Kategoriat
Anime Hype Länsiviihde Välipala

Ostoystävän matka Tokioon, osa 3: Pokémon- ja Disney-jutut

Sitten vielä viimeiset palaset Tokion matkaraportista. Aiemmissa osissa pohdin manga- ja animeaiheisia kokemuksiani, nyt ovat vuorossa vielä Pokémon Center -vierailu ja Disney-asiat.

Kuvat saa jälleen klikkaamalla isommaksi.

Pokémon Center

Ikebukuron Pokémon Centerin valikoima oli kivempi kuin olin aiemmin kuulemieni kommenttien perusteella odottanut. Tykkäsin erityisesti pehmolelutarjonnasta, ja mukaan lähtikin oma XY-aloituspoké Fennekin.

Fennekin on XY-sukupolven starttereista ainoa, jonka ulkomuodosta tykkään kaikissa kehitysmuodoissa, ja sen isot tuplakorvat on toteutettu plushiessa aivan ihanasti. Peleissä tosin jäi potuttamaan, että kun kivoin aloituspoké on tulityyppiä, niin tietysti heti alkunetreillä tulee vastaan tosi kiva ja kova tulilintu Fletchling/Fletchinder/Talonflame.

[Ensimmäisen sukupolven Red-Blue-peleissä taas suosikkinistartterini oli Bulbasaur, vaikka Kanto-maailmassa tulityypin Charmanderista olisi ollut enemmän hyötyä, kun alkumatkasta ei oikein tule tulityyppiä vastaan. Miksi aina väärä poké on se söpöin? Eihän startteria voi valita järjellä vaan sen pitää tapahtua sydämellä!]

Pokeystavat

Pokémon Centerin kivat ostokset. Niin sööttejä kaikki!

Fennekinin lisäksi pehmo-osastolta kiipesi joka tapauksessa koriin ihan tuhoisan höpökkä Ditto muikeine hymiönaamoineen. Yleisesti ottaen pehmot näyttivät erittäin kivoilta. Pokémonien piirteet, värit ja muodot toistuvat paljon kauniimmin kuin olin odottanut, ja olisin voinut haalia monia muitakin kavereita mukaan. Varsinkin valtava Wailord ihastutti suuresti onnellisen virneensä kanssa, mutta jäi hyllyyn massiivisen kokonsa vuoksi. Valitettavasti vanha suosikki Bulbasaur ei poikkeuksellisesti näyttänyt erityisen hyvältä, joten se jäi ostamatta.

Avainnippuun nappasin tosi nätin Xerneasin huikean laajasta avainkillutinvalikoimasta. En myöskään voinut vastustaa söpöjä pinkkejä Fennekin-pinnejä. kaupan valikoima ilahdutti muuten, mutta Eeveen uusimman keiju-kehitysmuoto Sylveonin vähyys jäi hämmentämään. Niin kiva höpönpinkki keijutidesign, olisin halunnut mielelläni. ;___;

Kategoriat
Anime Hype Manga Taide ja tyyli Välipala

Ostoystävän matka Tokioon, osa 2: Mangalehtiä, Minekuraa ja figuuri

Tänään tarjolla lisää pohdintoja Tokion-reissun ostoksista. Viimeksi mietin Animate-kauppoja, taidekirjoja ja oheistuotekilluttimia, ja anime- ja mangatouhotukset ovat edelleen keskiössä. Kuroshitsuji-varoitus pätee yhä, vaikka vähän muutakin löytyy.

Kuvia saa klikkaamalla isommiksi.

