Kategoriat
Hahmot Joulukalenteri Länsiviihde Taide ja tyyli

Joulukalenteri 2011: 9. päivä – eksynyt jääkuningatar

Tervetuloa Missing Linkin kolmannen joulukalenterin pariin! Tällä kertaa aiheena on hahmosuunnittelu, eli kohdistan joka päivä valokeilan tietyn hahmon tai hahmoryhmän visuaaliseen ulosantiin. Ihkutusta on siis luvassa, mutta aivan pinnalliseksi ei kuitenkaan ole tarkoitus jäädä. Odotettavissa on myös pohdintaa muun muassa siitä, miten hahmodesign ilmaisee hahmon olemusta ja persoonallisuutta ja miten se vaikuttaa koko sarjan tunnelmaan.

Illyria (Angel)

Ihmisruumiiseen juuttunut muinainen jumala tuijottaa vastustajansa maanrakoon.

Kategoriat
Hahmot Joulukalenteri Länsiviihde Taide ja tyyli

Joulukalenteri 2011: 8. päivä – Ei omena kauas puusta…

Tervetuloa Missing Linkin kolmannen joulukalenterin pariin! Tällä kertaa aiheena on hahmosuunnittelu, eli kohdistan joka päivä valokeilan tietyn hahmon tai hahmoryhmän visuaaliseen ulosantiin. Ihkutusta on siis luvassa, mutta aivan pinnalliseksi ei kuitenkaan ole tarkoitus jäädä. Odotettavissa on myös pohdintaa muun muassa siitä, miten hahmodesign ilmaisee hahmon olemusta ja persoonallisuutta ja miten se vaikuttaa koko sarjan tunnelmaan.

Kovu (Leijonakuningas II)

Vihollisen tyttäreen ihastuva synkkä leijonanuorukainen demoaa, miten pahikselta näyttävästä hahmosta tehdään sankari.

Kategoriat
Hahmot Joulukalenteri Länsiviihde Taide ja tyyli

Joulukalenteri 2011: 6. päivä – kotimaista muotoilua

Tervetuloa Missing Linkin kolmannen joulukalenterin pariin! Tällä kertaa aiheena on hahmosuunnittelu, eli kohdistan joka päivä valokeilan tietyn hahmon tai hahmoryhmän visuaaliseen ulosantiin. Ihkutusta on siis luvassa, mutta aivan pinnalliseksi ei kuitenkaan ole tarkoitus jäädä. Odotettavissa on myös pohdintaa muun muassa siitä, miten hahmodesign ilmaisee hahmon olemusta ja persoonallisuutta ja miten se vaikuttaa koko sarjan tunnelmaan.

Muumipeikko-sarjakuvat

Katsellaanpa itsenäisyyspäivän kunniaksi tänäkin vuonna suomalaista tuotantoa! Omassa perheessä Muumi-franchise on ollut rakkaimmassa muodossaan sarjakuvana. Tove ja Lars Janssonin taiteilemat Muumipeikko-strippitarinat sisältävät jos jonkinmoista ötökkää ja elukkaa. Muodot vaihtelevat muumiperheen pehmeästä pyöreydestä pitkänterävään Vilijonkkaan, kummitusmaisiin hattivatteihin ja pikkuruisiin siileihin. Otuksia on suuria ja pieniä, tummia ja vaaleita, ihmismäisempiä ja erikoisempia. Yksi vilkaisu sarjakuviin riittää kertomaan, että vain mielikuvitus on ollut rajana stripeissä juoksentelevien hahmojen visualisoinnissa – eikä sitä todellakaan ole tekijöiltä puuttunut.

”Joka pikku ötökällä rusetti on hännässään…”

Kategoriat
Hahmot Joulukalenteri Länsiviihde Taide ja tyyli

Joulukalenteri 2011: 3. päivä – Omituisia ulkonäköjä omituisille hahmoille, joita näytellään omituisesti omituisissa maailmoissa

Tervetuloa Missing Linkin kolmannen joulukalenterin pariin! Tällä kertaa aiheena on hahmosuunnittelu, eli kohdistan joka päivä valokeilan tietyn hahmon tai hahmoryhmän visuaaliseen ulosantiin. Ihkutusta on siis luvassa, mutta aivan pinnalliseksi ei kuitenkaan ole tarkoitus jäädä. Odotettavissa on myös pohdintaa muun muassa siitä, miten hahmodesign ilmaisee hahmon olemusta ja persoonallisuutta ja miten se vaikuttaa koko sarjan tunnelmaan.

