Kokeilenkin nyt vähän uudenlaista tapaa blogata viime kuussa ilmoittamani Comic Zero-Sum -toimintajoseilehden sarjojen lukemisprojektini kanssa. Alla on Storify-kooste twitter-kommenteistani kyseisessä lehdessä pyörivään, Yun Kougan kynäilemään Loveless-sarjaan ja niiden tiimoilta syntyneestä keskustelusta. Väleihin olen lisäillyt vähän laajempia huomioita sarjasta.
Toimiiko tällainen blogitusformaatti ja voisiko sitä jotenkin vielä parantaa? Palautetta saapi antaa jos jotain sanottavaa on.
Kirito ja Asuna herppailevat ja derppailevat kivan näköisessä pelimaailmassa.
Jaksoja katsottu: 25/25
Innostustaso: -555/5 ja onneksi se on vihdoin ohi
Alkuasetelmansa puolesta SAO on varsin mielenkiintoinen tapaus. Sarja tekee kuitenkin heti alkuunsa valitettavan selväksi, ettei videopelilarppiin jumittumisesta ja siihen liittyvästä hengenvaarasta edes yritetä ottaa kaikkea – tai oikeastaan yhtikäs mitään – irti.
Sarjan kuvaus ajankulusta on köykäinen ja hahmonkehitys olematonta. Kahden vuoden viettäminen taistellen elämästä ja kuolemasta vieraassa maailmassa ei näy hahmoissa sitten mitenkään, vaan kaikki ovat tismalleen samanlaisia kuin pelin alussa. Kahden vuoden kulumista ei olisi mitenkään edes mahdollista huomata, ellei sitä olisi mainittu jossain kohtaa. Koko sarjan alkupuolisko olisi voinut kertoa yhtä hyvin kymmenen päivän ajanjaksosta, ja eroa olisi tuskin huomannut.
Juonen eteneminenkin on korvattu episodiseikkailuilla, joissa kaikki sarjan naiset rakastuvat päämölli Kiritoon. Draamankuljetus on joko olematonta tai tahattoman kornia. Hahmot ovat muutenkin nätteihin hahmodesigneihin puettuja pahvikuoria. Heitä oli kiva katsoa, mutta sisältä en löytänyt minkäänlaista sielua.
Kirito on kirjoitettu kuvitteellisen yksinäisen pelaajapoikanysvän märäksi toiveentoteutusuneksi niin tökerösti, että katsominen tekee ihan pahaa. Hän yksin on niin erikoinen, että voittaa kaikki mahdottomat esteet ja on pelin ainoa kahden miekan käyttelijä, saa pelin parhaan ja ihanimman neitokaisen omakseen ja järvenrantamökkerön ja söpösti dementoituneen lapsenkin ihan vaan koska.
Jos sarjan ensimmäinen puolisko on huono mutta jollain tasolla katsottava hyvien ideoidensa ansiosta, niin jälkimmäisen aikana meinasivat jaksamus ja usko oikeasti hiipua. Kiriton aisapari Asuna, jonka touhuja alkupuoliskolla ihan kohtuullisen mielelläni katselin, nököttää hyödyttömänä pääpahiksen vankina koko jälkipuoliskon keijuseikkailun ajan, ja sarjan naispääosan roolin vie Kiriton pikkusisko, jonka ainoa luonteenpiirre on tyttörukan onneton ja pöljä ihastus veljeen.
Nätin hahmosuunnittelun lisäksi sarjan valopilkkuna toimivat pääpariskunnan seiyuut, jotka suoriutuvat plankettirooleistaan yllättävän hyvin. Varsinkin pehmeä-äänisen Yoshitsugu Matsuokan nonverbaaliset näyttelytaidot vakuuttivat ja tekivät muuten raivostuttavasta Kiritosta siedettävää seurattavaa. Vahvan lähtöasetelmansa takia SAO:sta olisi pitänyt tulla kelpo viihdettä, joten kokonaisuudessaan pettymys oli sitäkin karvaampi, kun sarjasta ei löydy juuri mitään puolustamisen arvoista. Vuoden ehdottomasti suurin pettymys.
Animekesä 2012 suorastaan hämmensi kertakaikkisella keskinkertaisuudellaan, minkä takia en ihan heti inspiroitunut siitä kirjoittamaankaan. Muistutan vielä, että innostustaso merkkaa enemmän sitä, miten positiivinen tai negatiivinen fiilis sarjoista jäi kuin sitä, miten hyvinä niitä pidän.
Kauden otome-baittaus Arcana Famiglia ajautui juonta ja kerrankin ihan siistiä käänteishaaremipäähenkilöä lupaavan alkunsa jälkeen hoipertelemaan sivuraiteille niin päämäärättömästi, että sarja jäi kolmeen tuskaisen kökköön jaksoon. Kun ideana on voittaa supervoimatappeluissa mafiadonin paikka ja tyttären käsi, on hankala olla pettymättä raskaasti, kun jaksoissa onkin kyse eksyneen kissan palauttamisesta omistajalleen ja futiksen pelaamisesta orpolapsien kanssa. Menin hölmöyksissäni sorkkimaan myös kauden toista otomepelisovitusta, mutta ensimmäistä Hakuouki-sarjaa edeltävistä tapahtumista eli Shinsengumin alkuvaiheista kertovan Hakuouki Reimeirokun hösöttävä poikapäähenkilö on vielä rasittavampi kuin päätarinan turhaketyttökeskushahmo. Sainpahan nyt kuitenkin vähäsen kummankin sarjan mehukkaimpia poikia ihkutella, joten ehkeivät nuo pari jaksoa menneet ihan hukkaan.
