantasia tuntuisi kärsivän tästä. Animangamaailmassa näihin tapauksiin en ole onneksi pahemmin törmäillyt.

Periaatteessa päähenkilön täydellisyydessä se nykyisin korostuvan rasittava piirre on moraaliselta kannalta ehdoton hyvyys ilman mitään tarkoituksellisia perinteisesti negatiivisemmiksi luokiteltuja ominaisuuksia. Tekijät onnistuvat vain äärimmäisen harvoin saamaan edes jonkinlaista henkeä hahmoihin, joiden motivaatiot ja repliikit koostuvat pääasiassa ”Ei hän omasta turvallisuudestaan piitannut, mutta Catti-Brie oli vaarassa!” tai ”En voisi ikinä riistää elävän olennon henkeä” -tyylisestä lässytyksestä. Moraalinen tiedostavuus on eri asia kuin naiivin sokea ja persoonallisuusmaaperää hapattava itsearvoinen hyvyyslaskeuma (*cough*TeitoKlein*cough*). ”Hyvä” henkilö onnistuu luistamaan ärsytyskäyrältäni yleensä vain, jos ylihyvyyttä kohdellaan ikään kuin traumaperäisen neuroosin tavoin. Trigunin Vash the Stampeden onnettoman pakkoväännetty äärialtruismi esimerkiksi on parhaimmillaan aika riipaisevaa katsottavaa, ja Fruits Basketin Tourun pohjattoman hyvyyden ja kiltteyden annetaan ymmärtää kumpuavan tytön sisäisestä epävarmuudesta.

Täydellinen hahmo on sikäli kuitenkin hieman väärä ilmaisu, että nämä ehdottomia moraaliohjeitaan itiökasvien tavoin ympärilleen levittävät henkilöt ovat yleensä kaikessa dualistisuudessaan hyvin maailmankatsomuksellisesti rajoittuneita henkilöitä, joille maailma ilmenee hyvinä ja pahoina asioina (mutta tämä ei tosiaan yleensä ole selvästi tarkoituksellista tekijän puolelta, jolloin hahmossa keskitytään vain tämän suureen hyveellisyyteen ja ylivertaisuuteen). Toisaalta periaatteessa kaikkivoipat hahmot, kuten Hale+Guun Guu, joka tuntuu olevan tietynlaisesta täydellisyydestään huolimatta täysin vapaa moraalisesta harkinnasta, osaavat olla joskus yllättävänkin innostavia tapauksia. Monesti kaikkivoipuus-syndroomakin toisaalta aiheuttaa harmaita hiuksia, sillä nämä hahmot rupeavat helposti myös ärsyttämään minua etenkin ensemble-hahmokaartissa, kun heitä kohdellaan jatkuvasti muita näennäisesti yhtä tärkeitä hahmoja pätevämpinä ja taitavempina.

  • Sivuhenkilöt eivät varasta koko showta eivätkä jää harmittomiksi statisteiksi

Olen nykyisin nähtävästi entistä sallivampi henkilöiden roolien venymisen suhteen, sillä en pane enää ollenkaan pahakseni henkilöiden roolien sekoittumista varsinkaan, jos pidän shownvarastajasivuhenkilöstä (Buffyn Spike alkoi kahmia tuotantokausien varrella yhä suurempia rooleja kasvavan fanimassansa ansiosta, koska kaikki rakastavat sanavalmista vetyperoksidivampyyriä hänen ensiesiintymisestään lähtien). Sitä taas en edelleenkään jaksa sietää, kun sankariporukassa kaikki muut paitsi päähenkilö vain möllöttävät sivulla hölmön näköisinä tekemättä mitään sankarin tohjotessa viholliset. Taisin valittaa tästä pikaisesti Casshern Sinsin arvostelussanikin.

  • ”Pahiksessa” on aina jotain hyvää ja toisinpäin

Sain itse asiassa tässä kohdassa paljon vastustusta, sillä useat luokkalaiseni olivat erittäin vahvasti sitä mieltä, että pahisrooliin on nimenomaan kuuluttava aitoa pahuutta ja sankarirooliin taas hyvyyttä. Itseäni hyvän ja pahan tiukka erottelu on taas häirinnyt suunnattomasti niin kauan kuin muistan, ja olinkin tuolloin hyvin hämmentynyt siitä, että joku voisi niin vahvasti vastustaa ajatusta moraalisesti harmaista vastapooleista.

