Kategoria: Hahmot

Prinsessapäiväkirjat: Jasmine, osa 1

Elokuvasta Aladdin (1992).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Jasmine-intro

Sulttaanin tytär ihastuu katupoikaan, joka tulee myöhemmin pyytämään hänen kättään Lampun Hengen muutettua tämän prinssiksi.

Lapsuudentalouteni puhkikulutetuimman VHS-kasetin kansista saattoi hyvinkin löytyä taikasana ”Aladdin”. Leffa tuli tapitettua hyvin tehokkaasti ulkomuistiin jo pienenä, ja olen aina tykännyt siitä kovasti. En kuitenkaan ollut nähnyt sitä hetkeen ennen kuin katsoin sen tätä analyysiä varten, ja olin odottanut reagoivani varsinkin Jasminen pelastamista kaipaavaan prinsessahahmoon negatiivisemmin kuin ennen.

Yllätyin siis varsin paljon siitä, miten suuri osa leffaa Jasmine onkaan, ja muistin taas elävästi, miksi olen pienestä pitäen tykännyt hahmosta. Kaunottaren ja Hirviön tavoin Aladdin onnistuu tuomaan estradille erittäin sympaattisen ja mielenkiintoisen romanttisen pariskunnan.

Voi näitä renessanssineitokaisia, kun tekstiä vain tulee. Olin meinannut saada Jasminen mahtumaan yhteen postaukseen, mutta eipä onnistunut tälläkään kertaa. Loppuosa tulossa siis ensi viikon alkupuolella!
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Jasmine, osa 1” lukemista →

Mitä tulee, kun lumi sulaa?

Kevät tietenkin!

Natsuki Takayan modernin shoujon klassikko Fruits Basket on varmaan monelle harrastajalle nostalginen sarja, olihan se ensimmäisten länsimaissa suurta mainetta saaneiden tyttömanganimikkeiden joukossa. Itse muistelen sarjaa lämmöllä aina, kun kevätaurinko alkaa sulattaa lumia pois. Kun menneellä viikolla takatalvipyrytys musersi aurinkoisen viikon jälkeen pääkaupunkilaisten lämpöä odottavat sielut, kevään kaipuu ponnahti rintaani erityisen voimakkaasti.

Nyt kun sateet ovat taas tehneet lumista suurimmaksi osaksi selvää jälkeä, voin kevään kunniaksi naputtaa vähän juttua iki-ihanasta Furubasta. Pistän sarjan keskiössä pyörivän kiinalaisen horoskoopin eläinten hengillä kirotun Souma-suvun jäsenet järjestykseen inhokeista suosikkeihin.

Sarjaa leimaa hahmojen kannalta tietty kaksijakoisuus, jonka puitteissa Takayan kehittyminen tarinankertojana näkyy kovin selvästi varsinkin hahmojen käsittelemisessä. Furuban alkupuolella kaikki hahmot aloittavat niin syvältä omasta stereotyypistään, että on hankala uskoa, että siellä mitään oikeaa hahmoa onkaan. Kutakin hahmoista dominoi jokin oikku, joka tekee tästä söpön ja hassun. Sarjan puolivälin jälkeen Takaya ryhtyy kuitenkin tasoittamaan näitä rankkoja hömpsöilypiirteitä ja tuomaan esille enemmän hahmojen elämässään kohtaamia vaikeuksia. Tässä vaiheessa kuvioihin tulevat uudet hahmot ovat alusta asti vähemmän liioiteltuja ja syvemmällä otteella kirjoitettuja. Siksi he saavat osakseen myös vähemmän kehitystä.

Onkin todella sääli, että animeversiointi sarjasta loppuu juuri siihen pisteeseen, jossa homma alkaa muuttua. Sarja muuttuu söpöstä mutta överiydessään vähän rasittavasta höttösohjosta aidosti kiintoisaksi psykologiseksi tarinaksi, ja rupeaa todella käsittelemään hahmoja ja näiden ongelmia.