Arcana Famiglian ihanin Silmälappu-kun ja Hakuoukin ihanin Tuberkuloosi-kun <3
Monien mielestä kesän ehdottomasti paras sarja Jinrui wa suitai shimasta jäi itseltäni ainakin toistaiseksi viiteen katsottuun jaksoon. Sarja tuntui makuuni liiankin itseironiselta, enkä oikein saanut hahmoista kiinni. Tämän pariin palaaminen tulevaisuudessa on periaatteessa mahdollista, mutta käytännössä epätodennäköistä.
Ikivihreitä rakkausrunoja.
Jaksoja katsottu: 13/13
Innostustaso: 3/5
Kesän paras anime omalla kohdalla taisi olla noin kolmentoista jenin jaksokohtaisella animaatiobudjetilla elävöitetty Utakoi, eikä sekään valitettavasti säästynyt ongelmilta. Siinä nähdään klassisen Hyakunin isshu -runokokoelman tarinoita hyvin vapaina sovituksina, jotka usein liittyvät toisiinsa kivasti. Siirappia riittää, mutta kaikki lopussa usein traagiseksi vonksahtavat tarinat ovat hirveän suloisia ja jättävät hyvän maun suuhun. Ne jäävät lyhyytensä sanelemana sinänsä melko pinnallisiksi pikkukertomuksiksi, mutta ovat itsessään varsin hurmaavia kokonaisuuksia. Hahmot eivät ehdi saada kauheasti syventävää näkökulmaa, mutta sitä ei toisaalta aivan paljoa olisi tämän mittakaavan runoja elävöittävissä tarinoissa tarvittukaan. Sarja käsittelee kuitenkin historiallisromanssiaihepiiriinsä nähden varsinkin naishahmojaan suurimmaksi osaksi kunnioitettavan näppärästi.
Visuaaliseen tyyliin ihastuin kovasti, vaikkei varsinaista animaatioliikettä näykään sitten yhtään. Hahmojen ihanan ylipaksu ääriviivoitus ja näiden vaatteissa käytetyt hehkuvat värit kuitenkin tuovat kiitettävän paljon eloa onnettomiin rakastavaisiin. Tönkön maalauksellinen, mutta tyylikäs ja pitkälle tyylitelty visuaalinen yleisilme luo sarjaan vähän kuvakirjamaisen tunnelman, jonka ansiosta en jäänyt edes varsinaisesti kaipaamaan enempää animaatiota.
Vahinko vain, että sarjan kovasti traagista ihanuutta pursuavia pikkutarinoita häiritsee humoristisuuteen tähtäävä kehyskertomus runoteoksen kokoajasta, Fujiwara no Sadaiesta eli Teikasta, joka milloin valvoo liikennettä ja milloin ottaa aurinkoa biitsillä. Heppu antaa jonkin verran suurimmaksi osaksi tarpeetonta alustusta rakkaustarinoihin ja yrittää epätoivoisen kömpelösti kirvoittaa katsojista vaivautuneita hymähtelyitä. Katsoessa alkaa suorastaan ahdistaa hepun kekkaloidessa ruudulle täysin sarjan fiilikseen sopimattomien nykyaikaviittausten kera.
Teikan kehyskertomuksen on varmaankin tarkoitus tehdä sarjaa lähestyttävämmäksi ja tuoda esiin sen romanssien soveltuvuutta myös modernille yleisölle, mutta lopputulos tuntuu kovasti katsojakunnan aliarvioinnilta. Mielestäni näissä alustuksissa ei ole mitään, mitä ilman itse tarinoiden ymmärtäminen olisi vaikeampaa. Veikkaankin, että Utakoi toimisi selkeästi paremmin, jos kaiken Teikan pyörittämän kehyshärdellin vain skippaisi suosiolla ja katsoisi vain runoihin liittyvät tarinat.
Osa 0: Esittely – Osa 1: Sankarit – Osa 2: Neidot pulassa – Osa 3: Pahikset – Osa 4: Kolmiodraamat – Osa 5: Maskotit – Osa 6: Hahmot tarinassa – Osa 7: Ääninäyttely – Osa 8: Insert-kappaleet
Utenassa pianonsoitto on tärkeä osa Mikin hahmoa.
Taustamusiikit ovat olennainen osa sarjan kuin sarjan tunnelmanrakennusta. Tässä tarkastelen vain tapahtumien taustalle tunteita ja fiiliksiä herättämään upotettuja instrumentaalikappaleita, kun taas lyriikalliset kappaleet olen käsitellyt jo aiemmin niiden selkeästi instrumentaalitaustoista erottuvien piirteiden vuoksi. Revolutionary Girl Utena, Star Driver ja Mawaru Penguindrum sisältävät kukin niin kepeitä taustapimputuksia kuin tiiviin ahdistavia tunnelmapätkiäkin varsin monipuolisesti. Kullakin sarjalla on kuitenkin mielestäni selkeästi omat vahvuutensa musiikinkäytössä.