En kuitenkaan enää edes käyttäisi mielelläni termejä hyvä ja paha kuvaamaan hahmoa, ellen sitten yritä pilkata häntä, sillä en usko kyseisten käsitteiden toteutumiseen elämässä enkä fiktiossa (katson periaatteessa, että fiktio on kiinnostavaa koska se peilaa todellisuutta uudenlaisissa rakenteissa pikemmin kuin koska se olisi todellisuuspakoista fantasiaa). Lisäksi nuo adjektiivit vaatisivat sikälikin hiontaa, että vaikka käytän kyllä yhä termejä pahis ja hyvis (”Frollo on seksikkäin Disney-pahis.”), käsitän ne nykyisin melko suppeina rooleina, eikä täydellisessä teoksessa mielestäni todellakaan tarvitse olla niiden ilmaisemaa melko yksioikoista vastakkainasettelua. Puhunkin nykyään mielelläni yleisemmin protagonistista ja antagonistista eli päähenkilöstä ja vastustajasta, koska tällaiset termit toimivat paljon laajemmin varsinkin silloin kun törmätään Death Noten kaltaisiin perinteisiä moraalisia rooleja tahallaan sekoittaviin tapauksiin.

Tämän pykälän idea suhteellisuudesta kuitenkin pätee arvomaailmassani yhä vahvasti. Sitä pitäisi vain laajentaa nimenomaan kaikenlaiseksi ääripäiden välttämiseksi henkilöissä. Animen ja mangan puolella hermostun hyvin usein tekijöiden tapaan lisätä hahmoilleen erottavia ja yleensä varsinkin koomisia piirteitä, joita kärjistetään paljon ja tuodaan esille aivan jatkuvalla syötöllä niin, että koko hahmo uhkaa hukkua tuon piirteen alle. En esimerkiksi jaksa enää sietää naispuolisia hahmoja, jotka onnistuvat saamaan jopa purkkiruuasta syömäkelvotonta negatiivisilla kokkaustaidoillaan.

  • Jännitystä ja actionia, muttei kirjan täydeltä

Sinällään jännitys ja toimintakohtaukset ovat ihan hyviä lisiä kokonaisuuteen, mutta niiden käyttö ei oikeastaan mielestäni ole pakollista tai edes toivottavaa kaiken tyylisissä teoksissa. Ja vaikka genre edellyttäisikin toimintaa, niin sitä pitäisi mielestäni kuitenkin käyttää harkitusti ja mielellään vähän säästeliäämmin. Buffyyn kiinteästi kuuluvat pakolliset jokajaksoiset tappelut esimerkiksi tuntuvat välistä totaalisen päälleliimatuilta ja tarpeettomilta (yleensä ne toki kuuluvat vampyyrimestaajan toimenkuvaan, mutta välillä, kun jakso kertoo jostain aivan muusta, siihen on väkisellä ängetty sattumanvarainen demoni, jonka kanssa Buffy saa telmiä sen pirun kiintiötappelun ajan).

Ja sitten on näitä Pako-tapauksia, jotka eivät jätä suvantokohdissaankaan katsojalle aikaa edes kunnolla vetää henkeä ennen kuin pitää taas jännittää päähenkilöiden puolesta, kun se ikävä FBI-hyypiö on taas kantapäillä. Tilanteissa ja henkilöiden välillä tulisi toki olla suurin piirtein koko ajan jännitettä, mutta taitava kertoja osaa säädellä erilaisten jännitteiden vahvuuksia ja konfliktien syntymistä niin, että jännitteiden intensiivisyys ja laatu (ääriesimerkkeinä konkreettinen vaaratilanne vs. samassa kohtauksessa kaksi hahmoa, jotka tulevat kohtuullisesti toimeen keskenään, mutteivät pidä toisistaan) vaihtelevat tarpeeksi, ettei yleisö pääse turtumaan siihen ainaiseen korkeajännitystilaan. Monsteria voisi luonnehtia takaa-ajosarjaksi siinä missä Pakoakin, mutta siinä erilaisia jännitteitä käytetään valtavan paljon vankilakarkurisarjaa tehokkaammin, eikä kaikkea jännitystä ole jätetty sen varaan, saavatko kulloinkin Tenman kintereillä hönkivät osapuolet hänet vihdoin kiikkiin.