Kaikki Johnny Deppin näyttelemät hahmot

Kapteeni Jack Sparrow näyttää, kuinka rähjäinen opportunistipiraatti nostetaan maailman rakastetuimmaksi ja tunnistettavimmaksi merirosvoksi.

Kategoriat
Länsiviihde Tapahtumat

Rakkautta & Anarkiaa 2011

Olisin halunnut tänäkin vuonna liveblogata Rakkautta & Anarkiaa -kokemukseni, mutta siihen ei yksinkertaisesti ollut aikaa, kun kyseiset viikot pakkautuivat niin täyteen. En myöskään päässyt katsastamaan yhtä paljon elokuvia kuin viime vuonna, mutta toisaalta leffatarjontakaan ei iskenyt aivan yhtä kuumasti kuin on ollut tapana. Esimerkiksi vuoden 2010 R&A-kierrokseni voittajat eli animaatiot jäävät hyvin heikolle edustukselle tänä vuonna, enkä vaivautunut katsomaan ainuttakaan niistä muutamasta, jotka tänä vuonna pyörivät. Toisaalta tuli nytkin nähtyä mukava annos erilaisia leffoja eri puolilta maailmaa, ja viisi seitsemästä nappasi hyvinkin paljon.

Tarkempiin synopsiksiin ja trailereihin pääsee tutustumaan otsikkolinkkien kautta R&A:n kotisivuilla.

Ja muistakaahan äänestää joulukalenteriaihetta torstaihin mennessä!

7 Sins Forgiven (7 Khoon Maaf, Intia 2011)

Kuten leffaseurani esityksen päätyttyä totesi: ”yllättävän hyvä Bollywood-leffaksi.” Tämän R&A-kierroksen avannut yllättävän synkkäsävyinen, mustalla huumorilla väritetty aviokriisidraama loisti odottamattoman nokkelana, varsin viihdyttävänä ja hieman ilkeästä huumorintajustaan huolimatta tunteikkaanakin tapauksena. Erityisesti musikaalikohtausten käyttö vakuutti elokuvaa rytmittävällä säännönmukaisuudellaan. Niitä hyödynnetään ovelasti ja pilke silmäkulmassa kuvaamaan päähenkilö Susannan toisiaan seuraavien avioliittojen onnellisia alkutaipaleita, jotka rupeavat säröilemään ennen pitkää, kun kukin ruumisarkkuun lopulta päätyvistä miehekkeistä paljastuukin kehnoksi aviovalinnaksi. Leffa ei kylmästä huumorielementistään huolimatta unohda hahmonkehitystä, vaan hauskojenkin kuvausten keskellä oli melko sydäntä särkevää seurata, kuinka jokainen uusi murha selvästi jää painolastiksi Susannan harteille ja muuttaa ja kyynistää häntä ihmisenä.

Cold Fish (Tsumetai Nettaigyo, Japani 2010)

Viime vuoden Love Exposuren jälkeen jäin pohtimaan, kuinka suureksi osaksi leffan jälkipuoliskosta jääneet epämiellyttävät fiilikset johtuivat päälle puskevasta flunssasta. Nyt saman ohjaajan eli Sion Sonon toisen leffan täysin terveenä katsottuani voin sanoa, että tämän ihmisen ohjaustöitä en ole enää tulevina vuosina lähdössä katsomaan.

Sonon elokuvissa kameratyö on kaunista, musiikilla leikittely tyylikästä ja kohtausten rakennus kiehtovaa. Nämä ulkoiset ja rakenteelliset kaunistukset eivät kuitenkaan riitä tekemään elokuvaa katsottavaksi, kun sisältö on nimen mukaisesti kylmää kuin kala. En löydä Cold Fishistä sydäntä tai sielua, vain ryhmän ihmisiä, jotka vuoron perään sekoavat omiin piilotettuihin ja patoutuneisiin tunteisiinsa. Samalla he menettävät sen vähän ihmisyytensä, mitä Sono on heille alun perin suonut. Kritiikki sulkeutunutta japanilaista kohteliaisuusyhteiskuntaa kohtaan on napakkaa, mutta ei saavuta kovin paljoa, kun tarinan keskiössä kituvista hahmoista ei pysty välittämään näiden tarkoituksellisen ja täydellisen epäsympaattisuuden vuoksi. Tuloksena käteen jäi tyhjä katselukokemus, jossa tyyli ja kärkevyys menevät tarinan ja hahmojen edelle.

