Laske palmikkosi, Tähkäpää!

Katselin tässä juuri uuden Fullmetal Alchemistin tuoreen kuudennen jakson. Muuten se ei tasapaksuudeltaan pahemmin vaikuttanut, mutta yksi hyvin relevantti kysymys heräsi mielessäni.

Ed juoksentelee aamulla häiritsemässä kättään yön yli kasannutta Winryä. Hänen hiuksensa ovat söpösti auki heräämisen jäljiltä, mikä on aina hienoa, koska fetissöin kohtauksia, joissa normaalisti hiuksiaan kiinni pitävät hahmot nähdään kutrit vapaina. Seuraavassa kohtauksessa Ed ja Al relaavat pihalla ja Edin tavaramerkkiletti on taas kasassa. Kuka palmikoi hänen hiuksensa?

Hänellä on vain yksi yläraaja, samoin Alilla, kummaltakaan veljeksistä se ei siis onnistu. Winry työskentelee koko jaksonpuolikkaan ajan, ja samoin Pinako (joka tosin laittaa välillä ruokaa ja oletettavasti myös nukkuu hetken). Koirat eivät palmikoineet hiuksia, kun viimeksi tarkistin. Jäljelle jää siis… Armstrong?

Sparklesparkle

Braiding fabulous hair is a skill that has been passed down in the Armstrong household for generations.

Eikö hänen säkenöivälle täydellisyydelleen vieläkään näy loppua? Alex Louis Armstrong, siinä vasta mies! (Edin täytyy todella inhota hiusten auki pitämistä, jos hän on valmis päästämään Armstrongin herkästi kimaltelevat lihakoukut päänahkansa lähelle.)

Nyt kun pääsin puhumaan Edin hiuksista niin on aika mielenkiintoista, että hän on ainakin tähän mennessä sarjan ainoa blondi, jonka hiukset on ääriviivattu sen tavanomaisen mustan  sijasta vaalealla. Hawkeyellä, Winryllä, Havocilla ja jopa Armstrongilla on ihan normaalit rajaukset. En aivan ymmärrä, mitä tällä tyylikeinolla haetaan, onko Ed vain blondimpi kuin nuo muut?

Kasvojen rajauksissa taas häiritsee hieman lievä epäkonsistenssi viivojen paksuuden osalta. Yleensä ne ovat tasapaksuja, mutta joissakin yksittäisissä kohdissa Edin rajaukset heittäytyvät dramaattisiksi, mikä ei oikein istu muuhun tyyliin, vaikka sinänsä ihan kivalta näyttääkin.

Ja sivumennen sanoen, jos kertoja paljastuu Hohenheimiksi, kuten pelkään, minä lopetan tämän sarjan katsomisen siihen paikkaan. Hohenheimilla pitää olla karismaattinen, mutta väsynyt ja vähän poissaoleva ääni, eikä mikään dramaattisuuden tavoittelussaan surullisesti feilaavan sössöttävä pappaääni. Eyecatchien surkuhupaisat fullmetalalchemistit kuuluttava häiskä taas kuulostaa tässä jaksossa jotenkin tosi… iloiselta.

Perustuslaki

Kuten kirjoituksistani ehkä vuotaa ajoittain näkyville, suhtaudun narratiiviseen viihteeseen lähes pakkomielteisellä antaumuksella. Ellen ole nimenomaisesti keskittynyt johonkin käsillä olevaan muuhun toimintaan, kuten nyt vaikka opiskeluun, ajattelen yleensä jotain fiktioon liittyvää. Seriös bisnis.

En ole perinteisesti mielelläni rajoittanut fiktioon kohdistuvaa raksutusta mitenkään, vaan mietiskelen juuri sitä ja siten kuin huvittaa. Kuitenkin muutaman viime vuoden aikana olen asettanut itselleni muutaman perustavanlaatuisen säännön, joita velvoitin itseni noudattamaan viihdettä tulkitessani aina ja ilman poikkeuksia. Sanoisin niiden muodostavan Aranalandian perustuslain, jos se ei kuulostaisi niin todellisuuspakoiselta.