Aloitin Furuban lukemisen joskus vuonna nappi ja haarukka, ja sain sen päätökseen kuutisen vuotta sitten, joten aivan tuoreimmassa muistissa homma ei ole. Tästä postauksesta olen naputtanut tosin suuren osan jo kolme vuotta sitten, ja teksti on jäänyt luonnoslimboon vuosiksi, joten nyt voin hyvin mielin vihdoin päästää pätkän lentämään vapaana internettiin. Tuleepahan joka tapauksessa sekin testattua, kuinka ikimuistoisia hahmot lopulta ovat.
Jatka artikkelin ”Mitä tulee, kun lumi sulaa?” lukemista →

Prinsessapäiväkirjat: Belle, osa 2

Edelleen elokuvasta Kaunotar ja Hirviö (Beauty and the Beast, 1991).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Bellen-ihmeseikkailu

Taikaseikkailuista lukeminen vaihtuu ihan oikeaan taikaseikkailuun, jonka arvoiseksi sankarittareksi Belle osoittautuu.

Ariel-analyysin tavoin Belle-analyysikin oli pätkäistävä kahteen osaan pituuden takia. Tämä on paljonpuhuva merkki siitä, kuinka paljon entistä mielenkiintoisemmaksi Disneyn hahmokuvaus on 90-luvun taitteessa pyrähtänyt. Päähenkilöt alkoivat olla paljon moniulotteisempia kuin ennen.

Sekä Belle että Hirviö saavat täyteläiset ja tyydyttävät hahmokaaret. He ja heidän rakkaustarinansa kannattelevat leffaa yhdessä niin hyvin, että animaatiohörppäilyt ja juonen mustat aukot on helppo antaa anteeksi. Draamapuoli toimii niin voimakkaasti, ettei vuodenaikojen skitsofreenistä vaihtelua ja muita kummallisuuksia ole välttämättä edes kovin helppo havaita.

Ensimmäisessä osassa pohdittiin Bellen persoonallisuutta, hahmonkehitystä ja hahmodesignia. Nyt vuorossa ovat roolitus sekä romanssi ja suhde isään. Sympaattisuus-kohdan siirsin aivan viimeiseksi suhde-bonusten jälkeen, koska siellä se toimii paremmin analyysin summauksena.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Belle, osa 2” lukemista →

Prinsessapäiväkirjat: Belle, osa 1

Elokuvasta Kaunotar ja Hirviö (Beauty and the Beast, 1991).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Belle-unelmoi

Kylän seikkailuja kaipaava outolintukaunotar jää vangiksi hirviöksi muutetun prinssin linnaan ja opettaa vangitsijansa olemaan taas ihminen.

Kaunotar ja Hirviö on minulle tutuimpia klassikoita, ja sitä on tullut tapitettua pienestä pitäen monia monia kertoja. Se on mielenkiintoinen kokonaisuus siinä mielessä, ettei siinä juonenkuljetuksellisesti ole toisinaan mitään järkeä, ja tekijät itsekin kohauttelevat kommenttiraidallaan olkiaan tarinan reikäiselle aikajanalle. Leffa onkin mielestäni monin tavoin mainettaan vikaisempi, mutta emotionaalisella tasolla se on silti suorastaan mestariteos. Kaikki tärkeät hahmot ja kohtaukset herättävät voimakkaita reaktioita, ja kaikista eniten näin tekevät tietenkin kaunottaremme ja hänen hirviönsä.

Tekstiä siunaantui taas sen verran paljon, että pilkoin analyysin kahdeksi osaksi, joista jälkimmäinen luvassa viikon sisään.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Belle, osa 1” lukemista →

Prinsessapäiväkirjat: Ariel, osa 2

Edelleen elokuvasta Pieni merenneito (The Little Mermaid, 1989).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Arielin-vispipuuromekkoli

Äänen menettäminen ei juuri unelmaansa täysillä elämään pääsevää neitosta häiritse.

Pieni merenneito on ainoa renessanssiajan klassikko, jota en tapittanut pienenä miljoonia kertoja, koska taloudestamme ei jostain syystä löytynyt sitä punakuorista vhs-julkaisua. Leffa tuli nähtyä muutamaan otteeseen perheystävien luona vieraillessa, mutta harvakseltaankin nähtynä se teki vaikutuksen ja jäi mieleen vahvasti. Jälkikäteen mietittynä tämän on täytynyt johtua juuri Arielin hahmokuvauksen voimakkuudesta.

Ensimmäisessä osassa mehusteltiin läpi Arielin persoonallisuus, hahmonkehitys ja hahmodesign. Nyt vuorossa ovat roolitus ja sympaattisuus sekä romanssi ja suhde isään.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Ariel, osa 2” lukemista →

Prinsessapäiväkirjat: Ariel, osa 1

Elokuvasta Pieni merenneito (The Little Mermaid, 1989).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Ariel-intro

Tarinaa vilpittömyydellään kannatteleva pieni merenneito halajaa ihmisten pariin ja tekee varomattomasti epäedullisen sopimuksen merennoidan kanssa unelmansa toteuttaakseen.