Sleeping Beauty (Australia 2011)

Tämä prostituution rajoja tutkaileva aussileffa onnistui hitaudestaan huolimatta pitämään melko hyvin otteessaan suureksi osaksi vahvan ja perinteisestä vähän poikkeavan näyttelytyönsä ansiosta. Myös hieman oikutteleva käsikirjoitus kiehtoi esimerkiksi lisätessään pitkän ja painokkaan monologin mitä epätodennäköisimmän sivuhenkilön suuhun ja rakentaessaan muuten melko tarkoituksellisen kolean päähenkilön koleaan maailmaan lämpöä yllättävän ja täysin päätarinaan liittymättömän sivujuonen kautta. Nämä rakenteelliset eriskummallisuudet on toteutettu niin hallitusti ja tietoisesti, että ne päätyvät tukemaan elokuvaa kokonaisuutena sen häiritsemisen sijaan.  Sitä vastoin täysin avoimen ja äkillisen lopetuksen WTF-arvot jättivät minut kylmäksi. Miellyttävästä katselukokemuksesta ei missään nimessä ole kyse, mutta kiehtovan erilainen tapaus ja ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Kategoriat
Analyysi Länsiviihde Musiikki

Musikaalikohtaus: Pure Imagination (Jali ja suklaatehdas)

[lyriikat]

Taas on aika ottaa käsittelyyn musikaalikohtaus, mutta tällä kertaa kyseessä onkin ihan näytelty pätkä. Mel Stuartin vuoden 1971 elokuvaversio Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas -lastenkirjasta ei muuten aika vanhanaikaisten musiikkiensa tasolla ole suuremmin säväyttänyt omaa modernimpaa makuani (ainakaan verrattuna Tim Burtonin uudemman filmatisoinnin jymisevään Danny Elfman -soundtrackiin), mutta Gene Wilderin näyttelemän makeistehtailija Willy Wonkan kappale Pure Imagination on jäänyt mieleen erityisenä helmenä.

Laulu on rauhallinen ja hiljainen, ja miljöönä toimii idyllinen ja valoisa jokaisen lapsen unelmien karkkipuutarha Willy Wonkan suurenmoisen suklaatehtaan sisällä. Tehtaalle vierailemaan päässeet onnekkaat lapset huoltajineen tuijottavat näkyä lumoutuneena luoden visuaalisen kontekstin kokemuksen upeutta ylistäville lyriikoille. Asetelma on aivan täydellinen positiiviselle ja lempeälle ihmetyshymnille, jonka aikana katsoja ja vieraat saavat tutustua makeisvaltakunnan antimiin. Yllätyksettömästi kohtaus onkin osaltaan juuri tätä. Kiinnostavaksi sen tekee kuitenkin se, että tämän positiivisen puolen rinnalla kummittelee koko ajan myös toisenlainen tunnelma, joka värittää lämpimän perusfiiliksen riitasoinnuilla. On vaikea sanoa, kummanlaiset elementit hallitsevat kappaletta enemmän, positiiviset vai negatiiviset.

Kun taustamusiikki soi, se luo lempeän, lämpimän ja suureellisen sävelen Wonkan laululle. Taustojen hiljetessä esiin pistää kuitenkin aivojen perukoilla huolestusta herättävä pieni kilahtelu. Samoin Wonkan laulu on sävyltään lempeä ja lämmin, mutta hänen äkkinäiset kepinheilautuksensa kappaleen alussa saavat epäilykset heräämään. Kaikki vaikuttaa täydelliseltä, mutta jokin on vialla.