Mangalehdet

Kuroshitsujin kotilehti GFantasyn uusin numero piti ostaa ihan vain siksi, että Yana Toboson piirtämä hehkuvan turkoosi Kuroshit-kansi erottui yhtenäisen vaalealla ja yllättävällä värimaailmallaan lehtihyllystä aivan upeasti. Varsinkin Ikebukuron Animaten valtavat GFantasylle omistetut hyllyrivit näyttivät läpitunkevassa vaaleansinisyydessään vaikuttavilta. On hauskaa nähdä Tobosolta välillä tällaisia kirkkaampia kuvia, kun sarjan yleisilme on melko synkkä. Lehden uusi Kuroshit-chapteri tuli selattua läpi, ja puumaneito ilahtui Cielin kylpykohtauksesta. Kasva hienoksi mieheksi Ciel, odotan sinua! ;__;

GFantasy

GFantasyn kansien ehdotonta parhaimmistoa.

Kategoriat
Hype Taide ja tyyli Välipala

Ostoystävän matka Tokioon, osa 1: Animekauppoja, taidekirjoja ja krääsää

Kävimme husbandon kanssa toukokuun lopulla parin viikon retkellä Tokiossa, kun edellisestä reissusta oli jo kulunut peräti vuosi ja ikävä oli kasvanut liian suureksi. Kaupungista tuli tietysti osteltua ja katseltua kaikenlaista nörttihöpöä. Rupesin sitten lentokoneessa aikani kuluksi naputtelemaan ylös ajatuksia matkasta ja parantumattomana materialistina etenkin ostokokemuksistani. Koska Japanista paluun jälkeen aika kului tehokkaasti kaikennäköisissä Desuconeissa, koulutuksissa, häissä ja juhannuksissa, ei aiemmin ollut aikaa tämän tekstin ja kuvien editointiin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Höpöteltävää löytyi pitkän lentomatkan aikana sen verran, että jaan setit kolmeen postaukseen. Aloitetaan vaikka anime- ja mangajutuilla. Varoituksen sanasena, että edessä on aika paljon Kuroshitsujia.

Kuvia saa klikkailemalla isommiksi.

Animatet, taidekirjat ja muut oheistuotehärpäkkeet

Animen, mangan ja oheiskrääsän yleisketju Animaten puoteja tuli testattua kolmessa kaupunginosassa. Ikebukuron ja Shinjukun versiot painottivat naisyleisön suosikkeja selkeästi enemmän kuin nörttimekka Akihabaran vastaava. Ylipäänsä kaikissa mangaa myyvissä kaupoissa oli kiva tutkiskella, mitkä tutut ja tuntemattomat sarjat saavat eniten valokeilaa ja missä on kivoimmat ja mielenkiintoisimman oloiset kannet.

Animateissa suurimmat mangapromot oli omistettu kolmelle sarjalle. Neitojen osastoilla erityishuomiota ja suuria, pahvisia promokuvia sai Lily Hoshinon herttainen nuorten tyttöjen fantasiaromanssi Kigurumi Guardians. Ilmeisesti sarja on siis Japanissa ihan suosittu tai ainakin koetaan lupaavaksi, sillä se ei ole erityisen ajankohtainen esimerkiksi animejulkistuksen takia ja pituuttakin on vasta kolme pokkaria. Sarjan esilläolo ilahdutti, kun olin juuri tutustunut siihen Hoshinoa käsittelevää Anime-lehteen tullutta artikkelia varten (löytyy numerosta 4/2015).

Kigurumi-Guardians

Ei ehkä historian suurin mestariteos tämä hupsukka kigurumipoikamanga, mutta aika ihana sarja silti ja söötein päätyty.

Poikien osastoilla taas esille oli nostettu Takaya Kagamin ja Yamato Yamamoton fantasiaseikkailu Seraph of the End samalla tavalla, varmaankin tuoreen animesovituksen kunniaksi. Tähänkin sarjaan pitäisi varmaan tutustua ensimmäistä animejaksoa paremmin jossain vaiheessa.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Hype Länsiviihde Musiikki Prinsessapäiväkirjat

Prinsessapäiväkirjat: ”Jos se on hän” eli Tuhkimon romanssi

Erotin Tuhkimon romanssin omaksi postauksekseen, koska halusin samalla käsitellä So This is Love / Jos se on hän -kappaleen musikaalikohtauksena (linkki suomen- ja englanninkieliseen versioon) ja pohtia hieman Tuhkimo III:n panosta romanssiin.