Korvataanpa siis ”jännitys” sanalla ”jännite” ja ”action” käsitteellä ”määrätietoisesti etenevä tarina” niin päästään lähemmäs nykyisiä preferenssejäni.

  • Realistisuus hahmoissa ja henkilöiden suhteissa

”Uskottavuus” olisi tässä toimivampi sanavalinta, sillä realistisuus viittaa ehkä enemmän juuri tätä maailmaa kuvaavan teoksen henkilöihin, jotka käyttäytyvät juuri tämän maailman ihmisten lailla, tyyliin Tokyo Magnitude 8.0:n henkilöt, mutta hahmo voi olla täysin kokonainen ja uskottava, vaikka olisikin revittelevämpi ja kauempana normaalista nykyihmisestä. Tärkeää on, että hän toimii johdonmukaisesti ja sarjan maailman tyyliin sopien.

Kazuya Minekuran hahmot esimerkiksi ovat monesti perustyypiltään lähtöisin mangamaailman perusmuoteista pikemmin kuin oikeasta elämästä. Wild Adapterin lähes kaikkivoipa Kubota tai Saiyukin hupaisan tyynen ja miellyttävän kuorensa alla koko köörin pelottavin nättipoika Hakkai ovat tuskin kovin realistisen tuntuisia henkilöitä, mutta Minekuran ohjauksessa kummatkin kasvavat sarjassaan erittäin vivahteikkaiksi, moniulotteisiksi ja ennen kaikkea uskottaviksi hahmoiksi.

  • Selvä kansikuva

Olen erityisen ylpeä siitä, että olen pitänyt varsinaisen leipätekstin ulkopuolisia asioita tärkeinä jo tuolloin, sillä katson edelleen selväksi plussaksi koko sarjalle vahvat introt ja outrot sekä sen, että pokkarin ja jopa yksittäisen luvun kansikuva liittyy jotenkin juuri kyseiseen osaan tai lukuun. Varsinainen selkeys-vaatimus on tosin väistynyt mielessäni tyylikkyyden ja asiaankuuluvuuden tieltä. Kevyt symboliikka lisää aina pisteitä.

Vaikka sellaiset asiat kuin kansikuvat ovat varsinkin kirjoissa melko triviaali seikka jo sen takia, ettei kirjailija yleensä itse vastaa myyntiin tulevan laitoksen ulkoasusta, vaan kustantaja huolehtii siitä, mangassa ja animessa kannet ja introt/outrot ovat sarjojen tekijöiden käsialaa, ja siksi niillä ainakin pitäisi mielestäni olla merkitystä ja yhtymäkohtia varsinaisiin teoksiin. Ne voivat parhaimmillaan kertoa hyvinkin paljon sarjan tyylistä ja ennakoida tapahtumia. Erotan ne silti selvästi itse sisällöstä ja kohtelen niitä enemmän ekstrana kuin kiinteänä osana tarinaa.

  • Ei lopu kesken eikä jatku lopun jälkeen

A.I. -leffan viimeisen puolituntisen aikana on ainakin kolme kohtausta, jotka voisivat aivan hyvin päättää elokuvan (joka ei muutenkaan ole mitenkään hirveän tiivis paketti). Muistan valtavan ärsytykseni, kun se vain jatkui ja jatkui jokaisen päätöspisteen jälkeen vielä hieman siirappisempana. Se oli tuskaa. Hyvä tarinankertoja osaa lopettaa tarinansa juuri oikeaan paikkaan, siitä olen yhä samaa mieltä (joskin se, miten määrittelen lopetuspaikan onnistuneisuuden on muuttunut jonkin verran liberaalimmaksi).

  • Värikäs ja mielikuvitukselolinen kerronta

Arvostan ehdottomasti edelleen mielikuvitukselolisuutta. Itse asiassa 4chanin suotuisalla myötävaikutuksella mielipiteeni on alkanut uhkaavasti valua siihen suuntaan, että nimenomaan tuo lol-osuus lähtökohtaisesti rikastuttaa kokonaisuutta (ALL HAIL BRITANNIA!).