En tiedä ollenkaan, vahtiiko kukaan muu aktiivisesti viihteentulkintansa oikeametodisuutta, mutta itse olen huomannut, että tiettyjen selkeiden sääntöjen asettaminen on kehittänyt tulkitsevaa silmääni varsin huomattavasti, monipuolistanut huomioni kohteiden alaa (vielä pari vuotta takaperin keskityin teoksessa lähinnä tarinankulkuun, juonenkäänteisiin ja henkilöihin, kun taas nykyisin tarkkailen lisäksi kerronnan keinoja, rakennetta ja muuta olennaista) ja pakottanut minut tutkimaan kohteitani samalla kertaa yksityiskohtaisemmin ja kokonaisvaltaisemmin.

EDITTO: Tämä teksti saa hyvin luultavasti minut vaikuttamaan elämättömältä avaruusolennolta, joka syö aivoja.

Jatka artikkelin ”Perustuslaki” lukemista →

Eeppisten käänteissankareiden taisto: Light vs. Lelouch

Aluksi syvimmät pahoitteluni muutaman viikon blogittelutauosta. Muutto ja muut irl-projektit ovat vieneet hävyttömästi aikaa, ja muutama pitempi postaus Linkkiin on ollut työn alla samaan aikaan. Lisäksi nettiyhteyteni on feilannut siitä lähtien, kun se saatiin pyörimään. Tarkoitus olisi kuitenkin nyt kevään kiireisyydestä huolimatta saattaa maailmaan suurin piirtein yksi postaus viikossa (kohtuullisen stressitön lukuloma ja toimettomat kirjoitusten jälkeiset viikot, kaipaan teitä jo nyt ;___;). Ja sitten asiaan!

——————

Kun Code Geass alkoi, sen päähenkilöä, Lelouch Lamperougea, verrattiin innokkaasti Death Noten Light Yagamiin, eikä suinkaan syyttä. Molemmat ovat poikkeuksellisen älykkäitä, mutta elämäänsä tyytymättömiä nuoria miehiä, jotka yliluonnolliselta taholta saadun voiman avulla ryhtyvät muuttamaan maailmaa. Kummankin persoonallisuutta voisi luonnehtia kunnianhimoiseksi, häikäilemättömäksi ja kylmäksi siihen pisteeseen, että he ovat valmiita julistamaan hyvinkin vaivattomasti kuolemantuomioita viattomille sivullisille, jos nämä tulevat heidän ja heidän päämääriensä väliin.

Hahmojen lähtökohdat ja luonteet ovat siis hyvin samoilla linjoilla, ja lähtevät vielä kehittymäänkin samaan suuntaan, kun tarinan myötä nousevien suurempien haasteiden edessä heidän täytyy alkaa tehdä yhä suurempia uhrauksia, ja toisaalta alkuperäinen utilitaristinen, yhteiseen hyvään pyrkinyt tavoite alkaa yhä enemmän hämärtyä voimistuvien henkilökohtaisten tavoitteiden tieltä. Lisäksi animessa molempien silmät hehkuvat punasävyisinä ja molemmat turvautuvat aika ajoin teatraalisiin liikesarjoihin parantaakseen dramaattista (epä)uskottavuuttaan. Pojilla on myös omat naispuoliset kätyrinsä sekä Foe Yaytä kirkuva, kiinteä suhde vastapooliinsa.

Näissä hahmoissa on kuitenkin loppupeleissä perustavanlaatuisia eroavaisuuksia, jotka saavat aikaan sen, että minä pidän hyvin paljon toisesta, mutta suhtaudun nuivemmin toiseen.

One Magnificent Bastard... TO RULE THEM ALL!