Wilder ottaa kohtauksen haltuunsa niin yksinvaltaisesti, että Wonkaa on vaikea olla näkemättä oman yksityisparatiisinsa jumalana. Miehen laulunlahjat ja hiottu karisma saavat epätodennäköisen paljon voimaa hiljaiseen ja tyyneenkin kappaleeseen. Wonkan jokainen liike on varma ja kevyt, kun hän maistelee puutarhansa anteja sellaisella tottumuksella ja tyylillä, että kaikkien muiden ulkopuolisuus ja kömpelyys sokeristen ihmeiden kupeella korostuvat entisestään. Wonka makustelee herkkuja viehkeästi ja tyylikkäästi; toiset klähmivät käsiään hilloon ja kermavaahtoon kuin porsaat. Vieraat ovat astuneet Wonkan maailmaan, ja hän tekee sen selväksi.

Kohtauksen upeinta antia on se, kuinka Wonka vaatii vieraidensa ehdottoman ja jakamattoman huomion koko kappaleen alkupuoliskon ajan. Hän pitää nämä varpaillaan heilauttelemalla keppiään napakoilla, yllättävillä liikkeillä, jotka tuovat ilmapiiriin uhkaavan sävyn. Musiikin ajoittainen pahaenteisyys avustaa häntä siinä. Voiko kukaan katsojistakaan väittää, ettei hengitys pysähdy kuin seinään kohdassa 1:13, kun musiikkikin katkeaa hetkeksi kepin napsahdukseen? Wonkan salaperäinen, levollinen karisma vaikuttaa niin salakavalasti, etteivät vieraat edes tajua kuinka pelottavana he miehen kokevat, mutta kukaan ei uskalla ottaa portaissa askeltakaan Wonkan edelle tämän piilouhkaavien, musiikkiin rytmitettyjen eleiden seurauksena.

Pahaenteinen jännite purkautuu vasta Wonkan annettua muille luvan käydä käsiksi herkkuihin viivyttelevän portaiden laskeutumisen jälkeen. Tässä vaiheessa ihmetyksen tuntu kappaleessakin työntyy enemmän esille, kun Wonka suostuu vihdoin astumaan syrjään ja päästää vieraansa herkuttelemaan. Samalla katsoja saa enemmän aikaa kiinnittää huomiota Wonkan laulun pohjalta kuultavaan surumielisyyteen. Mies laulaa mielikuvituksen ihmemaasta ja paratiisista, mutta hän näyttää ja kuulostaa kaikkea muuta kuin innostuneelta.

Tämä maailma on hänelle niin itsestäänselvyys, ettei hänellä ole syytä kummasteluun ja ihasteluun. Hänen näkökulmastaan puutarhasta vaikuttaa selvästi puuttuvan jotain, mitä korostaa elokuvan loppukohtauksen kurkistus hänen omaan huoneeseensa, jossa kaikki huonekalut ovat puolikkaita. Hänen elämänsä karkkitehtaassa vaikuttaa päältä päin unelmien täyttymykseltä, mutta tosiasiassa sieltä puuttuu jotain olennaista (*köhperheystävätluottamusköh*). Tämä on koko tarinan pointti Wonkan hahmon kannalta, ja elokuva tekee loistavaa työtä alustaessaan Wonkaa kalvavaa yksinäisyyttä alkupuolen kappaleessa näin hienovaraisesti ja tehokkaasti. Vasta elokuvan loppukohtauksessa näemme Wonkan aidosti positiivisena. Mielestäni tämä lopun muutos tulee vähän tyhjästä, mutta toisaalta se lisää hahmon arvoituksellisuutta. Ennen loppukohtausta on täysin mahdotonta lukea miehen ajatuksia ja todellisia tunteita tämän luonnolliseksi kiillotetun pokerinaaman takaa. Se ei tahdo onnistua myöskään jälkikäteen, kun on hankala määrittää raja todellisten reaktioiden ja just as planned -kekkaloinnin välillä.

Pure Imaginationin rooli elokuvassa on esitellä meille kunnolla paitsi suklaatehdas, myös Wonkan hahmo ja tämän arvoituksellisuus. Jo ennen tätä kohtausta annetaan viitteitä miehen omituisuudesta, mutta karkkimaalaulu konkretisoi ja alustaa hänen hahmoaan ristiriitaisilla ainesosillaan ja tunnelmanvaihteluillaan. Se näyttää kaikki puolet Wonkasta – lempeänvarman filosofoitsijan, pelottavassa määrin moraalineutraalin eksentrikon, sulavan liikemiehen ja omaan yksinäisyyteensä eksyneen sieluraukan. Koska leffa luottaa Wilderin Wonkan karismaan kantavana tekijänään, tällainen esittely on äärimmäisen tärkeää koko elokuvan toimivuuden kannalta.