Tuhkimotanssahtelee

Riittääkö yksi romanttinen tanssikohtaus?

Tuhkimon ja Prinssin rakkaustarina on Lumikinkin tarinaa paljaampi romanssi. Tuhkimon Prinssi on jälleen marginalisoitu, kun taas höpsö Kuningas ja tämän sidekick Suurherttua hoitavat kohtauksen, jossa päätetään lasikengän olevan paras tapa löytää kadonnut neito.

Tämä johtunee ainakin osaksi kustannussyistä, sillä vahvasti tyyliteltyjä koomisia hahmoja oli varsinkin 1900-luvun puolivälissä helpompi ja todennäköisesti myös hauskempi animoida kuin dramaattisempia ja realistisemmin liikkuvia hahmoja. Kohtaus tuntuu kuitenkin keskittyvän aivan vääriin hahmoihin, vaikka se olisi voinut avata myös Prinssin näkökulmaa uhraamatta täysin koomista luonnettaan.

Kaikeksi onneksi Tuhkimon ja Prinssin tanssiaiskohtaus on tunnelmallinen ja onnistunut. Se myös luo aidosti romanttisen tunnelman parin välille. Hahmojen välitöntä sielunyhteyttä korostetaan heidän valssitaustaan mukautuvan yhteisen ääneenlaulamattoman duettonsa harmonialla. Lisäksi he tanssahtelevat eristyksiin muista juhlijoista hämärään puutarhaan, jonka design tuntuu uneliaan epätodelliselta. Kumpikaan ei tunnu tajuavan aikaa ja katsojakin tuudittautuu kohtauksen raukeantäydelliseen tunnelmaan niin että sen katkaiseva keskiyötä osoittava kellon kumahdus suorastaan säikäyttää jälleen hereille seuraamaan leffan tapahtumia.

Kategoriat
Analyysi Hahmot Hype Manga

Pandora Hearts ja kaunein kohtaus

Tänään puriloin läpi ruutu ruudulta viime vuoden aikana minuun kaikkein suurimman vaikutuksen tehneen fiktiokohtauksen. Kyse on Jun Mochizukin Pandora Hearts -mangan pokkarin 12 luvusta 49: Night in Gale, jonka keskiosa keskittyy pikkuriikkisen niljakkaan, mutta silti niin kovin ihanan hämyhyvis Xerxes Breakin ja tämän palveleman perheen tyttären, ulkonäköään vanhemman lady Sharon Rainsworthin suhteeseen. Kohtaus on koskettavimpia ja ihanimpia hetkiä oman animangaharrastukseni historiassa, ja esittelee myös näpsäkästi Mochizukin pienieleisen tyypillistä, mutta äärimmäisen tehokasta kerrontatekniikkaa. Kirjoitus paljastaa hieman Breakin hahmoon  liittyvästä kehityksestä pokkarista 11 eteenpäin, mutta ei muuten spoilaa sarjaa.

Ensin on selviteltävä hieman taustoja seurapiirijuhliin sijoittuvalle kohtaukselle. Break on aikoja sitten menettänyt toisen silmistään, ja viime aikoina hänen ainoan silmänsä näkökyky on yllättäen heikentynyt lähes sokeuden asteelle. Muiden aistiensa terävyyden avulla Break on tähän mennessä pystynyt pitämään etenevän sokeutumisensa salassa. Eräät läheiset ovat kuitenkin tietoisia asiasta ja he ovatkin yrittäneet patistella Breakia kertomaan terveydentilastaan Sharonille. Break empii, koska Sharon on hänelle valtavan rakas ystävä ja pikkusiskohahmo, eikä hän hennoisi aiheuttaa tälle huolta ja surua, sillä pelkää uutisen olevan liikaa neidolle.