One Magnificent Bastard to rule them all.

Spoilereita luvassa molemmista sarjoista.

Jatka artikkelin ”Eeppisten käänteissankareiden taisto: Light vs. Lelouch” lukemista →

Kevään ensivaikutelmia: Phantom, Eden of the East, 07-Ghost & Ristorante Paradiso

Tässäpä loput katsomieni pilottien arvioista. Kevät vaikuttaisi kokonaisuudessaan siltä, että ihan kivaa tavaraa on tulossa, mutta edelleenkään mikään ei ole aloituksen perusteella herättänyt kunnollista innostusta. Vaikeutena on sitten, ettei minulla tule mitenkään olemaan aikaa tai halua seurata kaikkia jokseenkin potentiaaliselta vaikuttavia sarjoja, joten nähtäväksi jää, mitkä pääsevät lopulliselle katsomislistalle.

Phantom ~Requiem for the Phantom~

Knee-jerk win

Pöhkö nimi on pöhkö, mutta hieno traileri sai minut katsomaan ensimmäisen jakson, josta pidin varsin paljon. Synkistelevä tyyli höystettynä salamurhaajilla, puukkotappeluilla ja sillä pakollisella amnesialla ei voi mennä ainakaan täysin pieleen. Hahmot ja liike näyttävät silmääni erittäin miellyttäviltä tummaa väripalettia vasten, ja visuaalista onnistumista alleviivaa vielä vähän perinteistä eläväisempi kameratyöskentely. Miinusta tosin tumman naisen epäinhimillisen hölmön näköisistä aurinkolaseista.

Dramatisoinnin puolella sarja yrittää vähän liikaa. Oopperalliset taustamusiikit menevät ylidramaattisuudessaan hieman ohi ja käsikirjoitus haluaa liian kovasti luoda taiteellista ja filosofista syvyyttä päätyen valitettavasti vain puhkikuluneeseen ja kankeaan dialogiin. Varsinkin päähenkilön ”Kuka minä olen?!!!!!!!1” -huuto aiheutti lähes yhtä paljon myötähäpeää kuin Anakinin/Vaderin viimeinen ”EEEEEIIIIIIIIIIIII!!!!!!!!!!!!!!!!” Sithin kostossa, eikä asiaa auttanut yhtään kertakaikkisen nolo CG-erämaa.

Jakson rakenne taas toimii erittäin hyvin, pidän yleensäkin tällaisista kerronnan dynaamisuutta llisäävistä selkeistä aikahyppelyratkaisuista, jossa aloitetaan ”nykyhetkestä”, palataan sitten valoittamaan taustaa ja lopetetaan taas nykyhetkessä. Ylilyönteihin vähän liian usein sortuva kikkailu saa jonkin verran oikeutusta sillä, että osa kohtauksista onnistuu osumaan tehokkaasti aivan nappiin (ja toisaalta jatkuvat ylikierrokset valitettavasti syövät onnistumisten vaikuttavuutta). Pidin erityisesti lopun kattoassasinaation dramatisoinnista, joka korostaa Einin ja Zwein välille rakennettua turtaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kaiken kaikkiaan jakso kaatuu omaan kunnianhimoisuuteensa, mutta onnistui tarpeeksi monessa asiassa ansaitakseen kiinnostukseni tulevaa kohtaan.

OP ja ED

Intro on lievässä karmivuudessaan kiitettävän päheä ja tunnelmallinen. Se onnistuu yhdistämään erittäin tehokkaasti ja kauniisti hidastempoisuuden ja nopeat leikkaukset, ja kappale tukee sarjan tunnottoman vakaata, mutta eksynyttä yleisfiilistä oivallisesti. Outro taas on visuaalisesti nätti, mutta miksi tuotantoyhtiöt haluavat aina vain käyttää Ali Projectin hermoja raastavia kappaleita? Videoissa sarjan raskas nukkesymboliikka toimii sievemmin kuin itse jaksossa, jossa se ei tunnu aivan istuvan muuhun kerrontaan.
Jatka artikkelin ”Kevään ensivaikutelmia: Phantom, Eden of the East, 07-Ghost & Ristorante Paradiso” lukemista →

Kevään ensivaikutelmia: Fullmetal Alchemist: Brotherhood

Meh, uudesta FMA:sta löytyy sen verran sanottavaa, että se saakin oman postauksen (ihan kuin tästä ei olisi jo jauhettu tarpeeksi ilmankin).