Mutta jos unohdetaan seiskaluokan typot niin kerronnan keinot ovat itse asiassa viimeisen vuoden aikana olleet kirjallisuuskriittisen tarkasteluni alla huomattavassa noususuhdanteessa. Olen melko varma, etten osannut tuolloin yläasteen alkuun määritellä kerrontaa käsitteenä ja tunnistaa sen keinoja kuin hyvin ylimalkaisesti, mutta olen aika ylpeä siitä, että osasin kuitenkin ilmeisesti erottaa jollakin tasolla kerronnan vivahteikkuuden ja omaperäisyyden arvon teoksen kokonaiskuvalle (vaikken olekaan ennen kiinnittänyt siihen aktiivisesti yhtä paljon huomiota kuin nykyisin).

Määrittelisin näin kylmiltään kerronnan lyhyesti tavoiksi, joilla tarinaa ja tapahtumia viedään eteenpäin, mukaan lukien (mutta ei näihin rajoittuen) siirtymät kohtauksesta ja tapahtumasta toiseen, ajallinen rakenne (kronologisuus, takaumien käyttö ja rakenne, kohtausten järjestys ja kesto, etc.), visuaalisessa kerronnassa kuvan rajaus ja kuvakulmat, sanallisessa kerronnassa annetun informaation suhde tarinaan jätettyihin aukkoihin (eli  mitä näytetään ja kerrotaan ja mitä ei). Eli vähän perinteisemmin miten kertoja asettaa tarinan lukijan tai katsojan näkyville.

Mielikuvituksellinen kerronta sisältää periaatteessa mielestäni tämän postauksen hengessä ei niinkään täysin uusia tapoja kertoa asioita vaan nimenomaan tapoja, joissa on poikettu perinteisestä ja vakiintuneesta kerronnan keinojen käytöstä  ja purettu kerronnan keinoja osiin ja uudelleenrakennettu osista tuoreen tuntuisia lähestymistapoja. Tällaiset tapaukset ovat alkaneet saada tarkastelussani yhä enemmän painoarvoa. Ajankohtaisena esimerkkinä täytyy mainita, kuinka suuresti minua on ilahduttanut Shikabane Himessä käytetty tapa ikään kuin asettaa tarinan nykyajan henkilöt flashbackien tapahtumiin sivustakatsojiksi. Tekniikka on periaatteessa tuttu Harry Potterien ajatusseula-kojeesta, jonka avulla ihmiset voivat nähdä toisten muistoja kuin olisivat itse paikalla, mutta Shikabane Himessä kysymys on juonellisesti merkittävän laitteen sijaan epäkonkreettisesta tavasta näyttää, kuinka henkilöt reagoivat heille kerrottuihin muistoihin ja kuinka he kokevat ne.

Fullmetal Alchemist: Brotherhoodin ensimmäinen jakso taas esittelee erään mielestäni erittäin perinteisen tavan käyttää takaumaa: Jääalkemisti päättelee Alphonsen tyhjän haarniskan ja Edwardin automail-käden huomatessaan, että he ovat yrittäneet kiellettyä ihmissynteesiä. Huomautus saa Edin palaamaan pieleen menneeseen syntetisointiin pienen muistohetken ajaksi, jonka jälkeen palataan nykyhetkeen ja toiminta jatkuu. Varma ja jatkuvuuden varmistava lähestymistapa, mutta myös wanha ja liian ilmeinen ollakseen oikeasti tehokas.

Värikkyyteen (eli tavallaan monipuoliseen erilaisten kerrontakeinojen käyttöön) ja mielikuvituksellisuuteen haluaisin nyt lisätä tärkeäksi ulottuvuudeksi kerronnan saralla selkeyden. Sen puute sai minut aikanaan luopumaan Liling-Po-mangan lukemisesta ensimmäisen tuskastuttavan osan jälkeen, sillä kerrontaa oli yksinkertaisesti liian hankala seurata, vaikka tarinakuvio itsessään vaikuttikin mielenkiintoiselta. Jäin tuskastelemaan lukiessani muun muassa sitä, oliko henkilön takissa oleva piste mustaussuttu vai juonellisesti tärkeä rintamerkki, jota ei koskaan näytetä kunnolla, (ja jos kyseessä oli suttu niin missä se dialogissa niin suureen ääneen kuulutettu merkki sitten lymysi?). Sitten toisaalta Fruits Basketia lukee nopeasti ja ylimaallisen helposti, koska Takaya osaa järjestellä paneelinsa sisältöineen katseenkuljetuksen kannalta erittäin tehokkaasti ja johdonmukaisesti, kuten Telophase laajemmin selittää. Nostaisinkin kerronnan selkeyden sen tärkeimmäksi ominaisuudeksi.