—————————

Pure Imagination oli muuten Deneliksen toivekappale, ja aiheeseen liittyen kannattaa käydä lukemassa hänen loistava vertailunsa Suklaatehdas-elokuvista ja etenkin niiden hyvin erilaisista Wonka-hahmoista. Myös Nostalgia Criticin osuva video aiheesta on katsomisen arvoinen.

Jos haluat lukea ajatuksiani jostain tietystä musikaalikohtauksesta, pistä toiveestasi kommenttia tai sähköpostia. Jos olen nähnyt kyseisen kohtauksen ja elokuvan tai muun median sen ympärillä (tai voin sen kohtuullisen helposti nähdä), niin kirjoitan ilman muuta toivotusta kappaleesta.

Kategoriat
Analyysi Länsiviihde Musiikki

Musikaalikohtaus: Arabian Nights / Arabian yöt (Aladdin)

[Suomenkielinen versio (muokattu); englanninkielinen versio: alkuperäinen ja muokattu]

Huomasinpa että olen tehnyt tälle musikaalikohtaukselle suurta vääryttä jättämällä sen pois toissavuoden joulukalenteristani. En ymmärrä, miten saatoin missata näin olennaisen musikaalikohtauksen parhaimmistolistaltani, mutta korjataan nyt tämä valitettava virhe.

Kyseessä on nimittäin varmasti yksi hienoimmista esittelykohtauksista koskaan – Arabian Nights avaa Aladdinin erikoisella ja voimakkaalla tavalla, joka korostaa tapahtumapaikan eksoottisuutta ja vierautta länsimaiselle yleisölle. Jälkisensuurin mielestä näin kävi liiankin kanssa, kun lyriikoista piti mennä poistamaan korvankatkomiset monien elokuvan ystävien harmiksi. Kyseiset säkeet (”Korvat pois leikataan / aina muukalaisten, / se luo kotoisen tunnelman.”) olivat jo natiaisena omakin suosikkikohta – kappaleen suomeksi tulkitseva Antti Pääkkönen päästää kyseisten säkeiden aikana ääneensä niin herkullista kihelmöintiä, että kohta jää väkisinkin mieleen päällimmäisenä koko laulusta. En ole ikinä edes päässyt kuulemaan muokattua versiota kappaleesta suomeksi (”Horisontti ei näy / hiki kainaloon käy, / se luo kotoisen tunnelman”), mutta on hankala uskoa, että se voisi mitenkään pärjätä alkuperäiselle, jonka voima perustuu hurmaavan kieli poskella -asenteen ja karmaisevan mielikuvan yhteisvaikutukseen. Toki muutos on ihan perusteltu, mutta sääli silti. Alkuperäisversio ei kärsi ainakaan omissa korvissani muutoksesta yhtä paljon kuin suomiversio, mikä johtunee ainakin osittain siitä, että tosiaan rakastin tuota kohtaa pienenä.

Arabian Nightsissa on joka tapauksessa jotain taianomaista. Kohtaus ei liity suoraan itse elokuvan tapahtumiin, vaan toimii kehyskertomuksena ja esittelee miljöön yleisölle integroitumatta tarinaan juurikaan (ainakin Herkules käyttää taustakertomustaan paljon tehokkaammin itse tarinan osana, kun kertojina toimivat Muusat esiintyvät hyvin näkyvästi läpi leffan). Pidänkin nokkelana vetona sitä, että laulavaan Kauppiaaseen palataan taas Aladdin-franchisen päättävän Aladdin ja varkaiden kuningas -leffan lopussa, jossa koko kappale saa varsin kelvollisen pienen repriisin, vaikkei se ylläkään yhtä suureen vaikuttavuuteen kuin alkuperäinen Arabian Nights. (Myös Jafarin paluu ja televisiosarja käyttävät samaa kappaletta, mutta aina alkuteksteissä.) Varkaiden kuninkaan Reprise sulkee ympyrän näppärästi sekä sitoo Kauppiaan hahmon tarinaan ja täydentää siten hauskasti alkuperäistä kappaletta. Pelkässä ensimmäisen Aladdin-leffan kontekstissa Kauppias jää vähän irralliseksi, mikä johtunee siitä, että IMDB:n mukaan hänen oli tarkoitus alun perin paljastua lopussa Hengeksi, mitä ei lopullisessa versiossa tapahtunutkaan.

