Arvostelu: Casshern Sins

casshern-8

Casshern Sins kiinnitti alun perin huomioni retrohenkisyyttä ja modernia sulavuutta yhdistävällä hahmosuunnittelullaan ja synkeän harmaalla ulkoasullaan, vaikka tarina maita ja mantuja lampsivasta kuolemattomasta, muistinsa menettäneestä ja ilmeisesti maailman turmelleen Tuhon (hah, ei tarvitse itse käännellä termejä, kun Hui teki sen jo puolestani) aiheuttaneesta Casshernista ei vaikuttanut varsinaisesti kauden hedelmällisimmältä konseptilta. Ensimmäinen jakso vakuutti minut kuitenkin hyödyntämällä sarjan suurimmaksi vahvuudeksi noussutta visuaalisuutta tehokkaasti tunnelman ja kohtausten luomisessa.

Sarja onkin valtavan kaunista katseltavaa alusta loppuun. Virtaviivainen, omaperäisen tyylitelty hahmodesign ei ole syyttä saanut kehuja, mutta se nousee oikeuksiinsa vasta, kun tarkoituksellisen epäinhimillisesti kiiltelevät, kalpeat, lasisilmäiset hahmot pääsevät liikkumaan sulavan luontevasti henkeäsalpaavan kauniiden taustojen keskellä. Casshern Sinsin kokonaisilme saakin hahmojen animaatiosta ja varsinkin liike- ja taistelukoreografioista vielä lisää omaperäisyyspisteitä. Normaalin nyrkkimätön sijaan jokajaksoiset yhteenotot näyttävät atleettisilta akrobatiaesityksiltä. Sarjan visuaalinen ilme on ikään kuin hierontaa silmille – katse suorastaan lepää ruudussa.

Erityisesti sykähdytti uskomattoman rikas väripaletti. Maailma on kuvattu ankeissa harmaan sävyissä, joiden keskelle ripotellut väripilkut korostuvat entisestään vahvan kontrastin ansiosta. Pidin erityisesti läpi koko sarjan käytetystä kukkamotiivista. Jaksoin aina ihmetellä päähenkilöiden kanssa kirkkaiden kukkien absoluuttista kauneutta, kun ne nousevat ympärillään vallitsevasta Tuhon täyttämästä, kolkon näköisestä maasta. Myös valojen ja varjojen tarkkalinjainen ja voimakas käyttö lisää animaation vaikuttavuutta poikkeuksellisen paljon. Tyylillä on luotu vakuuttava, kevyen synteettinen look humanoidirobotteihin.

Jatka artikkelin ”Arvostelu: Casshern Sins” lukemista →

Anime – luovaa vai ei?

Reilu kuukausi sitten eräs blogaaja kirjoitti vuodatusta siitä, miten hänen kuvataideopettajansa oli väittänyt animea epäluovaksi viihdemuodoksi ja kuinka väärässä tämä oli, sillä anime on ehdottomasti luovaa. Muutaman päivän päästä Riuvan TJ Han postasi vastineensa, jossa julisti, ettei anime todellakaan ole luovaa, vain rakastettavaa ajankulua.

same-shit-2

Jatka artikkelin ”Anime – luovaa vai ei?” lukemista →

Kuroshitsuji OP1.5 ja ED2

Katsoin jokin aika sitten Kuroshitsujin neljännentoista jakson, ja olin erittäin iloisesti yllättynyt openingiin tehdyistä muutoksista ja uudesta endingistä.

Uudesta endingistä olen tiennyt jo vaikka kuinka pitkään, joten sitä osasin odottaa, mutta introvideon hienoisiin muutoksiin en ollut varautunut. Ja kuten alkuperäinen OP, uusi versio on huolella rakennettu ja tyylikäs. Pidän erityisesti vain hyvin vähän alkuperäisestä eroavasta ratkaisusta, sillä, kuten aiemmin hehkutin, Kuroshitsujin OP on introvideoiden aatelia, joka paitsi kuulostaa ja näyttää hyvältä, myös sisältää runsaasti kieroa symboliikkaa. Kokonaan uuden intron olisi ollut hankala lyödä itseään läpi täydellisyyttä hipovan Monochrome Kissin jälkeen. Lisäksi uudelle openingille ei olisi ollut edes tarvetta, eikä sellaisen tekemisessä olisi ollut järkeä, koska alkuperäinen esittelee jo koko sarjan ytimen summaavan tarinan (tai ainakin sen tarinan, mitä ensimmäisissä jaksoissa lupailtiin ennen alastomia demonikoiranättipoikia ja suklaakakulla maustettuja curryekskursioita).