Taustakappaleita arvioitaessa on otettava huomioon niiden voima itsenäisinä kappaleina, mutta mielestäni vielä tärkeämpää on niiden tehokas käyttö itse sarjan kontekstissa. Niitä kun ei niinkään sävelletä itsenäisiksi otuksiksi, vaan pikemminkin toteuttamaan tietty tunnelmanluonnin funktio tuotannossa. Tämän takia olen sekä katsonut kustakin sarjasta jaksoja nimenomaan musiikkivinkkelistä että kuunnellut kappaleita yksittäin.
Tässä jokunen viikko sitten etsiessäni kivoja mangasarjoja ranskalaisesta mangaensyklopedia manga-news.comista sain päähäni yhden vuoden hienoimmista ajatuksista. Päätin ryhtyä keräämään hyllyyn kaikkia Ichijinsha-kustantamon fantasiatoimintajosei-lehti Comic Zero-Sumissa ilmestyneitä sarjoja, joita julkaistaan ihmisten kielillä eli minun tapauksessani siis englanniksi ja ranskaksi – suomeksi ja ruotsiksi kun näistä ei vielä mitään saa.
En tunne lehden tuotantoa erityisen hyvin, enkä ole lukenut kovin monia siinä ilmestyneitä sarjoja, mutta vähän vilkuillessani ranskankielistä tarjontaa huomasin entistä konkreettisemmin seikan, johon olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota. Kaikki lehdessä ilmestyvä tavara tapaa olla aivan järkyttävän nättiä – ainakin pintapuolin kansien perusteella vilkaistuna ja varsinkin näin nuoren naislukijan näkökulmasta. Androgyyniset kaunispojat juoksevat kannesta kanteen ja väritystyylit vaihtelevat hirveän kivan ja suoranaisen visuaalisen euforian väliltä. Ja koska sulan kaikelle kauniille, huomasin, että kaikki ranskamarkkinoilla julkaistavat Zero-Sum-sarjat vähän kuumottelivat. Siispä päätin että hankitaan nyt sitten omaan hyllyyn kaikki, mitäs tässä kursailemaan.
Postista pitäisi siis parin viikon päästä hakea muun muassa Shinobu Takayaman Amatsukia, Naked Apen Dollsia ja Touya Mikanagin Karnevalia, joista viimeisintä saadaan pian tirkistellä animenakin. Tällä hetkellä luvussa on Yun Kougan Loveless, jonka Tokyopop-julkaisut tuli hankittua lukiokaverilta halvalla viime vuonna, mutta jota en ole aikaisemmin saanut luettua.
Lovelessin lisäksi hyllystä löytyy jo valmiiksi Akin visuaalisesti häikäisevä, mutta tarinallisesti tylsämys kreikkalaisesta mytologiasta ammentava Olympos, joka piti hommata ihan glitterkansien takia. Lisäksi kunniapaikalla pönöttävät suursuosikkini Kazuya Minekuran Saiyuki Reload sekä keväällä Zero-Sumin komeaan bishikaartiin liittyvä, aikaisemmin Tokuma Shotenin BL-painotteisessa Chara-lehdessä ilmestynyt Wild Adapter, joista kummastakin löytyykin jo tekstiä tämän blogin syövereistä.
Mutta monia mysteerejä on siis vielä edessä. Onko Minekura lopulta lehden ainoa loistomangaka ja jääkö valtaosa lehden sisällöstä sitten geneeriseksi nättihutuksi, vai voisiko sen uumenista löytyä muitakin helmiä? Entä löytyykö kivojen kansien takaa vain sotkuista ja epäpätevää visuaalista tarinankerrontaa, vai ulottuuko nätteily sisäsivuille asti? Sen luulisi ennen pitkää selviävän!
Tarkoituksena olisi siis matkata mangavuorille treenaamaan itseni Suomen kovimmaksi toimintajoseiasiantuntijaksi. Yritän tänne blogiin raportoida edistymistäni tämän pitkän ja mahdollisesti tuskaisen, mutta toivottavasti elämyksellisen matkan aikana.
Pyry Kontio tietää että harrastamista pitää arvostaa.
DesuTalks tarjosi taas lauantaina tuntitolkulla puheohjelmaa, jonka taso oli tänä vuonna mielestäni ehdottomasti huipussaan. Aluksi mainittakoon myös, että kerrankin tekniikka pelasi ainakin yleisölle päin täysin virheettömästi. Kaikkien luentojen slaidit oli ilmeisesti etukäteen säädetty lavakoneelle, joten vaihdot olivat sujuvia, kun kenenkään esiintyjän ei tarvinnut ruveta sähläämään muistitikkujen, pilvipalveluiden ja omien tietokoneiden kanssa. Kaiken kaikkiaan Talksin puheosuus onnistui mielestäni paremmin kuin aikaisempina vuosina, eli erittäin kiitettävästi.
Huomionarvoisinta Talksin ohjelmassa oli, että ensimmäistä kertaa puheenvuorot oli kerätty tietoisesti ennaltamäärätyn harrastajan silmin -teeman ympärille. Näin vahvassa teemoituksessa on aina riskinsä, kuten puheenvuorojen puuduttava itseääntoistavuus ja se, ettei aihetta lopulta pystytä välttämättä käsittelemään tarpeeksi laajasti siihen nähden että siitä nähdään kymmenen eri ohjelmanumeroa. Juuri harrastajanäkökulmaan liittyväksi ongelmaksi taas pelättiin harrastajien syyllistävää arvottamista ja luokittamista harrastamistottumusten mukaan.
