Kevään 2010 ensivaikutelmia: Yojouhan Shinwa Taikei & House of Five Leaves

NoitaminA edition.

Yojouhan Shinwa Taikei (The Tatami Galaxy)

En ollut mitenkään erityisesti odottanut tätä nuoren miehen yliopistoelämästä kertovaa tapausta, koska homma näytti vähän liian taiteelliselta taiteellisuuden vuoksi makuuni. Ja niinhän siinä kävi, etten nyt ihan kauheasti olekaan innostunut. Fiilis kahta ensimmäistä jaksoa katsoessa oli vähän sama kuin geneerisen ranskalaisen taideleffan kanssa – huomasin kyllä kerronnalliset meriitit, mutta en pystynyt nauttimaan niistä kokeilevuuden yliannostuksen takia.

Yojouhan tuntuu jakavan ihmisiä aika vahvasti kahteen leiriin. Elitistit vannovat, että päähenkilön ylinopea narraatiovirta on tosi hieno ja fiilistelevä kerronnallinen keino, eikä siitä ajatusputouksesta ole tarkoituskaan ymmärtää kaikkea (samaan tapaan kuin Sayonara Zetsubou-Senseissäkään katsojan ei ole tarkoitus pamauttaa ohjelmaa pauselle aina kun näytöllä vilahtaa iso määrä tekstiä parin sekunnin ajan). Tavikset taas nyyhkivät, että se puhetulva aiheuttaa päänsärkyä ja mielenkiinto herpaantuu viiden minuutin altistumisen jälkeen. Itse sijoitun tavisporukkaan, koska vaikka yritin ensimmäisen jakson alkuun seurata tapahtumia, monologitilitys uuvutti aika pian ja vaivutti minut horrokseen. Toki ratkaisu tuo aivan omanlaisensa fiiliksen sarjaan, mutta ei tee sitä kuitenkaan miellyttäväksi seurattavaksi minulle.

Lopulta päädyin seuraamaan tapahtumia tosissani lähinnä silloin, kun se puheripuli jäi tauolle ja tarinan sankaritar pääsi kuvaan. Jos jaksan jatkaa tämän sarjan kanssa, teen sen lähestulkoon yksinomaan Akashin takia, sillä neiti kipusi listoillani nopeasti kauden naistarjonnan parhaimmistoon. Hänen hysterisoitumisensa koiperhosten kanssa ja kohtauksen toistuminen toisessakin jaksossa sekä sekoilun jälkiselvittelyt iskivät ja lujaa, varsinkin kun hahmo muuten on niin asiallinen ja viileä. Maaya Sakamoton ääninäyttely on ehdotonta namia korville.

Muutenkin kahdesta alkujaksosta jäi vähän sellainen hehku, että jos jaksan antaa tälle vähän aikaa että pääsen sisään, voisin lämmetä sarjalle aika nopeasti. Toisen jakson aikana huomio pysyi ruudussa jo huomattavasti helpommin kuin ensimmäistä aloittaessani. Upeilla väritrippailuilla maustettu erikoinen animaatiotyylikin auttaa.

House of Five Leaves

Hassua, miten helppo uusista sarjoista on jo pari kuukautta ennen niiden alkamista valita se, joka tulee olemaan kauden paras. Talvella se oli Durarara!! ja nyt se on tarina lunnasrahoilla elävään gangsteriporukkaan eksyvästä ujoluontoisesta rouninista. Ensimmäinen jakso ei vielä osoittautunut aivan niin tajunnanräjäyttävän upeaksi kuin olin toivonut hieman liian selittelevän dialogin takia, mutta toinen ja varsinkin kolmas jakso parantavat saldoa huomattavasti ja niiden jälkeen saatan hyvällä omatunnolla sanoa, että arvasinpas kevään uutuuksien suosikin taas oikein. RAINBOW’sta olisi voinut olla vastusta tälle, kun olin sen tyylistä ja settingistä niin iloisesti yllättynyt, mutta se ei valitettavasti ole saanut ylidramatisointiaan kuriin, eikä ilmeisesti aiokaan niin tehdä.

Odotukseni ovat korkealla ja sitä suuremmalla syyllä, kun edellinen Manglobe-tuotanto Michiko e Hatchin oli niin kovasti mieleeni. Sen talon sarjat tuntuvat olevan systemaattisesti tyylikkäämpiä kuin suurin osa muiden studioiden tuotannosta. Jo intropätkä todistaa tyyliargumentin puolesta – se hylkää täysin kaiken, mitä coolilta OP:ltä normaalisti on totuttu vaatimaan (palava energia, näyttävät liikekoregrafiat, menevä badass-musa, nopeat leikkaukset, etc.) ja heittää kehään kirkkaan ja pehmeän kappaleen ilman minkäänlaista liikeanimaatiota, jossa ihmishahmoja ruvetaan näkemään vasta ensimmäisen minuutin maisemafiilistelyn jälkeen. Ja siitä huolimatta tuloksesta on saatu hemmetin hieno ja tyyliä tursuava paketti. Sama pätee periaatteessa sarjan sisältöönkin, jota jossain päin internetsiä on moitittu niukaksi, mutta mielestäni kyseessä ovat lähinnä normaalista poikkeavat painotukset.

Tämänkin sarjan kohdalla on näkynyt katsojakunnan selvää hajontaa. Elitistit hurraavat epätyypillisille hahmodesigneille ja tavikset raapivat silmiään niiden rumuuden vuoksi. Tällä kertaa sijoitun ensimmäiseen ryhmään, sillä sarjan hahmodesign osuu omiin näkösoluihini kauden upeimpana, eikä edes vain sen vuoksi että se on erikoista purtavaa normianimetyylin joukossa ja kumman näköistä katsottavaa jopa moniin muihin viime aikojen vähän erikoisemman hahmosuunnittelun sarjoihin (kuten Casshern SINSiin ja Katanagatariin) verrattuna, vaan siksi että House of Five Leavesin designit näkyvät silmääni ihan oikeasti todella kauniina. Selitys tälle kummalliselle mieltymykselle löytynee siitä, että rakastin alkuperäissarjan tekijä Natsume Onon toisen mangan Ristorante Paradison animeversion hahmodesignit aivan puhki. House of Five Leavesin tyyli on toki lähempänä Onon omintakeista tyyliä kuin siloitellumpi ja bishiytetympi Ristorante, mutta samoille äärettömän ihanille perusfeatureille kuolaan tässäkin sarjassa: leveät suut ja väsähtäneet silmät.

Toinen pintapuolinen seikka, johon olen ollut erityisen ihastunut, on valoisan ja pimeän korostunut vaihtelu sarjan lookissa. Päiväsellä kylvetään lempeän kirkkaissa maanläheisisssä sävyissä, kun taas pimeän tultua hahmot on taiteiltu niin tummiksi, että pienikin lisäannos mustaa hukuttaisi heidät yöhön. Muutenkin rajuilla ja laajoilla varjostuksilla ja niitä reunustavilla ohuilla valopinnoilla leikitellään hurjasti erityisesti kasvojen alueella, mikä saa sarjan näyttämään erityisen vaikuttavalta ja tehostaa hahmojen ja tunnelman kuvausta reilulla kädellä. Lisäksi hotein bishi ikinä missään (mistä tekijätkin ovat täysin tietoisia siitä päätellen, että Yaichia nostetaan tyrkylle tosi avokätisesti):