Muutokset on tasapainotettu niin, että alkupuoliskolla käytetään saman kappaleen eli SIDin Monochrome Kissin eri säkeistöä ja osa loppupuoliskon kuvamateriaalista on vaihdettu. Uudistusten hienovaraisuus näkyy ja kuuluu parhaiten juuri siinä, että OP tuntuu pohjimmiltaan samalta kuin ennen, mutta siinä on sarjan puolivälipisteen kunniaksi tuore vivahde, joka ilahduttaa tällaista katsojaa, joka jättää intron väliin vain harvoin. Muutokset saavat openingin antamaan Sebastianin ja Cielin suhteesta vielä hieman alkuperäistä pahaenteisemmän kuvan. Huono puoli on tietysti se, että ehdin juuri oppia ensimmäisen intron sanat ennen uudistuksia.

Että rakastan tämän intron uuden osan unenomaista väritystyyliä. Ja alla olevan kakkoskuvan kohta on mahtavan kuvottava niin monella tapaa.

butleropnew

Jatka artikkelin ”Kuroshitsuji OP1.5 ja ED2” lukemista →

Fanipostia

Hyvä Kaori Yuki,

Ennen olit sairaalloisen, rajoja rikkovan kerronnan kuningatar. Kahdeksanvuotias loli-prinsessasi vietteli isänsä, herrasmiehesi pukivat nuoria poikia tytöiksi ja kiduttivat heitä, lastentarhanopettajasi murhasi poikaprostituoituja, natsienkelisi pukeutuivat kiiltonahkaisiin mikroshortseihin ja repivät vihollisiaan kappaleiksi infernaalisilla lonkerojohdoillaan, komea nuori sankarisi keräili naisten ruumiita ja shota-poikasi halaili sisäelimiä.

Nykyisin nollaat traagiseksi kehittyvät kohtaukset ja (melo)draama-arvoaan kasvattavat ihmissuhteet välittömästi huomatessasi lipsuvasi vakavuuteen.  Sellainenhan voisi vaarantaa sen täydellisen epäonnistuneen hassunhauskan tunnelman, jota yrität epätoivoisesti ylläpitää, koska uskot ettei kukaan muuten jaksaisi lukea yhä epäloogisemmiksi käyviä sotkujasi.

Tiedän, että osaat  yhä rakentaa niitä makaaberilla tavalla vaikuttavia, vatsaa vääntäviä tilanteita, joita lukijanasi rakastan. Jostain syystä olet kuitenkin päättänyt viime vuosina ryhtyä köykäiseksi tilannekoomikoksi hurmaavan yliampuvan tavaramerkkisynkkyytesi kustannuksella. Olen pettynyt sinuun.

Ystävällisin terveisin, Arana

——-

Ihan totta, Ludwig Revolutionin finaali on niin huono.

Väritä vallankumoukseni!

Revolutionary Girl Utenan maailmassa värit ovat hyvin tärkeässä roolissa, ne hyppäävät silmille yhtä armottomasti kuin sarjan omnipresentti seksuaalisuuteen liittyvä symboliikka. Muistan vieläkin, miten ensimmäistä kertaa sarjaa aloittaessani ajattelin, että sen ääretön kirkkaus antoi siitä melko lapsellisen vaikutelman. Se, että vain keskeisillä henkilöillä on värikkäät hiukset tuntui lisäksi liian suorasukaiselta, ihan kuin en osaisi muka erottaa päähenkilöitä toisistaan ja vähemmän merkityksellisistä henkilöistä ilman selkeitä värikoodeja.

group04

Nyt kuutisen vuotta myöhemmin asenteeni onkin tietysti kääntynyt täysin päälaelleen ja värien käyttö Utenassa on mielestäni hyvin kekseliästä ja niiden merkitys tarinan konfliktien ilmaisussa huomattava. Olen lukenut hienoja (ja hieman kaukaa haettuja) analyysejä siitä, miten tietyn värin yleinen merkityssymboliikka kuvaa hahmoa, johon se on liitetty, mutta en itse tiedä värisymboliikasta yleisellä tasolla paljoakaan, joten pitäydyn niissä merkityksissä, joita sarja liittää tiettyihin väreihin ja niiden käyttöön.