Kohtauksessa Break ja Sharon chillailevat kaksin parvekkeella ja miettivät juhlien aikana meneillään olevaa peiteoperaatiotaan ja vähän henkilökohtaisempiakin juttuja. Sharon pyytää Breakia tanssimaan kanssaan, mutta tämä kieltäytyy vedoten surkeaan tanssitaitoonsa. ”Ah, aivan. Olet tuollainen yksinäinen susi, joten et osaa mukautua tanssipartnerisi rytmiin”, Sharon toteaa kuivasti. Sitten hän kehottaa Breakia katsomaan mallia eräästä sisällä tanssivasta parista. Break vie kätensä poskiluulleen silmäkulmansa alle, ja läheisten ihmisten painostus kertoa Sharonille sokeudesta palaa mieleen.

PandoraHearts-ch49-p23-1 Pandora Hearts ch. 49, s. 23, ruutu 1

Seuraava aukeama alkaa suurikokoisella, kolmanneksen sivusta valtaavalla ruudulla, jonka tyhjänä paistava oikea puolisko pysäyttää lukijan katseen kuin tiilimuuri sitä päin pläsähtävän polkupyöräilijän. Aikaisemmat sivut ovat olleet Mochizukin normaaliin tyyliin sopivasti täytettyjä, vailla erityisen silmäänpitäviä rytmityskeinoja, joten niiden aikana lukijan katse on soljunut normaalisti tilanteen mukana ilman pysäytyksiä tai häiriöitä. Tässä kohtaa lukija törmääkin voimakkaaseen ja odottamattomaan negatiiviseen tilaan, joka poksauttaa päässä huutomerkin: seis heti paikalla ja jakamaton huomio tänne, sillä nyt on tapahtumassa jotain emotionaalisesti merkittävää. Suuri tyhjä tila katkaisee katseenkuljetuksen ja pakottaa lukijan katsomaan ruudun vasemman puoliskon täyttävää Breakia oikein kunnolla ennen eteenpäin siirtymistä.

Breakin koko olemus paljastaa lukijalle, että tämä tietää totuuden hetken olevan käsillä, sekä kuinka vaikeaa ja pelottavaa tämän totuuden paljastaminen kaikista ihmisistä juuri Sharonille on Breakin mielestä. Otsahiukset peittävät silmät ja samalla tunnetilan mitä traditionaalisimmalla mangatavalla. Asento on jäykän oloinen, ja mies on aseteltu ruutuun niin, että hän näyttää kirjaimellisesti nurkkaan ahdistetulta. Kokonaisuudessaan ruutu tekee siis lähtemättömän selväksi, että näön menetyksestä kertominen Sharonille on vaikeimpia asioita, joita normaalisti joka tilanteessa niskan päällä virnuileva, mutta nyt äkkiä kovin epävarma Break on ikinä joutunut kohtaamaan.

Kategoriat
Hype Meta Välipala

Luotathan!

Varoitus, tämä teksti on erittäin omaelämänkerrallinen.

”Luotathan!”

Otan käteen mangapokkarin tai painan play-nappua, jotta ensimmäinen jakso lähtee rullaamaan näytöllä. Uusi sarja alkamassa, enkä ihan tiedä, mitä on tulossa. Tekijäkään ei ole aivan tuttu.

Sarja yrittää heti alkuunsa tehdä vaikutuksen tavalla tai toisella sortuen silti johonkin niistä tavallisen laiskoista aloituskliseistä. En oikein luota tähän tyyppiin, mietin nenääni nyrpistellen. Sarja on ihan kivan näköinen, mutta varmaan tämä on nyt taas sitä samaa kuin kaikki muutkin genren edustajat. Söpöjä tyttöjä tekemässä söpöjä asioita. Ihan tavallinen koulupoika kohtaa mystisen tytön. Joukkio lähtee maailmalle suorittamaan tehtävää. Tumma ja pitkä, kaikkien ihailema salaperäinen nuorimies on seme. Päähenkilö imaistaan taikamaailmaan kohtalon valittuna. Mecha. Vampyyri. Darker and edgier. Kolmiodraama.