Ahoge :D

Kuin kaksi marjaa ahogea.

Ensimmäinen mieltäni ilostuttanut seikka alkemiaveljesten paluussa ruudulle oli ehdottomasti uudella materiaalilla aloittaminen. On mielestäni hyvä, että edelliseen sarjaan tehdään selvä pesäero alusta lähtien, sillä mangan tiukka noudattaminen ja sitä kautta melko lailla ensimmäisen animen alkujaksojen toistaminen on ollut oikeastaan suurin huolenaiheeni Brotherhoodia koskien. Silloin edessä olisi ollut iso kasa tavaraa, joka esitetään jo kolmatta kertaa. Toisaalta uuden tuotannon alku tekee selväksi, että tekijät ovat valmiita myös joustamaan mangan kaavasta, mikä ehkäisee katsomisinnon tyrehtymistä, sillä jaksan harvemmin pysytellä sarjan katsomossa, jos se seuraa orjallisesti alkuperäisteosta. Lior-retken siirtäminen myöhemmäksi, introvideon vihjeet sekä Isän vilahtaminen jaksossa antavat tosiaan toivoa siitä, että uusi anime yrittäisi jossain määrin uudelleenkirjoittaa tarinan kerrontajärjestystä ja käyttää hyödykseen pitkälle ehtinyttä pohjamateriaaliaan.

Valitettavasti Brotherhoodin ensimmäinen jakso ei kuitenkaan ole hyvä pilotti teknisesti katsoen uudelle sarjalle. Katsojan oletetaan tuntevan tuoteperheen maailma ja hahmot jo entuudestaan, eikä jakso siksi edes yritä pärjätä itsenäisesti vaan luottaa siihen, etteivät paljastukset henkilöistä ja maailmasta ole varsinaisesti paljastuksia vaan tuttua faktaa. Tietysti tekijät ovat tässä oletuksessaan oikeassa, mutta tuloksena on heikko alku itsenäiseksi tarkoitetulle sarjalle. Monet jännitekohdat ohitetaan täysin, varsinkin Edin teräsraajat ja Alin tyhjä haarniska tuodaan esille ilman minkäänlaista voimaa ja hirveä määrä tärkeitä henkilöitä ahdetaan mukaan pieniin rooleihin. Mangassa ja ensimmäisessä animessa tapaamme pikkuhiljaa karttuvan hahmoköörin jäsenet voimakkaammin ja heidät todella esitellään yleisölle sen sijaan että heidät heitettäisiin vain ruudulle morjestamaan. Führerinkin pwnaus olisi ollut paljon tehokkaampi kohtaus jos hän ei vain käväisisi kaiken muun sähellyksen keskellä heilauttamassa miekkaansa. Itsessään jakson tarina sopisi sinänsä kyllä varsin autenttisesti mangaan samoin kuin Jääalkemisti sopivan moraalisesti epävakaana hahmona ja tämän sotilasviha teemana.