Viittaan epämääräisesti myös myöhempien tarinakaarten tapahtumiin, mutta yritän vältellä varsinaisia spoilereita.

Jatka artikkelin ”Väritä vallankumoukseni!” lukemista →

Ole mies!

Animessa ja mangassa tupsahtaa vastaan aina tuon tuosta lähes samassa muodossa tietty konventio, joka saa minut kiristelemään hampaitani yhteen niin kovaa, että leukoihin sattuu.

Shounen-sankarimme on merkittävässä valintaristeyksessä ja angstaa sitä, etteivät hänen henkiset ja/tai fyysiset voimavaransa riitä haasteen kohtaamiseen. Peräytyminen tai luovuttaminen houkuttelisi vaarallisen paljon, mutta sankarimme ei ole vielä aivan luopunut vastuustaan jatkaa vaarallista/vaikeaa matkaansa. Kuvaan astuu sankarille kannustuspuhetta runoileva mentori-hahmo tai muu tukija, joka kenties tarttuu sankarin hartioihin painostavan rohkaisevasti, katsoo tätä silmiin ja sanoo päättäväisesti: ”Olethan sinä sentään mies, etkö olekin?!”

Jatka artikkelin ”Ole mies!” lukemista →

Blade of the Immortal: Prologi

prologi

Hiroaki Samuran Blade of the Immortal oli Rumiko Takahashin sarjojen jälkeen ensimmäisiä mangoja, joiden perässä soittelin kirjastoihin silloin joskus ennen verkkotilausjärjestelmän kunnollistumista. Luin sarjaa jonnekin kahdeksannen kirjan tienoille ja sitten lopetin kuin seinään. Kyse ei ollut ollenkaan siitä, ettenkö olisi enää pitänyt sarjasta – päin vastoin se alkoi vaikuttaa paremmalta ja paremmalta. Syyni keskeyttämiselle oli yksinkertaisesti se, että tieto siitä, että kuvaruudut oli  leikelty ensin irti ja liimattu sitten vasemmalta-oikealle-lukusuuntaan alkoi häiritä liikaa. Silloin harvoin, kun kyseinen käytäntö ei ollut mahdollinen epäsäännöllisen muotoisten paneelien vuoksi, kohdat on muistaakseni vain flipattu.

Arvostan kyllä sitä, että Dark Horsen väki halusi innoissaan toteuttaa flippaamatonta mangaa läntiselle pallonpuoliskolle, koska flippaaminen oli heidän mielestään rasittava trendi, joka vääristi alkuperäistä kerrontaa vääntämällä sen ilkeäksi peilikuvaksi. Olen vain henkilökohtaisesti sitä mieltä, ettei koko tarinan paloitteleminen ja uudelleenmuotoilu ole yhtään sen parempi vaihtoehto, sillä se vääristää alkuperäistä kerrontaa – ja nimenomaan kuvakerrontaa – aivan yhtä lailla. Aukeaman rekonstruktio kun vaikuttaa väistämättä siihen, millä tavoin katse ohjautuu ruudusta toiseen. En sano, että Dark Horsen tekniikka häiritsee varsinaista kerrontaa, mutta se haittasi suhtautumistani lukemiseen ja huononsi siten lukukokemustani.

Mutta Blade of the Immortal on joka tapauksessa ehdottomasti siitä enemmän lukemisen arvoisesta päästä mangamaailman anteja jo pelkän massasta selkeästi erottuvan tyylinsä takia, joten nyt on tullut aika aloittaa uudestaan, tällä kertaa ranskalaisen alkuperäisessä lukusuunnassa julkaistun painoksen kautta. Odotukseni olivat ehkä vähän liiankin korkealla, mutta siitä huolimatta sarjan aloittava 50-sivuinen prologiluku vaikuttaa suureksi yllätyksekseni ja pettymyksekseni aivan suhteettoman heikolta. Miksi ihmeessä? Tämänhän piti olla suurinta parhautta ikinä! Mikä meni vikaan?!