”Olet… MAUKAS!”
”Hyppää parvekkeelta.”

Jep. Olen nähnyt tämän ennenkin, ja todennäköisesti paremmin tehtynä. Nätti on, mutta nättiys on vain pintaa. Mahtaako sen alla olla mitään?

Jaha, nyt tekijä haluaa muovata tästä jotain erikoisempaa. Aika rehentelijä, voisin motata. Tai nojaa, itse asiassa tulos ei lopulta ole ihan paha, vaikka koko asetelman lähtökohtainen epäuskottavuus kaiveleekin. Ehkä tämä tyyppi osaakin asiansa? Vai lapioiko se nyt vain maata omien jalkojensa alta? Edes susihuono teos ei usein ole niin ikävä kokemus kuin teos, jossa on hurjasti potentiaalia, mutta jonka tekijä ei osaa käyttää hienoja ideoitaan kunnolla. Tästäkin voisi seurata sitä suurempi mahalasku, mitä enemmän toiveet heräävät. Ja nuo pienet yksityiskohdat vain ärsyttävät. Miksei se voi tehdä niitä oikein?

”Uskaltaisinkohan?”

Hetkinen, mitäs tämä on? Tuo kohta meni todella nappiin ja herätti mielenkiinnon paremmin kuin mikään vähään aikaan. Tästä voisi jopa kehittyä jotain kiintoisaa. Oikeastaan ne rasittavasti häiritsevät kököt yksityiskohdat eivät enää häiritse ihan kauheasti, kun haluan vain tietää, mihin homma etenee tästä jännästä paikasta. En vieläkään ole ihan varma, haluaisinko luottaa tähän tekijään, jos hän sitten kohta mokaakin jotain tärkeää. Nämä tietyt sivujuonet vaikuttavat siltä, että ne tulevat pian kehittymään aivan tuskaisen keskivertoon suuntaan. Mutta toisaalta, jos sittenkin uskaltaisin tarttua tekijän minulle ojentamaan käteen ja antautua kunnolla tarinan vietäväksi, voisinko saada siitä irti enemmän? Tässä on paljon sellaista, josta tyypillisesti pidän fiktiossa. Mutta myös jotain niin uutta, etten voi olla joutumatta tuoreen näkemyksen pauloihin. En ole koskaan ennen nähnyt mitään aivan tällaista, mutta silti mukana on samalla jotain miellyttävän tuttua tarttumapinnaksi ja ponnahduslaudaksi.

Äkkiä huomaan, että tarina ja hahmot ovatkin vaivihkaa onnistuneet nappaamaan mukaansa. Suspension of disbelief hyrrää turhat narinat jäähylle; pienet nakertavat yksityiskohdat hiiteen, tämä on selvästi paras sarja ikinä!

”Tunne uskomaton… Maailma kanssani liitää!”

Vau, olen löytänyt jotain uutta ja ihmeellistä.

Kategoriat
Anime Avautuminen Hype Manga Vertailu

Kalsean viileää ja höyryävän kuumaa

Edit 13.5. kolmelta aamuyöstä: lisäsin kaksi kappaletta tekstiä postauksen loppuun, koska vertailulta puuttui loppuyhteenveto. Hups.

Palasinpa tässä hiljattain kahden vanhan tutun BL-teoksen pariin, joista toinen tuntuu heikkenevän jokaisella visiitillä ja toinen sen kun voimistuu. Tällä kertaa huomasin, että näillä kahdella sarjalla on asetelmiensa puolesta kuitenkin paljon yhteistäkin. Kumpaakin myös kansoittavat kovat, miehekkäät miehet ja kummatkin väistävät oivallisesti poikarakkaussarjoille tyypillisen herkänpöhnäisen söpöilyn.

Hyytävä skifikertomus ja polttava vankilatarina ovat yhtenevistä asetelmistaan huolimatta kuin yö ja päivä.