Jatka artikkelin ”Kevään ensivaikutelmia: Fullmetal Alchemist: Brotherhood” lukemista →

Kevään ensivaikutelmia: K-On, Shangri-la, Pandora Hearts & Sengoku Basara

Olen jo pitkään halunnut tehdä oman geneerisen ensivaikutelmat-postaukseni, joten tässä on ensimmäinen sen luultavasti kahdesta osasta. Kevätkaudesta on yleisesti sanottava, että vain muutama sarja on onnistunut trailereiden ja promotietojen perusteella vangitsemaan mielenkiintoni kunnolla,vaikka vilkuilulistalle kipusi previkoiden moninkertaisen kaluamisen tuloksena kymmenisen nimikettä, joista suurin osa siis kiinnostaa lähinnä paremman puutteessa -mentaliteetilla. Kaikki tämän postauksen sarjat ovat niitä vähemmän etukäteisinnostusta herättäneitä tapauksia.

K-On!

Moe desuu~!

Moe-sarjat harvemmin iskevät, ja promokuvan ja juonisynopsiksen perusteella olin melko varma, etten saisi tästä animesta mitään irti, mutta KyoAnin animaatiobudjetin vuoksi päätin kuitenkin vilkaista. Olin tietenkin aivan oikeassa, sarjan puhdasverinen moeus lähinnä haukotutti aina silloin, kun dojikko-päähenkilö Yui ei aiheuttanut puolivillaista tuskastumista päämäärättömällä kompastelullaan. Animaatiosta sitten tykkäilinkin, pilotti näyttää mukavan kimmoisalta ja eloisalta vastapainoksi animeteollisuuden suosimalle jäykemmälle tyylille. Mikä parasta, mielenkiintoisen näköinen animointi sopii sarjan tunnelmaan loistavasti.

Koska tällainen 4-koma-adaptaatio ratsastaa vain ja ainoastaan henkilöidensä varassa, olisi tärkeää katsomastaan nauttiakseen pitää heistä. Rauhallisemmat ja hieman vähemmän stereotyyppeihinsä valetut tytöt Mio  ja Tsumugi (kuvassa ensimmäinen ja kolmas vasemmalta) vaikuttavatkin ihan söpöiltä, mutta rasittavan genki Ritsu (panta) ja varsinkin absoluuttisen hyödytön Yui estävät tähän sarjaan palaamisen.

Tahallisen ylitsevuotava tyypillisyys ei nosta sarjan katseluarvoa, kun genre ei muutenkaan iske. Lopputulos on suorastaan kivuliaan hajuton ja mauton. Ymmärrän toisaalta, miksi monet tuntuvat tästä pitävät, sillä K-On on peruspuitteiltaan hyvin samantyyppinen sarja kuin viime aikojen suuri suosikkini Axis Powers Hetalia, rekkalastillinen moepoikia on vain korvattu neljällä moetytöllä ja semihistorialliset moevitsit musiikkiin ja lukioon liittyvillä moevitseillä.

OP ja ED

Introvideo on oikein söpö, mutta jäi useankin katsomiskerran jälkeen mieleen heikosti, minkä lisäksi sitä vaivaa sarjaa muutenkin piinaava kimitys. Outro taas on erittäin nätti ja kekseliäs ja kuulostaakin oikein kivalta. Ihmettelen kuitenkin, miten se on saanut niin suurta suosiota, sillä vaikka siinä on periaatteessa melkein kunnollista huulisynkkaa ja kaikkea, niin flegmaattisen oloisesti suutaan aukova Mio ei näytä laulavan ollenkaan taustalla pyörivää pirteän energistä j-poppia, vaan korkeintaan jotain Tori Amosin hidastempoisempaa kappaletta. FoxJones valitti juuri viime kesän Animeconin AMV-paneelissa, että huulisynkka ei toimi videoissa monesti juuri siksi, että tunteella laulettuja säkeitä tungetaan normaalisti puhuvien hahmojen suuhun, mikä ei yksinkertaisesti näytä siltä siltä kuin hahmot laulaisivat, ja outrossa on mielestäni menty pieleen juuri tässä.