Mielestäni nämä potentiaaliset ongelmat kuitenkin onnistuttiin väistämään erittäin hyvin. Ohjelmaan oli kerätty hyvin ansiokkaasti erityyppisiä harrastajia puhumaan ja esittämään mukavan erilaisia näkemyksiä harrastamisesta. Esitykset vaihtelivat mukavan paljon myös tyyliltään. Talks sai mielestäni ensimmäistä kertaa kaiken irti konseptistaan, kun puhujat pääsivät helposti viittaamaan toisiin puhujiin yhteneväisen teeman ansiosta.
Jäin tosin hieman kaipaamaan mangaharrastamisen näkökulmaa, kun puheenvuoroissa korostui järjestelmällisesti enemmän animen harrastaminen. Näitä kahta kun ei voi aina automaattisesti niputtaa yhteen harrastamisesta puhuttaessa – varsinkaan, kun paljon animea katsovat ihmiset eivät läheskään aina kuluta mangaa yhtä runsaasti, eivätkä innokkaat manganlukijat toisaalta monesti käytä erityisen paljon aikaa animen katsomiseen.
Mikko Lammi kertoo, ettei harrastamisen tarvitse olla suorittamista.
Meta-henkinen teema sopi mielestäni hyvin Talks-tyyppiseen tapahtumaan, sillä harrastajuus-kysymysten käsittely on jokaiselle harrastajalle pakostakin koko ajan melko ajankohtainen aihe. Kun puheenvuoron aihe koskettaa itseä, sitä on myös kiinnostavampi seurata. Viime vuoden enemmän yksittäisiin sarjoihin keskittyvä Talks-ohjelmisto oli siinä mielessä tällaiseen tapahtumaan hieman heikommin soveltuva kokonaisuus, sillä se tavoitti todennäköisesti pienemmän osuuden kuulijakunnasta, josta suuri osa ei välttämättä ole nähnyt sarjaa. Toisaalta seuraavassa Talksissa olisi mukava kuulla taas myös ihan animeen ja mangaan keskittyviä aiheita.
Kuten sanottu, ohjelma itsessään oli erittäin kiinnostavaa ja puhujat hyviä. On kuitenkin mielestäni sääli, että ohjelman aikana kuulijoille ei annettu juuri hengähdys- ja pureskelutaukoja. Sinänsä on hienoa, että puhujat saivat aikaan erityisen täyteläisiä puheenvuoroja tänä vuonna, kun suunnilleen kaikki aika käytettiin. Samalla tauottomuus alkoi kuitenkin hieman ahdistaa, kun päivä päätyi olemaan lähes täysin pelkkää vastaanottamista ilman omia tuumaustaukoja, jollaiset ovat aikaisempina vuosina ylläpitäneet tapahtuman sosiaalisuutta sen seminaariluontoisuudesta huolimatta. Olisin kaivannut alkupäivästä myös kovasti kertakäyttömukin täydennystä, mutta en sitten virallista taukoa odotellessa viitsinyt kesken ohjelman lähteä sitä hakemaan.
Jos näyttää siltä, ettei puhujien väliin jää luonnostaan päivän aikana muutamaa 5-15 minuutin mittaista taukoa, voisi olla hyvä, että järjestäjät huomioisivat tämän ja ilmoittaisivat jossain välissä pienen kahvitauon. Näitä tarvittaisiin mielestäni ehdottomasti vähintään yksi ennen lounasta esitettävien puheenvuorojen lomaan ja yksi lounaan jälkeen sijoittuvien ohjelmien lomaan – ja enemmänkin saisi mielellään olla. Tämä tekisi päivästä ilmavamman ja hieman vähemmän raskaan istuttavan, vaikka tauot kestäisivät vain viitisenkin minuuttia. Vierustoverien kanssa olisi hauska alustavasti miettiä esitysten herättämiä ajatuksia tuoreeltaan ennen kuin ne unohtuvat. Mielenkiintokin pysyy huomattavasti paremmin yllä, kun pääsee välillä hieman jaloittelemaan tai höpöttelemään.
Kaikin ilme kun iltabileet.
Erityisen ikävää jutusteluhetkien jääminen yhteen taukoon iltapäivällä teki se, ettei tuttujen kanssa purilointi oikein onnistunut myöskään Talksia välittömästi seuranneissa iltabileissä. Bassojumputus pauhasi jatkotilassa kovilla desibeleillä heti kello viidestä lähtien, mikä teki puhumisesta ikävän raskasta. Tullakseen ymmärretyksi oli huudettava kurkku käheäksi jo alkuillasta. Keskustelujen seuraaminen, niihin osallistuminen ja jopa vieruskaverin puheen kuuleminen oli mökäsaasteen keskellä haastavaa ja epämiellyttävää.
Toki iltabileet-nimellä kulkevan tapahtumanosan voi varmaan olettaakin sisältävän bilettämistä, ja klubitykkääjillä käsittääkseni oli erittäin hauskaa, joten siltä kannalta iltasetti oli varmaankin ihan onnistunut. Hieman tuntui kuitenkin epätarkoituksenmukaiselta, että asiallista puheohjelmaa painottavan tapahtuman aikana yleisölle ei anneta missään vaiheessa mahdollisuutta keskustella. Yleisökysymykset, joille oli aina melko hyvin aikaa, eivät millään tasolla aja samaa asiaa, sillä niitä esittää yleensä lähinnä sama kymmenisen ihmisen joukko. Twittertaulutkin kompensoivat juttelumahdollisuuksien puutetta vain hieman, vaikka hauskoja olivatkin.