Pieni Merenneito on monella tapaa tärkeä siirtymävaiheteos Disneyn klassikoiden historiassa. Siinä yhdistyvät sekä vanhemmat Disneyn tyylipiirteet että renessanssituotosten tuomat uudet tuulet.

Yhtäältä Broadway-henkiset, spektaakkelimaiset musikaalikohtaukset (joiden suuntaan oli menty jo Oliver ja kumppanit -leffassa) sekä entistä syvempi ja psykologisesti kiinnostavampi hahmofokus ovat suuri harppaus modernimpaan tarinankerrontatyyliin. Toisaalta jäänteinä vanhemmista klassikoista leffassa on yhä tarinan pysäyttäviä huumorikohtauksia ja suoraviivaisemman iltasatumaista fiilistä.

Huomio: Teksti on hälyttävän pituutensa vuoksi pätkäisty kahteen osaan, joista seuraava luvassa alkavan viikon aikana.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Ariel, osa 1” lukemista →

Prinsessapäiväkirjat: Rusetti ja Rita (ja Jenni)

Eli Georgette ja Rita (ja Jenny) elokuvasta Oliver ja kumppanit (Oliver & Company, 1988).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

 Oliver-ja-neidit

Ensemble-kööriin kuuluu parikin enemmän ja vähemmän varteenotettavaa neitoa.

Oliver ja kumppanit on varsin mukava pätkä, joskaan ei erityisen mieleenpainuva. Leffa ei kunnioitettavista yrityksistään huolimatta tunnu aivan hahmovetoiselta, ennen kaikkea vähän turhan suuren hahmokaartinsa ja hiukan hapuilevan hahmofokuksensa vuoksi. Hahmot eivät pääasiassa tunnu oikein saavan kunnolla aikaa ja kehitystä, kun hahmofokus jakaantuu laajalle ja poukkoilee persoonattomasta orpokisu Oliverista lähipiiristään huolehtivaan katukoira Filuriin, velkavaikeuksissa kärvistelevään hyväsydämiseen pikkuvaras Pultsiin ja varakkaan perheen yksinäiseen Jenni-tyttöön. Vaikka valtaosa hahmoista jää aika ohuiksi, saavat melkein kaikki tarpeeksi ruutuaikaa siihen, että heistä kehtaa aidosti välittää.

Löyhästä Oliver Twist -sovituksesta ei löydy varsinaista naispääosaa. Eläimistä ja ihmisistä koostuvaan ensemble-hahmokaartiin mahtuvat kuitenkin Jenni ja hänen lisäkseen kaksi ihan hauskaa koiranarttua.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Rusetti ja Rita (ja Jenni)” lukemista →

Prinsessapäiväkirjat: Elena

Eli Eilonwy elokuvasta Hiidenpata (The Black Cauldron, 1985).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Elena-glance

Prinsessa seisoo sikopaimenpojan takana tumput suorina kun tämä pelastaa maailman sotaisan pahiskuninkaan luurankoarmeijalta.

Olen nähnyt Hiidenpadan pari kolme kertaa elämässäni, mutta koskaan siitä ei ole oikein jäänyt mitään mieleen. Nyt uudelleenkatselun alla leffa pääsi jakamaan inhokki-klassikoni paikan Liisan Ihmemaassa kanssa. Leffa epäonnistuu traagisesti kaikilla tasoilla, suureksi osaksi töksähtelevän ja tylsän käsikirjoituksen takia. Visuaalisesti se tuo jotain uutta pöydälle synkeän makaaberilla lookillaan, mutta hahmodesignit ovatkin sitten täysin samasta puusta veistettyjä kuin hahmodesign-inhokissani Miekka kivessä. Elenan umpitylsä hahmo ei edes yritä pelastaa kokemusta millään mittapuulla.

Lisäksi menetin satoja aivosoluja Hornansarvi-pahiksen linnan arkkitehtuurille, jossa ei ole mitään järkeä.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Elena” lukemista →

Prinsessapäiväkirjat: Bianca

Elokuvista Pelastuspartio Bernard ja Bianca (The Rescuers, 1973) ja Bernard ja Bianca Australiassa (The Rescuers Down Under, 1990).
Linkki Prinsessapäiväkirjat-postaussarjan esittelyyn.