Kehnoa äänen ja kuvan sointuvuutta kompensoivat kuitenkin monet upeat yksityiskohdat, päällimäisenä videon kohta 0:33, kun Mio polkaisee jalkaansa sanoinkuvaamattoman seksikkäästi. Nelikon vaatetus on myös todella onnistunut, suosikkini on ehdottomasti Tsumugi (yli kyynärpään ulottuvat mustat hanskat, valtava hiusnuttura ja neonvihreät korvakorut ja sukkahousut mustavalkoisen leningin kanssa? I’ll be in my bunk.)
Jatka artikkelin ”Kevään ensivaikutelmia: K-On, Shangri-la, Pandora Hearts & Sengoku Basara” lukemista →

Legend of the Galactic Heroes 11-26

Nyt on sitten LoGHin ensimmäinen kausi pulkassa, ja täytyy sanoa heti alkuunsa, että jos joku sarja todella ansaitsee siihen kohdistetun järjettömän fanipoikahypetyksen, niin tämä. Ensimmäiset kaksi kolmannesta aloituskaudesta tuntuivat vielä kaikessa komeudessaankin hieman temmottomilta ja vähän liiankin tasaisilta, mutta kauden loppua kohden jaksojen intensiivisyys alkaa nousta suhinalla. Kun mukaansatempaavuuden puutekin saatiin korjattua, jää jaksoista harvinaisen vähän valittamista.

Sarja on kuitenkin kroonisesti vähän turhankin raskasta seurattavaa henkilöiden runsauden, lähes tauottoman dialogin ja sen kautta ilmaistun loppumattoman sodankäyntistrategioinnin takia. Hankalahkoa seurattavuutta kompensoivat kuitenkin tehokkaasti erinomainen hahmosuunnittelu ja henkilökirjoitus. Dialogi on niin luonnollista ja mielenkiintoista, ettei sen välittämä informaatiotulva pääse juurikaan turruttamaan. Hahmot eivät myöskään jää pelkiksi monotonisiksi puhuviksi päiksi, vaan ilmeiden pienieleinen, mutta toimiva animointi tuo heihin kaivattua eläväisyyttä.

Tällaisessa sarjassa on ehdottoman hienoa, että sodan molemmille puolille osoitetaan hyvin realistiseen sävyyn tasapuolisuutta. Galaktista Keisarikuntaa ei alienoida sen enempää kuin Vapaiden Planeettojen Allianssiakaan, ja esitysaikakin on jaettu valtojen välillä hyvin tasaisesti. Todella hienoinen Keisarikuntaan painottuminen ei itseäni haitannut lainkaan, sillä olin koko ajan enemmän mukana keisarillisen hovin juonitteluissa kuin Allianssin korruptoituneissa demokratiapeleissä. Keisarikunnan valtataistelut toivat elävästi mieleen Rose of Versailles’ssa ja oikeastaan myös kaikissa pukuelokuvissa pyöritetyt vastaavat kuviot, joista olen aina nauttinut suuresti.

Allianssin Yang Wenlistä en pidä vieläkään, mikä on hieman yllättävää siihen nähden, että hän on tähän mennessä sarjan komeinta karkkia väsähtäneine silmineen ja pyöreäkärkisine nenineen, ja yleensä yritän sentään kovasti tykätä seksikkäistä hahmoista. Alkukommenteissani olin vähän varuillani myös turhan täydelliseltä vaikuttaneen Reinhardin suhteen, mutta hänestä kehkeytyikin nopeasti sarjan mielenkiintoisin hahmo, mistä kertonee jo sekin, että kolme neljännestä muistiinpanoistani liittyy häneen.