Näin sivuhuomiona voisin vielä mainita, että Talksin kaltaisella pienellä tapahtumalla on toki ylipäänsä joitakin piirteitä, jotka korostuvat niin hyvässä kuin pahassakin, kun kaikki ovat koko ajan samassa tilassa ja suuri osa esiintyjistä hengaa samoissa piireissä. Reunapöydän meemuhuutelut ja hömelöt vitsit ovat hauskaa kuunneltavaa niille, jotka tuntevat huutelijaväestön ja tietävät, että huutelut tarkoittavat monesti todellisuudessa jotain aivan muuta kuin miltä ne päällisin puolin kuulostavat – tälle kontrastillehan sisäpiirivitsit yleensä rakentuvat. Minua henkilökohtaisesti reunapöydän rölläys viihdytti, enkä pitänyt sitä epäasiallisena. Ainakin osa väestöstä näyttää kuitenkin kokeneen korostuneen sisäpiireilyn vieraannuttavana ja epämiellyttävänä lisämausteena muuten toimivassa tapahtumassa.
Koska Talksia on yritetty viedä lähestyttävämpään suuntaan, voisi itse kunkin olla hyvä harkita hieman sisäpiirihuutelun hillitsemistä vähän kevyemmälle tasolle. Eivät virheellisesti pelätty pukupakko ja kiinnostuksen puute animeaiheista puheohjelmaa kohtaan ole välttämättä ainoat syyt siihen, että Talksilla on hieman sisäänpäinkääntyvän tapahtuman maine. Jatkuva ja äänekäs sisäpiirimeemuilu tällaisessa yhden aktiviteettivaihtoehdon tapahtumassa saattaa hyvinkin saada osan kävijöistä tuntemaan olonsa epämukavaksi, ja se tuskin on kenenkään tarkoitus.
Sunnuntaina kävin myös ensimmäistä kertaa tänä vuonna tiensä päähän tulleessa CosplayGaalassa, Suomen ainoassa cosplayhin keskittyvässä tapahtumassa. En ole missään määrin Gaalan ydinkohderyhmää, sillä en ole erityisen kiinnostunut pukuilusta muuten kuin kivana lisäkuriositeettinä coniympäristöissä. Hirveästi ei tästä syystä löydy sanottavaakaan, mutta sen verran pitänee mainita, että yllättävän viihdyttävä reissu oli.
En ole tainnut käydä katsomassa minkäänmallisia cosplaykisoja sitten vuoden 2006 Finncon-Animeconin, jolloin niihin vielä jonotettiin läpi koko Paasitornin portaikon ja kisaajat kävivät vielä vain nopeasti kipittämässä lavalla. Olen ollut toki tietoinen siitä, että kisojen järjestelyt ovat parantuneet huomattavasti näistä ajoista, mutta aina päällä on tuntunut olevan jotain kiinnostavampaa puheohjelmaa, joten eipä ole tullut mentyä.
Edelliseen kertaan nähden Gaalan kisat siis luonnollisesti ilahduttivat suuresti. Lavalla nähtiin mielikuvituksellisia ja yllättävänkin oivaltavia esityksiä sekä kauniita pukuja, joita pääsi näkemään liikkeessä ja toiminnassa. Tällainen esittävä kisamalli toimii erittäin hyvin juuri siksi, että sen kautta yleisö saa nähdä cossaajan näkemyksen sekä hahmon ulkoasusta että hahmosta syvemminkin – tämän liikkeistä, olemuksesta ja persoonallisuudesta.
Sääli ettei Gaalaa ole ilmeisesti tulossa ensi vuonna, sillä cosplaylle omistettu tapahtuma lienee paras mahdollisuus tällaiselle puheohjelmaa preferoivalle harrastajalle päästä katsomaan cosplaykisoja.
Eri kustantajat tekevät varsin erilaisia valintoja mangajulkaisujensa kustomoimiseksi kotimaan markkinoille käypään kuosiin. Nämä ratkaisut vaikuttavat väistämättä jossain määrin lukukokemukseen, vaikka sitä ei välttämättä aivan helposti huomaa – yleensähän yhdestä sarjasta ei päädy yhdelle ihmiselle lukuun kuin yksi versio.
Olen siis päässyt harvemmin vertailemaan eri maiden julkaisuja, mutta nyt käsillä olikin äkkiä peräti neljä erimaalaista versiota Yana Toboson hiljattain Suomessakin alkaneesta Kuroshitsujista (yhtään en silti suhtaudu obsessiivisesti kyseiseen sarjaan). Omasta hyllystä löytyvät Punaisen jättiläisen suomenkielinen, Yen Pressin englanninkielinen ja Kanan ranskankielinen versio, ja kämppiksellä oli tarjota Carlsenin saksankielistä julkaisua tutkimuskohteeksi. Tässä postauksessa vertailen eri kustantajien lähestymistapoja pokkareiden muodon ja kansien suunnitteluun sekä erityisesti ääniefektien kääntämiseen.
Kuvat saa isommiksi klikkaamalla.
Ylävasemmalta myötäpäivään kiertäen Punaisen jättiläisen suomijulkaisu, Yen Pressin jenkkijulkaisu, Carlsenin saksajulkaisu ja Kanan ranskajulkaisu.