Kohtauksen ja koko elokuvan ensimmäiset sekunnit esittelevät kauniin yksinkertaisesti elokuvan läpi toistuvat väriteemat – hyvää symboloiva sininen savukiehkura pahaa symboloivalla punaisella liekkitaustalla. Ensimmäisten viidentoista sekunnin aikana kuva ja ääni käyvät yhteen kerrassaan täydellisesti ja luovat salaperäisen, kiehtovan tunnelman. Tämänkin jälkeen kohtaus onnistuu pitämään otteessaan, vaikkei sisälläkään muuta toimintaa kuin kamelilla ratsastavan Kauppiaan matkalla Aghrabaan. Iso kiitos tästä kuuluu kameratyöskentelylle. Kamera on jatkuvassa liikkeessä ja johdattaa yleisön Kauppiaan mukana tapahtumakaupunkiin niin intensiivisesti, että ainakin tämän katsojan koko huomio on liimattu kohtaukseen, vaikka samaa settiä olisi jo luupattu puoli tuntia yhteen menoon.

Lauluna kyseessä on komea kappale varsinkin suomeksi. Pääkkösen esitys mukailee alkuperäistä, mutta pistää jokaisen siirtymän kohdalla paremmaksi. Pääkkönen saa esitykseen valtavasti voimaa varsinkin kun hänellä ei ole hassua aksenttia, joka Bruce Adlerin versiossa syö kohtauksen upeutta hieman. Pääkkösen laulussa korkeuden, voimakkuuden ja sävyn vaihtelut pääsevät oikeuksiinsa vaikuttavammin kuin Adlerin tulkitsemana. Kohtaus leikittelee sekä visuaalisessa että auditiivisessa mielessä lyhyeen kestoonsa nähden hyvin paljon näillä vaihteluilla. Kappale lähtee liikkeelle melkein kuiskaten ja käväisee vähän leikkisyydenkin puolella, rupeaa sitten nostattamaan tunnelmaa ja räjähtää lopulta valtavan eeppiseksi kailotukseksi vain sammuakseen aivan yhtä yllättäen viimeisen säkeen aikana ja kääntyäkseen Kauppiaan humoristiseksi avauspuheeksi.

Uhuuh, kylmät väreet.

Kategoriat
Avautuminen Hahmot Hype Länsiviihde Meta Välipala

Tervetuloa hullujenhuoneelle

Olen taipuvainen ihkuttamiseen ja fanityttöilyyn kaikenlaisten hottien, söpöjen ja hienojen asioiden yhteydessä, mutta normaalisti suoritan nämä toiminnot kohtuullisen kylmäpäisesti. Sitten ryhdyin epäonnekseni kera kämppikseni tapittamaan hassua 80-luvun lopun nuorisosarjaa nimeltä 21 Jump Street. Sarjassa nuoret poliisit soluttautuvat lukioihin ja ratkovat peitetehtävissä rikoksia. Anttilan alelaarista ensimmäinen kausi tuli poimittua mukaan päätähuimaavaan kahdeksan euron hintaan ihan vain koska kasarimeiningin ansiosta runsaalla kädellä annosteltu tahaton huumori (Vaatteet! Hiukset! Korut! Syntikkamusa!) on aina takuuvarma viihdyttäjä ja toisaalta koska pääroolissa on kaksvitonen Johnny Depp. Tämä sarja mullisti maailmani; minä nimittäin rakastuin ensimmäistä kertaa koskaan järjettömän palavasti fiktiiviseen hahmoon tavalla joka saa aikaisemmat pahemmanlaatuiset ihastukseni Tsumugiin tai muihin valikoituihin kohteisiin vaikuttamaan kovimmillaankin olankohautuksilta.

Yllättäen tunteitteni palon kohde ei kuitenkaan ole nuori herra Depp.