Biancanihaninotos

Hiirineito raahaa tarmokkaasti sulhoehdokastaan ympäri maailmaa pelastamassa ensin lapsityövoimaksi siepattua orpotyttöä ja sitten salametsästäjän tietolähteeksi vangitsemaa aussipoikaa.

Pelastuspartio-leffojen naispääosa Bianca on minulle tuntemattomimpia Disney-sankarittaria. Ensimmäisen Pelastuspartion katsoin viime viikonloppuna ihka ensimmäistä kertaa, enkä oikein pitänyt näkemästäni. Yhtäältä leffa oli suorastaan rohkealla tavalla synkkä ja rankka ja herätti siepatun orpolapsen karua kohtelua kuvaamalla vatsanpohjassa samanlaista karmivaa nihkeyttä kuin Pinokkion aasikohtaus. Toisaalta käsikirjoituksen tasapainotus tuntui oudolta ja juonenkuljetus suurimmaksi osaksi pitkäveteiseltä.

Jatko-osan Australiassa olen nähnyt joskus aikaa sitten kerran tai pari, joten siitäkin oli valmiiksi vain heikot muistikuvat. Se kuitenkin tuntui kirkkaalta ja positiiviselta kaikin puolin ankeaan alkuperäiseen leffaan verrattuna. Ainoana klassikoiden joukkoon päässeenä jatko-osana se näyttää komealta, ja sekä animaation että visuaalisen ohjauksen laatu lakaisee edeltäjällä lattioita, vaikka lopputulos olikin teatterifloppi.
Jatka artikkelin ”Prinsessapäiväkirjat: Bianca” lukemista →

Haja-ajatuksia Free!n punapäistä

Iwatobin uimakerhon ensimmäiset animaatioseikkailut Free!n ensimmäisellä kaudella viime kesänä eivät jääneet mieleeni erityisen positiivisella tavalla sarjan yleisen epätasaisuuden ja harhailun sekä aivan liian usein epäsympaattisen hahmofokuksen takia. Uusi kausi Free! Eternal Summer tuntuu tuovan mukanaan sekä positiivista että negatiivista kehitystä sen verran rajusti, että tuli tarve osoitella isoimpia asioita sormella.

[HorribleSubs] Free! Eternal Summer - 01 [720p]_4.7.2014 13.35.14

Isoimmat asiat ovat Matsuokan sisarukset Rin ja Gou.

Eniten miellytti Iwatobin poikien eri lukiota käyvän lapsuudenystävä Rinin kehitys. Taustana kerrottakoon, että valitsin KyoAnin alkuperäisestä, ennen ensimmäisen kauden julkistusta päräyttämästä uimapoikateaserista välittömästi iloisesti virnuilevan hainhammaspoika Rinin parhaaksi pojaksi. Hänessä oli silmissäni teaserin pojista eniten karismaa ja persoonaa. Teaserin Rin on ihastuttavan energinen ja kulmikkaan virnuilevalla tavalla lämmin hahmo.

Jouduin kuitenkin ykköskaudella miettimään asiaa uudestaan, kun hahmo olikin pelkkää heikossa itsetunnossa ja syvässä katkeruudessa kärvistelevää tuskaa. Yritin pitää hänestä, koska hän oli niin täynnä piirteitä, jotka ovat yleensä mieleeni. Hänen muutoksensa teaserin Riniä selvästi muistuttavasta takaumain ala-astelaisesta söpöpojasta vihaiseksi ja kylmäksi lukiolaiseksi pitkän ulkomaillaopiskelun aikana antoi eväät hyvinkin mielenkiintoiseen hahmokuvaukseen.

Free!-Rin-on-onneton

Vihaan kaikkea vaikka oikeasti haluankin vain ihania kavereita >:(

Rinin tykättävyys kaatui kuitenkin omalla kohdallani siihen, ettei ensimmäinen kausi halunnut antaa hänelle minkäänlaisia sympatiapisteenmurusia. Lähes läpeensä henkisesti sulkeutuneesta ja ikävästi muita kohtelevasta pojasta ei riittänyt juuri iloa, kun hän tuntui totaalisesti musertuneen ongelmiensa alle ja purki pahaa oloaan muihin. Ne harvat valonpilkahduksentapaisetkin olivat puhtaalla epätoivolla voideltuja.

Jatka artikkelin ”Haja-ajatuksia Free!n punapäistä” lukemista →