  • Tarpeeksi huumoria, muttei liikaa

Nykyisin sanoisin pikemminkin, että huumorin määrällä ei sinänsä ole niin paljon väliä, mutta perussääntönä ottaisin sitä mieluummin vähemmän kuin enemmän. Enemmän merkitystä on kuitenkin sillä, millaista käytetty huumori on ja erityisesti sillä, miten hyvin se istuu kontekstiinsä. Synkässä sarjassa täydellinen huumorin puute ei välttämättä tai jopa todennäköisesti ole minulle ongelma laisinkaan. Sen sijaan esimerkiksi muuten erittäin huumorittoman Kurozuka-animen loppupuolella eräässä jaksossa (yhdeksännessä?) sivuhenkilöt heittäytyvät täysin ilman varoitusta hauskoiksi, ja kyseisen kohtauksen jälkeen sarja palaa loppukestonsa ajaksi huumorittomaan uomaansa. Sinänsä kohtaus oli minusta kyllä hersyvän hauskaa katsottavaa, mutta täydellisesti puuttuva uskollisuus sarjan tyylille jätti vähän turhan kovat wtf-fiilikset.

Blade of the Immortal taas on hyvin raskasteemainen, raaka ja asiallisen dramaattinen sarja, mutta Hiroaki Samuran pienieleisen selkeä visuaalinen huumori sopii muuhun kerrontaan täysin saumattomasti, eikä yritäkään vääntää realistisen perustyylin hahmoja chibeiksi tai venähdyttää kasvoja ja ilmeitä komiikan luomisen nimissä tyypillisten mangakonventioiden tapaan (sarja on myös, tarvitseeko sanoakaan, valtavan paljon perushassuttelua yleisön naurattamiseen hyödyntävää mangaa hauskempi).

—-

Ei sitä täydellisen mangan/animen/kirjan/elokuvan/tms. rakentavaa reseptiä ole olemassakaan, ei edes minun henkilökohtaiseen makuuni. Eikä sitä täydellistä viihteenpalastakaan mistään löydy, muutenhan olisin voinut ammentaa kaikki käyttämäni esimerkit yhdestä teoksesta. Täydellisyys onkin aika yliarvostettua, onhan se kivempi löytää itseä miellyttäviä asioita eri puolilta ja yllättävistäkin paikoista. Ehkä suurin eroni minuun seitsemännellä luokalla onkin se, etten enää kykenisi kirjoittamaan yksinkertaista ja selkeää listaa asioista, jotka haluaisin nähdä täydellisessä fiktiossa, kuten viimeiset 2600 sanaa osoittavat.

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Aiheet: Anime, Hahmot, Manga, Meta  Tagit: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , RSS 2.0

« »


4 kommenttia

  1. Tsubasa

    Neverwheren ongelma taitaa olla enemmänkin siinä, että TV-käsikirjoituksesta ei oikein saa väännettyä kunnollista romaania vaikka miten yrittäisi…

    Vaikka se ei tietenkään ole mikään tekosyy tylsälle pällistelijäpäähenkilölle. Hmm.

  2. Arana

    Todellakin, olin ihan unohtanut että se tehtiin alun perin telkkariin… Siitä taitaa kirjan pitkäpiimäisyyskin viime kädessä johtua. Mutta ainakin minun huomiotani vei negatiivisista ominaisuuksista kaikkein eniten Richardin yleinen hyödyttömyys, joka ei tosiaan selity mediavaihdoksella.