Jatka artikkelin ”Blade of the Immortal: Prologi” lukemista →

Hahmojen tunnistettavuudesta

Lukiessani Natsuki Takayan Fruits Basketin toiseksi viimeisestä osasta tekijän kommenttilaatikkoa, jossa hän kertoo Kurenon taustoista, eräs hänen kommenttinsa sai minut ajattelemaan animen ja mangan usein valitettua helmasyntiä – kasvonpiirteiden köyhyyttä. Takaya mainitsee laatikossa Kurenon olevan vaikea hahmo piirtää, mutta että hänestä on silti mukavaa piirtää Kurenoa. Muistelen, että hän on aiemminkin puhunut hahmojensa piirrettävyydestä ja siitä, miltä hänestä tuntuu piirtää heitä. Kommentti kiinnitti huomioni, sillä juuri muutama päivä sitten keskityin erityisesti ihastelemaan Legend of the Galactic Heroes -animen henkilöiden yksilöityjä kasvonpiirteitä. Fruits Basketissa henkilöiden kasvot muistuttavat kuitenkin suuresti toisiaan, ja Takaya käyttää yleensä yhdelle hahmotyypille aina samoja kasvolinjoja ja melko lailla samaa ruumiinrakennettakin.

Ja kuitenkin Takaya puhuu siitä, miten vaikeaa tai helppoa tietyn henkilön piirtäminen on? Eikö se ole piirtämisen kannalta lopulta aivan sama hahmo kuin ne kaikki muutkin, mutta eri peruukilla ja kenties hieman erilaisilla silmillä ja vaatteilla? Lähes kaikki mangakathan käyttävät samaa kaavaa niin, että hahmot päätyvät näyttämään peruspiirteissään samalta lukuun ottamatta noita edellisessä virkkeessä mainittuja muuttujia. Muutama piirtäjä toki yksilöi kasvonpiirteitä eri henkilöille enemmänkin, Naoki Urasawa tulee ensimmäisenä mieleen tämän leirin edustajista, mutta peruspiirteissään näemme ehkä kolme tai hyvässä lykyssä neljä erilaista naamataulua yhden mangakan kynästä. Minusta tuntuu siltä että törmään tähän kritiikkiin mangaa kohtaan vähän liiankin usein.

Mutta edelleen vain Takaya miettii juuri Kurenon piirtämisen vaikeutta, ei suinkaan aikuisten nuorten miesten mallin hankaluutta, tai erityisesti esimerkiksi Kurenon hiusten tai silmien hankaluutta.

Jatka artikkelin ”Hahmojen tunnistettavuudesta” lukemista →

Legend of the Galactic Heroes 1-10

Se kaikkein eeppisin avaruusanime.

logh_v1

Viime syksynä, kun Tytania alkoi pyöriä televisiossa, koko internet oli äkkiä sitä mieltä, että samojen tekijöiden 90-luvun alussa ilmestynyt Legend of the Galactic Heroes on kaikkien aikojen parhaita animesarjoja. Minä en ollut koko galaktisista sankareista ennen kuullutkaan, mutta päätin vilkuilla Tytaniaa hehkutuksen aikaansaaman kiinnostuksen vuoksi. Ensimmäiset jaksot enteilivät ihan hyvää jälkeä, mutta henkilöt herättivät ristiriitaisia tunteita, joten sarja jäi pian sivuun syksyn muun ohjelmistosaturaation tieltä. Jossain vaiheessa tulin sitten siihen lopputulokseen, että katsoisin ensin LoGHin läpi ja palaisin Tytaniaan sen jälkeen, jos kiinnostusta riittäisi.

Kyseessä on siis Yoshiki Tanakan romaanisarjaan pohjautuva poliittinen avaruusooppera, jonka tapahtumat seuraavat sotaa Galaktisen Keisarikunnan ja demokraattisesti johdetun Vapaiden Planeettojen Allianssin välillä. Sarjan keskushahmoiksi nousevat Keisarikunnan kunnianhimoinen nuori sotapäällikkö Reinhard von Lohengramm ja Allianssin sotaa vastustava komentaja Yang Wenli (arvonimikkeet ovat luultavasti täysin päin honkia, mutta jonkinlaisia avaruuslaivaston tärkeitä vaikuttajia molemmat joka tapauksessa ovat).

Jatka artikkelin ”Legend of the Galactic Heroes 1-10” lukemista →