Tai ehkä kyseessä ei sinänsä ole yllätys, enhän koskaan ole varsinaisesti ihastunut Deppin hahmoihin tai mieheen itseensä, vaikka suosikkinäyttelijöihini tämän laskenkin. Deppin näyttelemä Tom Hanson on ihan jees suoraselkäinen, vähän synkeä poliisinalku. Roolissa Depp saa esitellä näyttelijäntaitojaan muun muassa rokkarina, kilttipoikana, pahispoikana, uskonnollisena hörhönä ja Harry Potterina. Hanson on kiva hahmo, ja kaikki muutkin sarjan vakkarit ovat tosi kivoja, oli kyse sitten projektin karismaattisesta pomosta, järkyn kauniista tummasta mimmistä tai järkyn kauniista aasialaisesta pojusta.

Ja sitten on tämä tyyppi.

Kategoriat
Hahmot Joulukalenteri Länsiviihde

Joulukalenteri 2010 – 20. päivä

Tervetuloa Missing Linkin järjestysnumeroltaan toiseen joulukalenteriin! Ensimmäinen löytyy sivupalkista ja lisää infoa täältä.

Tällä kertaa koko joulu menee ihmissuhdesotkujen selvittelyksi, kun sihtaan katseeni joukkoon loisteliaita hahmopareja, ja raapustan ajatuksiani näiden hahmojen välisistä dynamiikoista. Vastauksia haetaan muun muassa kysymyksiin siitä, mikä tekee kahdesta yksittäisestä hahmosta kiinnostavan parin, millaiset asiat saavat parin jäämään mieleen ja millaisia parisuhteita Arana tykkää kytätä viihteessään.

Yleisötehtävä: Oletko joskus törmännyt Päivän Paria epäilyttävästi muistuttavaan toiseen pariskuntaan? Ilmianna heidät!

Tänään Arana on Pariisissa. :D

Roope Ankka ja Kultu Kimallus

 RoopeKultusuuriaasi

Tuittupää ja jääkuningatar (Yukonin sydämet).

Parisuhdeluokitus: romanssi, liikekumppanit
Mistä he ovat: Ankkamaailma; Ankat ja muut eläimet seikkailevat Disneyn anarkistisessa multiuniversumissa.
Keitä he ovat: Maailman rikkaimmaksi ankaksi tulevaisuudessa vaurastuva työteliäs mainari ja ahnaan kovasydäminen saluunanomistajatar.

Kategoriat
Hahmot Joulukalenteri Länsiviihde Vertailu

Joulukalenteri 2010 – 19. päivä

Tervetuloa Missing Linkin järjestysnumeroltaan toiseen joulukalenteriin! Ensimmäinen löytyy sivupalkista ja lisää infoa täältä.

Tällä kertaa koko joulu menee ihmissuhdesotkujen selvittelyksi, kun sihtaan katseeni joukkoon loisteliaita hahmopareja, ja raapustan ajatuksiani näiden hahmojen välisistä dynamiikoista. Vastauksia haetaan muun muassa kysymyksiin siitä, mikä tekee kahdesta yksittäisestä hahmosta kiinnostavan parin, millaiset asiat saavat parin jäämään mieleen ja millaisia parisuhteita Arana tykkää kytätä viihteessään.

Yleisötehtävä: Oletko joskus törmännyt Päivän Paria epäilyttävästi muistuttavaan toiseen pariskuntaan? Ilmianna heidät!

Tänään Arana on Pariisissa. :D

Long-John Silver ja Jim Hawkings

(Tiesitte kuitenkin että nää oli tulossa. Nyt jumalauta Tounis jos et oo tätä nähnyt…)

Parisuhdeluokitus: vihamiehet, liikekumppanit / vihamiehet, perhesiteet
Mistä he ovat: Aarresaari ja Aarreplaneetta; Nuorukainen lähtee aarretta vanhan merirosvokartan avulla metsästävän köörin remmiin, mutta matka-aluksen miehistö paljastuu piraattiporukaksi Robert Louis Stevensonin kynäilemässä nuortenkirjassa ja Disneyn scifi-versiossa.
Keitä he ovat: Piraattijengin lipevä johtaja ja seikkailunhaluinen nuorimies.