    Onko tylsälle pällistelijäpäähenkilölle olemassakaan pätevää tekosyytä? Jos hahmon ei ole tarkoituskaan tehdä mitään, niin miksi hänet pitää väkisin roolittaa niin keskeiseen osaan? -.-

  3. stargay

    Pällistelijäpäähenkilön tärkein tehtävä on tutustuttaa lukija/katsoja tarinan fantasiamaailmaa, koska tälle kaikki on yhtä uutta ja hämmentävää joten asioiden selittely ei tunnu päälleliimatulta. Ei mikään paras keino hoitaa asiaa, mutta yleinen kuitenkin. Joidenkin kirjailijoiden tms. mielestä tylsiin pällistelijäpäähenkilöihin on myös helppo samaistua; kun mitään varsinaista persoonallisuutta ei ole, lukijan on helppo kuvitella itsensä siihen tilalle. Tähän perustuu hyvin pitkälle esimerkiksi Twilightin suosio, mutta omasta mielestäni tuollaiset hahmot ovat lähinnä raivostuttavia enkä koe millään tapaa pystyväni samaistumaan hahmoihin joilta puuttuu täysin oma persoona (joitain mahdollisia yksittäisiä, käytännössä yhdentekeviä muka-luonteenpiirteitä lukuunottamatta).

    Neverwheressä minua itse asiassa kosketti aika tavalla, kuinka näennäisesti tavallinen mutta aina olonsa jokseenkin irralliseksi tuntenut Richard löysi viimein paikan johon tunsi kuuluvansa ja jossa tämä pystyi olemaan hyödyksi omana itsenään eikä sellaisena kuin vaikka Jessica tai tämän työkaverit tästä yrittivät muokata enemmän tai vähemmän alitajuisesti. Ei tuokaan silti tee Richardista kovin kiinnostavaa tai persoonallista hahmoa, mutta se on silti yksi niistä syistä joiden vuoksi pidän etenkin TV-sarjasta edelleen.

    Oli muuten varsin mielenkiintoinen kirjoitus, plussaa etenkin esimerkkien määrästä!

  4. Arana

    Pällistelijäpäähenkilö taitaa olla yleinen ilmiö juuri sen äärettömän helppouden takia. Varsinkaan sitä fantasiamaailmaa ei tarvitse lähteä selittämään hienovaraisesti ja epäsuorasti kerronnan kautta, vaan päähenkilö voi vain äimistyneenä suoraan kysyä maailmasta. Itse asiassa koko hahmotyypin kunnianhimottomuus on iso osa inhoani sen edustajia kohtaan.

    Tuo samaistumisasia on häirinnyt minua jo pitkään, sillä en ole itse ikinä kokenut tarvetta olla henkilökohtaisesti tarinan henkilön housuissa. Lähestymistapani on kaiketi liian analyyttinen tai jotain… Samaistumista toki tarvitaan empatian tunteen mahdollistamiseksi, mutta siihen riittää pienempikin annos kuin mitä insert-yourself-here-päähenkilöt on luotu erittämään.

    Yleensäkään en pidä hahmoista, joista näkee suoraan, ettei heillä ole mitään muuta funktiota ja syvyyttä kuin tietty tarkoin rajattu toiminnallinen tai yleisön suhtautumista ohjaava tehtävä. Sama koskee myös noita rasittavia muka-luonteenpiirteitä, kun niistä huomaa niin helposti, kuinka tekijä on ajatellut, että hahmo on vähän liian täydellinen/neutraali, ja on siksi liimannut sen päälle yhden hyvin selkeän ja helposti kontrolloitavan ”inhimillistävän piirteen”.

    Siitä on itse asiassa vuositolkulla aikaa, kun luin Neverwheren, joten näkemykseni Richardista saattaa hyvinkin olla vähän yksinkertaisempi kuin mihin teksti antaisi aihetta. Minulle tosin jäi aika vahva mielikuva siitä, ettei Richardista lopulta ole mitään hyötyä aivan alun jälkeen, vaan että hän vain roikkuu porukan mukana.

    Kiva kun tykkäsit kirjoituksesta, itselläni oli aikamoinen aikamatka sen kanssa. =D
    Esimerkkitulva tosin johti kauniin etusivuni sotkeutumiseen, kun tägejä tuli liikaa… +.+

Kommentoi tätä kirjoitusta



 

Tämä blogi pyörii WordPressin voimalla. Amaryllis-teema © Anda 2009. RSS: kirjoitukset / kommentit.