Auttamattoman myöhässä, mutta eipähän jää kokonaan välistä. Itse asiassa suurin osa suomalaisista animeihmisistä sai kirjoituksensa kevään sarjoista ilmoille vasta uusimman Anime-lehden myötä, joten enpä ole heistä edes paljon jäljessä! Enkä toki ole koskaan ollut säntillisen ajankohtainen muutenkaan.
Kevään tärkeimmät palat, Sakamichi no Apollonin ja varsinkin Tsuritaman kerkesinkin jo käsitellä, mutta kevätkaudelta tuli katsottua aika paljon muutakin. Tässäpä linkkejä myös ensivaikutelmiin: 1, 2 ja 3. Huomaa, että innostustasoasteikko kuvastaa sitä, miten hypessä olen sarjasta ja millä intensiteetillä nautin sen katsomisesta, eikä niinkään sitä, miten hyvänä sitä pidän.
Heti kättelyssä katselulistalta putosivat odotetusti vaisu kauhukomediailu Dusk Maiden of Amnesia ja shounenhömpötys Medaka Box, joihin en ensikatsastusten jälkeen palannut enää lainkaan. Zetman olisi periaatteessa voinut kiinnostaa, mutta innon löytäminen kakkosjaksonkin katsomiseen oli työn ja tuskan takana, joten droppasin suosiolla. Lupaavalta vaikuttanut ääninäyttelyköörikään ei tuntunut saavan mitään aikaan. Eipähän tarvinnut lopulta kärsiä uutta Rainbowta, jollainen sarjasta kovasti uhkasi tulla. Hyoukastakaan en saanut kovin paljon irti ensimmäisten neljän jakson perusteella, mutta kepoisia mysteerejä selvittävän koulukerhon pariin saatan tulevaisuudessa vielä palata – jos ei muuten niin ihanan Pussukka-kunin vuoksi!
Dropattu: 3/?? jaksoa
Innostustaso: laskenut pakkasen puolelle sitten ensivaikutelmien
Saint Seiya Omegaa yritin tosissani katsoa, mutta neljäs jakso ei vain lähtenyt pyörimään, sillä sarjan mitätön dramatisointi ja täysin puuttuva kunnianhimo vain masensivat liikaa. Esittelynä Saint Seiya -franchiseen Omega toimii valitettavan kehnosti, sillä aihetta ja hahmoja tuntemattomana en jaksanut kiinnostua ruudulla yhtään mistään. Pahinta onkin, että sarja ei tuntunut edes yrittävän saada minua kiinnostumaan tarinastaan, maailmastaan ja hahmoistaan. Se käyttää niin stereotyyppisiä ja yksinkertaisia kerronnan keinoja ja toistaa omia kaavojaan niin häpeilemättömästi, että jopa minä pystyin ennustamaan kaikki tulevat kohtaukset minuutteja etukäteen, vaikka yleensä en oikein tykkää spekuloida siitä, mitä sarjoissa tulee tapahtumaan. Edes valtavat fabukertoimet eivät nyt siis pelastaneet.
Oudon pojan mechaseikkailut eivät tee oikeutta alkuperäiselle sarjalle.
Dropattu: 5/24
Innostustaso: 1,5/5 (ensivaikutelmissa 3/5)
Uusi E7 ei vain tuntunut pääsevän liikkeelle. Tämä saattoi johtua joko tarinan sisäisestä hitaudesta tai ihan vain sarjan flegmaattisen oloisesta dramatisoinnista. Sinänsä parempaa katsottavaa sarja tuntuisi olevan kuin mikään noista edellä mainituista, sillä se on toteutettu ja rakennettu reippaasti huolellisemmin. Tämä kaikki on kuitenkin lähes yhtä tyhjän kanssa, kun sarjasta puuttuu sisäinen into ja koukku. Se ei tunnu olevan edes itse kauhean kiinnostunut itsestään, vaan etenee ainakin alkuun tunnelöyhillä oletusasetuksilla.
Hymähdin myös pilkallisesti päähenkilön lapsuudenystävälle, joka korostaa alkuperäisen E7:n isointa ikävyyttä eli naishahmojen aktiivista tyttöistämistä – sekä alkuperäisen sarjan tunnekylmä nimihahmo Eureka että tämän epävakaa peilikuva Anemone aloittavat hyvin jänninä ja mielenkiintoisina hahmoina, mutta eheytyvät sitten kilteiksi ja onnellisiksi, mutta täysin särmättömiksi tytöiksi. AO taas heittää heti alkumetreillä päähenkilön virkaa toimittavan Ao-pojan suojelua kaipaavaksi love interestiksi pahan astman takia lähes toimintakyvyttömän kilttityttösen, jonka pienikin voimanponnistus tai emotionaalinen järkytys saa yskimään avuttomasti.
Tämä lähestymistapa jäi ärsyttämään, koska astmaatikkohahmo voisi olla äärimmäisen mielenkiintoinen lisä toimintasarjassa, jos raukka saisi sairaudesta huolimatta jonkinlaisen aktiivisen roolin. Tietysti lapsuudenystävän rooli on hyvinkin saattanut myöhemmissä jaksoissa vahvistua ja aktivoitua, mutta hahmon lähtökohdat saivat nyrpistelemään.
Kaikki maailman aarteet ovat miehiä suloillaan manipuloivan mestarivarkaan ulottuvilla.