Rieko Yoshiharan 80-luvun jälkipuoliskolla kynäilemää skifiympäristöön sijoittuvaa kevytromaani- eli ranobesarja Ai no Kusabia muistetaan BL-piiressä lämmöllä, sillä siitä vuonna 1992 tehty kaksiosainen OVA on pitkään ollut ainoita kelvollisia BL-animesovituksia. Dystooppisen oloista teknomaailmaa pyörittävät superälykkäiksi modatut pitkät ja arvokkaat ”blondit”, jotka pitävät viihdykkeenään ”lemmikeiksi” kutsumiaan seksikkäitä ihmisyksilöitä. Yhteiskunnan alamaailmaa taas kansoittavat jengijätkät, joilla ei ole elämässä muita valtteja kuin katu-uskottavuutensa. Luonnollisesti tarina kertoo tulisesta jengipomo Rikistä, joka päätyy sattumusten kautta kaupunkia johtavan blondi Iason Minkin lemmikiksi.

Mika Sadahiron yaoimangan Kylmäksi ringiksi tituleeratussa 2000-luvun alkupuolen vankiladraama Under Grand Hotelissa eli napakammin UGHissa jenkkiputkaa pomottava nuori huumekingi Sword Fish taas nappaa uudeksi nartukseen vankilaan juuri naisystävänsä aviomiehen taposta passitetun japanilaissyntyisen Sen Owarin. Syntyperänsä takia slummipukarina yhteiskunnan alinta kastia edustava Riki ja tuoreena, osastonsa ainoana japanilaisena vankilayhteisön pohjasakkaan lukeutuva Sen joutuvat tarinoissa ympäristöjensä karismaattisten johtohahmojen armoille hyvin asetelmallisesti samantapaisiin suhteisiin. Silti näiden rankkojen tarinoiden toteutukset eivät voisi juuri enempää erota toisistaan.

Kategoriat
Anime Hype Vertailu

Mawaru Penguindrumin hohto ja vertailevia pohdintoja

Lupailin jo vähän episodibloggausta animekesän suuresta ihastuksestani Mawaru Penguindrumista, mutta tähän mennessä näyttää aika heikolta, kun aika valuu koko ajan näppien välistä. Sarjaa olen kuitenkin seurannut innokkaasti, ja nyt täytyy rustata muutama sananen sen edistymisestä.

Penguindrumin suuri hyve nimittäin on, että se menee koko ajan aidosti eteenpäin. Ohjaaja Kunihiko Ikuharan edelliseen sarjaan Utenaan verrattuna Penguindrum etenee hyvinkin nopeatempoisesti, vaikka ensimmäisten kahden jakson perusteella ehkä olisi voinut joka jaksossa toistuvan henshin-kohtauksen hämäämänä muuta olettaa. Ensimmäisen viiden jakson aikana hahmot ovat jo onnistuneet selvittämään sellaisia toistensa salaisuuksia, joiden kuvittelin alun perin jäävän näille pimentoon paljon pitemmäksi aikaa. Ensin päähenkilöveljekset Shouma ja Kanba saivat tietää ensi näkemältä tavikselta vaikuttavan, pakkomielteiseksi outoilijaksi paljastuvan Ringon kohtalopäiväkirjasta, joka toimii tärkeänä juonielementtinä. Nyt viidennessä jaksossa taas veljesten sisaren Himarin henkiin herättänyt ja osittain vallannut pingviinihattu paljastaa itsensä Ringolle, joka heittää täysin ennakoimattoman twistin kehään. Tämä sarja ei ilokseni luota episodimaisuuteen ja kaavan toistoon, kuten Utena teki (äärimmäisen onnistuneesti), vaan on lähtenyt tarinankerronnallisesti täysin uusille raiteille.

Minäkin luulin tätä jaksoa filleriksi ennen kuin se vei aivan konkreettisesti juonta eteenpäin.