Monarkkipuolen keskeiset hahmodynamiikat ovat muuten yllättäen roolitukseltaan samat kuin You Higurin semihistoriallisessa fantasiamanga Cantarellassa. Sen päähenkilö Cesare Borgia on, aivan kuten Reinhardkin, nuoruudestaan huolimatta osittain sukulaissuhteiden kautta valta-asemaan päässyt yaoibaittikaunispoika, joka ansaitsee paikkansa myös säkenöivällä strategisella älykkyydellään ja kunnianhimollaan. Chiaro on Cesarelle se mitä Kircheis on Reinhardille, eli lapsuudenystävä, henkinen tuki ja moraalinen ankkuri, joka on sopivasti rakastunut päähenkilön kuvankauniiseen, mutta poliittisista syistä neljännelle osapuolelle paritettuun sisareen. Oberstein ja Cantarellan Volpe taas toimivat päähenkilön kivikasvoisina, mutta pelottavan pätevinä luottomiehinä, jotka ovat kitkeriä päähenkilön parhaalle ystävälle osoittamasta erityishuomiosta.

LoGHissa kuvio ei onneksi/valitettavasti tosin ole yhtä seksualisoitu kuin Cantarellassa; Oberstein ei esimerkiksi ole aivan yhtä obsessiivisen rakastunut Reinhardiin kuin Volpe Cesareen, eivätkä Reinhard ja Annerose-sisko harrasta ainakaan tähän mennessä siblincestiä reunaavia fantasioita.

Yllätoistettu kuvio myös toimii, sillä se nousee helposti molempien sarjojen kiinnostavimmaksi henkilöihin liittyväksi yksityiskohdaksi (ja lähtee kummassakin kehittymään eri suuntaan niin, ettei lopputulos vaikuta hirveältä toistamiselta.

young, powerful and potentially evil

Markiisi Lohengramm, tervehdi satoja vuosia sitten elänyttä henkistä esi-isääsi kardinaali Borgiaa. Hänelläkin oli hienostuneet kulmakarvat, sisarkompleksi ja bromanttinen lapsuudenystävä, joka esti häntä antautumasta paholaiselle.

Edessä spoilereita näistä jaksoista sekä rasittavaa ja epäkoherenttia höpötystä henkilöistä.

Jatka artikkelin ”Legend of the Galactic Heroes 11-26” lukemista →

Kare Kano ja angsti

elle_lui_01

Ainakin seitsemänteen osaansa saakka Masami Tsudan Kare Kano on hyvin kummallinen shoujo-sarja ollakseen niin puhdasrotuinen high school -genrensä edustaja. Siinä ei nimittäin ole kunnollista, epätoivoista ja tilaa syövää angstia nimeksikään, ja sohjo ilman varsinkin sankarittaren jatkuvaa, wangstaavaa omien ja muiden tunteiden tuskastelua kuulostaa vähän siltä kuin söisi suklaakakkua ilman sokeria (olen kokeillut, se maistuu rasvaiselle jauholle). Minun ei ehkä pitäisi olla yllättynyt siitä, että Kare Kano saa kuitenkin angstittoman tarinankuljetuksensa toimimaan paljon sujuvammin ja lukijalle vähemmän puuduttavasti kuin monet angstaukseen tukeutuvat sarjat. Tulos on loppujen lopuksi yleensä parempi kuin ei mitään, kun osaava käsikirjoittaja päättää tehdä jotain eri tavalla kuin tottumus vaatisi. Ja Tsuda todella saa tyylinsä toimimaan.

Kare Kanon henkilöt toki käyvät läpi samantyyppisiä mentaalisia prosesseja kuin muutkin sohjohahmot, mutta se ei jostain syystä johda samanlaiseen epävarmana tärisevään nyyhkyilyyn kuin useimmissa tielleni sattuneissa tyttömangoissa. He eivät jää rypemään tuskastelussaan, vaan ottavat härkää sarvista ja selvittävät ongelmansa. Naispääosa Miyazawa jää aina toisinaan epävarmaksi itsestään suhteessa poikaystäväänsä Arimaan, mutta hei – muutaman sivun kuluttua hän joko ilmaisee huolensa tälle tai löytää muun sisäisen ratkaisun, jolloin angstaus voidaan lopettaa alkuunsa.