Jaksoja katsottu: 13/13
Innostustaso: 3/5 (ensivaikutelmissa 2,5/5)
Lupin III -tuoteperheen uudelleenlämmittely ei iskenyt aivan niin kovaa kuin jännittävyydessään muikea animaatiotyyli olisi antanut toivoa. Ensivaikutelmissanikin valittelemani turhan maskuliinisesti vinksahtanut voimatasapaino mistään hämmästymättömän mestarivaras Lupinin ja selvästi haavoittuvaisemman Fujikon välillä häiritsi loppuun asti. Nautinkin sarjasta eniten jaksoissa, joissa Lupin itse ei esiinny lainkaan. Sen sijaan Fujikon tasapainoisemmat ja siten mielenkiintoisemmat voimasuhteet Lupinin tulevien rikoskumppanien Goemonin ja Jigenin kanssa olivat paljon fiksumman tuntuista katsottavaa.
Sarjan suurin ongelma Lupinin ärsyttävyyden lisäksi on se, että finaaliseikkailut hajoavat joka suuntaan ja mopo karkaa tekijöiden lapasesta ja rysähtää seinään. Kirjaimellisesti pöllöpäiset antagonistit ja näiden fiksaatio Fujikoon, sekä seinän takaa katsojan naamaan viimeisten jaksojen aikana tuon tuosta läiskähtävät shokkipaljastukset vetävät koko tarinan aivan plörinäksi. Yksittäiset jakson pituiset pikkutarinat taas eivät usein lievästä herttaisuudestaan huolimatta jaksaneet juuri kiinnostaa, varsinkaan kun en juuri välitä veijaritarinoista.
Rakenteellisesti sarja siis jää jatkuvan päätarinansa kannalta sekavaksi ja muilta osiltaan turhan yhdentekeväksi. Missään nimessä en voi sarjaa huonoksi väittää, sillä tyyliratkaisut ja onnistunut ääninäyttelypuoli tekevät siitä käsikirjoituksen haahuilunkin keskellä aivan tarpeeksi nautittavan kokemuksen. Näin rohkeaa visuaalista kikkailua näkisin mieluusti useamminkin animessa.
Aranan R&A-ohjelma 2012:
pe 21.9. King of Pigs
su 23.9. Keep the Lights On, Damsels in Distress
ma 24.9 Whore’s Glory
ti 25.9. A Royal Affair
ke 26.9. War Witch
pe 28.9. A Letter to Momo, Ace Attorney
la 29.9. Laurence Anyways
su 30.9. Love Rebels (en jaksanut Bio Rexin niskatuettomia tuoleja)
Kirje Momolle on äärettömän herttainen ja yllättävän uskottava ja koskettavakin tarina uudelle paikkakunnalle isänsä kuoleman jälkeen muuttavan tyttösen sopeutumisvaikeuksista. Hirveän kivaa katsottavaa; hauska ja rento ja monella tapaa hirveän vaivaton leffa, joka ei vaadi katsojalta hirveästi omia ponnisteluja, mutta antaa sisällölliseen ennalta-arvattavuuteensa ja kunnianhimottomuuteensa nähden hyvin paljon katselukokemuksena.
Pidin erityisesti Momo-tytön ja tämän nuoren leskiäidin kanssakäymisistä, josta leffan tärkeimmät konfliktit kumpuavat. Heidän välilleen on rakennettu onnistuneen lämmin suhde, jota isän kuoleman aiheuttama suru ja siitä toipuminen on ymmärrettävästi vaurioittanut hieman. Kurittomat entiset jumalolennot taas tuovat tarinaan mukavan annoksen miellyttävän osuvaa ja raikkaan nenäkästäkin huumoria.
Tyylillisesti ja tunnelmallisesti leffa toi elävästi mieleen pari vuotta sitten R&A:n Finnkino-kilpailun voittaneen Summer Warsin. Kummatkin ovat seesteisiä, normaalia perhe-elämää fantastisilla/skifistisillä piirteillä ryydittäviä draamoja. Varsinkin yhteistyötä korostava kliimaksikoitos on hyvin saman tyyppinen ja nostaa tunnelman yhtä korkealle.
Hintansa väärti? Kaikin tavoin hirveän herttainen koko perheen leffa, jonka kaunista animaatiota katsoi mielellään ihan teatterissa asti.
Olin ensimmäisiä trailereita katsellessani melko skeptinen sen suhteen, toimisivatko mahdollisimman autenttisesti videopelin kampauksia kornisti jäljittelevät fabuhiukset ja muu hyperuskollisuus live action -leffassa. Japanilaiset tuntuvat useinkin pyrkimään mahdollisimman tarkkaan jäljittelyyn manga-, anime- ja peliperäisissä live action -leffoissa, mutta samalla karsiutuu helposti osa tuotoksen uskottavuudesta näytellyn elokuvan formaatin puitteissa. Joskus pilkuntarkka alkuperäisen designin seuraaminen antaa hahmoista aivan väärän kuvan, koska animedesignit toimivat eri tavalla kuin normaalit. Menisikö viimeiseen asti sliipattu Miles Edgeworth esimerkiksi istuntosaliin näyttäen siltä kuin olisi unohtanut kammata kuivashampoot hiuksistaan aamulla?