Tämä on suuri syy siihen, miksi Penguindrum on pysynyt minun näkökulmastani kerrassaan upeana ja täysin väljähtymättömänä sarjana tähän asti. Sen tarina kulkee selvän nelivetoisesti, mutta ennen kaikkea olen tyytyväinen siihen, ettei Ikuhara yritä toistaa ainakaan tässä mielessä vain sokeasti samaa kaavaa kuin Utenassa. Jos Penguindrum olisi lähtenyt kulkemaan korostetun episodimaisesti, se olisi kohdannut myös Utenan käsikirjoittajan tuoreen sarjan Star Driverin, joka selvästi emuloi episodirakenteellaan juuri Utenaa. Star Driverissa tämä toimii, koska vuoden 1997 Utenasta on pitkä aika, ja sarja pyrkii selkeästi nimenomaan haastamaan ikonisen esikuvansa.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat Hype

Kesän 2011 ensivaikutelmia: Mawaru Penguindrum

Kunihiko Ikuharan ohjaama Revolutionary Girl Utena on tunnetusti suurin animesuosikkini, joten olisi luullut, että miehen uusi ohjaustyö – ja ensimmäinen kunnollinen sarjaohjaus sitten Utenan – olisi herättänyt ennakkoon voimakkaampia tunteita. Toki Mawaru Penguindrum oli animekesäni odotetuin sarja, ja tietysti olen ollut kiinnostunut projektista niin kauan kuin siitä on tiedetty, mutta varsinainen hehku on pitkälti jäänyt puuttumaan. Twitterin puolella juuri eilen pörhistelin, etten jaksa hypettää tätä sarjaa olemattomien esitietojen perusteella, vaan odotan ensimmäisen jakson näkemiseen. NO NYT SIT SEN HYPEN AIKA.

Ihq pinq tarjoaa sinulle sateensuojaa. TEE SOPIMUS SEN KANSSA.

Tulipa siis nähtyä varmasti parhaiden katsomieni ykkösjaksojen sarjassa painiva pilotti, joka onnistuu ihan joka alueella, tietää onnistuvansa ja on tuloksena häpeilemättömän ja oikeutetun itsevarma. Sarja kertoo herättävänä vaihteluna niiden tavallisten romanssikuvioiden sijaan erittäin läheisiksi toisilleen kasvaneista kolmesta sisaruksesta. Veljekset Kanba ja Shouma passaavat sairaalasta juuri kotiutettua pikkusiskoaan Himaria, jonka vakavaksi ilmoitettua tilaa lääketiede ei hoitavan lääkärin mukaan pysty parantamaan. Jakson loppu herkuttelee jo samantyyppisillä hämyisillä insestiviboilla, jotka hyppivät siellä sun täällä Utenassakin, mutta tavanomaisesta romanssista Mawaru Penguindrumissa vihjaillut kuviot vaikuttavat edelleen olevan kaukana. Pääkolmikon välisten dynamiikkojen kehitys tulee takuuvarmasti olemaan sarjan suuri valtti pitkällä juoksulla, ja sitä pedataan ensimmäisessä jaksossa esimerkillisesti.

Kategoriat
Analyysi Hype Manga Taide ja tyyli

Kirsikankukkia ja dramaattista posetusta (osa 4/4)

Nyt seuraa Kazuya Minekuran oheistaidetta käsittelevän postaussarjan viimeinen osa, jossa mielenkiintoni kohteena on se, miten Minekura käyttää symboliikkaa ja liittää merkityksiä kuvitukseensa sen sijaan että tyytyisi pelkästään piirtämään nättejä poikia cooleissa asennoissa. Lopuksi vielä sananen huumorista ja artin suurimmasta puutteesta.

Osa 1 – piirrostyyli ja tyylin sarjakohtaisuus
Osa 2 – kuvan fokus ja visuaalinen kokeilullisuus
Osa 3 – kuvasarjat ja asettelu

Kuvia saa klikkaamalla isompaan kokoon. Kun viet hiiren kuvan päälle, näet listausta muista kuvassa käytetyistä tekijälle ominaisista elementeistä.

Seuraavaksi sitten Desucon. Tulkaahan moikkaamaan jos pistän jostain silmään.