Pahimmassa tapauksessa angstattava tilanne on esillä vain takaumassa ja hahmo on itse asiassa päässyt sopusointuun ongelmansa kanssa kauan sitten, kuten pääpariskunnan ystävä Asaba, joka kertoo Miyazawalle vilpittömän huolettomasti hymyillen  asuvansa yksin, koska ei kestänyt traumaattista suhdettaan vanhempiinsa – hän on päässyt sen yli, ja on oikein tyytyväinen nykyiseen tilanteeseensa. Kaikkea tätä angstin väistelyä tuetaan kirkkailla sivupohjilla ja aurinkoisilla kasvoilla.

Jatka artikkelin ”Kare Kano ja angsti” lukemista →

Arvostelu: Michiko e Hatchin

meh-michikohatchinop

Michiko e Hatchinista (tai japanilaisemmin Michiko to Hatchinista) povattiin viime syksynä animen Thelma&Louisea, mikä ei näin jälkikäteen ajatellen ole ollenkaan huono vertaus. Molempien teosten keskeinen asetelma sisältää kaksi naista road-henkisellä karkumatkalla, olkoonkin, että MichiHatchin parin ainakin nimellisesti pääasiallinen tavoite on löytää kymmenvuotiaan Hatchinin isä ja vankilasta karanneen Michikon exä Hiroshi, ja poliisien väistely tulee pikemminkin kaupan päälle.

Mangloben väen sarjoilta osataan odottaa Cowboy Bebopin, Samurai Champloon ja Ergo Proxyn (joista olen tähän mennessä katsonut loppuun asti vain keskimmäisen) jälkeen tietynlaista erilaisuutta muuhun animeen nähden, sekä ruudulta pursuavaa absoluuttista tyylikkyyttä, enkä usko kovin monen katsojan joutuneen pettymään tässä suhteessa. Tarinan sijoittuminen Brasiliaan tai ainakin kovasti sitä muistuttavaan maailmankolkkaan asettaa sarjan jo uniikkiin lähtökuoppaan, mutta varsinaisen pesäeron suurimpaan osaan animesta tekee studion poikkeava tarinankerrontatyyli, joka toisten piristykseksi ja toisten harmiksi muistuttaa ehkä enemmän länsimaista kuin japanilaista perinnettä. Itse kuulun edelliseen ryhmään, joten sarja oli jo alkuunsa hyvissä kantimissa.

Ensimmäinen jakso aiheutti kuitenkin odotuksiin nähden melko suuren pettymyksen. Sijaisperheessään kaltoin kohdellun Hatchinin tuhkimotarinan tarpeettoman tiukka kärjistäminen tekemällä hänestä ”huolehtivasta” pappisperheestä yksiulotteisen inhottavia ihmisiä häiritsi, vaikka tyttö itse vaikuttaa alusta asti lupaavalta materiaalilta. Hatchinin elämästä olisi voitu kuitenkin antaa riipivän kurja kuva katsojalle ilman sijaisperheen yletöntä demonisointia. Todisteena toimii suurin osa koko loppusarjasta, jossa juuri ketään yksittäistä hahmoa ei jätetä yhtä pahviseksi kuin Hatchinin adoptioperhettä.

Jatkossa MichiHatchi käsitteleekin maailmaansa paljon hienovaraisemmin ja vivahteikkaammin, mikä nousi suureksi osaksi omaa katselunautintoani. Se, ettei asioita lähdetä yksinkertaistamaan – henkilöistä puhumattakaan – tekee sarjan miljööstä heti elävämmän ja vakavasti otettavan. Minulle on tärkeää, että teos saa minut uskomaan maailmaansa ja sen sisäiseen logiikkaan (jolla ei sinänsä tarvitse olla mitään tekemistä real life -todenmukaisuuden kanssa), ja siinä tämä sarja onnistuu erinomaisesti.

Jatka artikkelin ”Arvostelu: Michiko e Hatchin” lukemista →