Symboliikka

Minekuran artti useimmiten myös kertoo jotain olennaista hahmoista tai tarinasta. Joskus kyse on aika suoraviivaisista kollaaseista, jotka selkeästi viittaavat tiettyyn juonikaareen.

Seiten Taisei -Goku vauhdissa.

Yllä oleva kuva näyttää vähän sotkuiselta, mutta itse asiassa tiivistää aivan loistavasti ja erittäin kattavasti sen, mitä kukin hahmoista kyseisessä kohtauksessa tekee. (Esimerkiksi vasemman alakulman Hazel ja Gat seisovat katselemassa tapahtumia vieressä hyödyttöminä mutta intensiivisesti.) En kuitenkaan tarkoita, että kyseinen tarinakaari olisi ollut jotenkin kovin yksinkertainen, sillä pidän sitä erittäin hienona ja tärkeänä välipysäkkinä poikien matkalla. Tällaiset useita eri mittakaavassa piirrettyjä hahmoja esittelevät suoraan johonkin tarinanpätkään liittyvät kuvat jäävät ehdottomasti selkeämpien ja vähemmän suorasukaisten sisarustensa jalkoihin, mutta niistäkin löytyy ihailtavaa, kun jaksaa hieman katsoa.

Suurempia uuh aah ooh -elämyksiä taas tarjoilevat symbolisemmin ja/tai epäsuoremmin aihettaan lähestyvä artti, jota onneksi riittää. Kuvasarjat-kohdassa mainitsemani kaksi ensimmäistä kuvaparia ovat molemmat hyviä esimerkkejä. Monesti kuvat kertovat jotain olennaista hahmoista ja heidän suhteistaan. Saiyukin poikien perheyttä esimerkiksi korostetaan jatkuvasti.

Saiyuki-nelikon keskinäissuhteet kokoaa varsin osuvasti porukan toisiinsa tutustumisesta kertovan Be There -takaumatarinakaaren ensimmäinen kansikuva. Huomaa, etteivät Hakkain ja Sanzon välillä olevat käsiraudat ole kiinni kummankaan ranteessa, mikä tuo esille heidän väliensä suhteellisen koleuden verrattuna nelikon muihin keskinäissuhteisiin.

Hitsi miten toivoisin että Minekura tekisi tästä uuden version (jollaisia hän on tehnyt useammankin kerran vanhemmasta artistaan, esimerkkinä piirrostyyli-osion asekuvasarja)

Valkoiset siivet ja höyhenet ovat ikiaikaista viattomuuden symboliikkaa, ja Stigman Tit-poika saakin moneen otteeseen siivet selkäänsä ja sulkia ympärilleen, eikä suinkaan syyttä – voisihan koko Stigman halutessaan tiivistää enkelin ja demonin kamppailuksi yhden miehen sielusta, vaikka moinen kuvaus ei niin henkeäsalpaavan kauniille tarinalle oikeutta teekään. (Muutenkin suurin osa kokonaan värillisen Stigman yksittäisistä sivuista voisi melkein mennä oheistaiteesta.)

Minekuran perhoset eivät ole aina pahoja, mutta Stigmassa musta perhonen toimii hienosti vastapainona Tintin enkelinsiivelle.

Toisaalta kun viattomuuden siivet puskevat verisinä esiin ensimmäisen Saiyuki-sarjan pääbossi Kamisaman selästä, symboli saa kieromman, mutta aivan yhtä osuvan merkityksen (hyvin samaan tapaan kuin Jeesus-Hazel vääristää ylivalotuksen sädekehävaikutuksen). Kamisaman julmuus on jälkeenjäänyttä lapsen julmuutta, ja tämä kuva saa poikarukan näyttämään karmivan kieroutuneella tavalla viattomalta onnistuen siten kuvaamaan hänet erittäin fiksusti ja autenttisesti.

Mun tulee aina niin surku Kamisamaa, kun sillä ei ole edes oikeaa nimeä ;_____;