Yllätyin kuitenkin iloisesti, sillä pätkää katsoessa tönköt animekampaukset istuivat hulvattoman itseironisesti muun peleistä lainatun etenemislogiikan ja kuivahkon huumorin jatkoksi. Leffa ei yritäkään toimia täysin uskottavasti live action -leffana, vaan se esittelee ylpeänä pelijuuriaan niin rakastettavan pilke silmäkulmassa, ettei näitä elementtejä voi edes pitää teennäisinä. Samalla draama on kuitenkin sovitettu toimimaan valkokankaalla varsin esimerkillisesti ja tarina on muokattu ensimmäisen Ace Attorney -pelin oikeustapauksista liiat episodimaisuudet nätisti välttäväksi kokonaisuudeksi.
Kauniin teräväkärkisen ja alkuperäismateriaalilla ilkamoivan ihanuuden vastapainona leffan kanssa on myös tehty jonkin verran hyvin omituisia toteutusratkaisuja, jotka monesti eivät osu aivan maaliin. Ilmiselvimpinä heikkouksina mieleen jäivät pelien pirtsakan sidekick-tyttö Maya Feyn heikko rooli – hän on monesti mukana vain mukana olemisen vuoksi ja silloinkin murjottaa kajaaliensa alla – sekä etenkin pääantagonisti, syyttäjä von Karma. Pelottavan piinkovan ja viiltäväkatseisen mutta arvokkaan vanhan herran sijaan ruudulla pyörii tukeva ja mediaa nuoleskeleva mulkero, joka ei tuo kunnollista voittamattoman vastuksen tuntua ja jää lavakarismansa puolesta kauas onnistuneiden pääosien, Phoenix Wrightin ja Miles Edgeworthin taakse.
Hintansa väärti? Toteutuksen ajoittaisista epätasaisuuksista ja joistakin epäonnistuneista näyttelijävalinnoista huolimatta äärimmäisen kiva leffa, joka rakastaa lähdemateriaaliaan ja palvelee sen faneja ihailtavan pyyteettömästi unohtamatta kuitenkaan elokuvallisia ansioita.
Elokuva punoo yhteen opettaja-runoilija Laurencen sukupuolenvaihdospäätöksen ja tämän ja ohjaajavaimo Fredin myrskyisen rakkaustarinan varsin hyvin. Hahmot jäävät kuitenkin hieman etäisiksi, sillä ohjaaja-käsikirjoittaja, nuori lahjakkuus Xavier Dolan, tuntuu tekevän mielellään tulisia mutta sielultaan kylmiä tarinoita. Mukavan tiukan alkupuoliskon jälkeen eteneminenkin jää haparoimaan tyhjäkäynnillä liian pitkiksi hetkiksi, eikä kerronta ole aina tarpeeksi selkeää.
Kunnianhimoa löytyy vähän liiankin paljon. Aggressivinen ohjaus, sävähdyttävät musiikkivalinnat, räiskähtelevä tyylitaju, ajoittaiset ja päälleliimatun oloiset taidehomoilut ja hektinen dialogi eivät kaikki oikein mahdu samaan pätkään, mikä tekee leffasta tyylillisesti turhan raskaan ja hajanaisen. Toisaalta varsinkin monet huippuhetket on saatu elävöitettyä esimerkillisen voimakkaasti ja vaikuttavasti juuri tämän määrätietoisen aggressiivisuuden ansiosta.
Hintansa väärti? En kadu että katsoin, mutta Dolanin leffat olisivat nautittavimpia, jos hän osaisi hieman rajoittaa ylitsepursuavaa taiteellista näkemystään koherentimmiksi kokonaisuuksiksi.
——————–
Tällainen setti siis tänä vuonna – hyvin erityyppisiä leffoja sattui haaviin, ja kaikki sysihuonoa ja umpitylsää King of Pigsiä lukuun ottamatta maistuivat aika muikeasti. Tämän kierroksen ehdottomat tähdet olivat A Royal Affair ja Ace Attorney. Livebloggaaminen ei onnistunut valitettavasti ihan nätisti, kun vapaa-aika ja jaksaminen jäivät melko vähille töiden ja opiskelujuttujen (ja tietysti leffojen) takia, mutta tulipahan tehtyä, kun itse tykästyin tähän muotoon enemmän kuin pelkkään loppukoontiin. Nyt sitten vain odottelemaan ensi syksyn leffafestareita!
Aranan R&A-ohjelma 2012:
pe 21.9. King of Pigs
su 23.9. Keep the Lights On, Damsels in Distress
ma 24.9 Whore’s Glory
ti 25.9. A Royal Affair
ke 26.9. War Witch
pe 28.9. A Letter to Momo, Ace Attorney
la 29.9. Laurence Anyways
su 30.9. Love Rebels
Dokumenteissa rakenteellisesti mielenkiintoisin osuus on usein se, kuinka kovaa tekijät antavat oman äänensä kuulua lopputuotteessa. Kolmesta eri puolilla maailmaa pyörivästä bordellista kertova Whore’s Glory näyttää päällisin puolin hyvin neutraalilta, sillä tekijät eivät itse esiinny siinä lainkaan, selostusta ei ole, eikä haastattelijoiden kysymyksiäkään kuulla. Haastateltavat ainakin näyttävät kertovan elämästään omin sanoin. Todellisuudessa tämä tekijöiden hiljaisuus johtaa ehkä hieman turhankin harhaanjohtavaan kuvaan, koska aivan ilmeisestikin valtavasta määrästä materiaalia on valikoitu vain pieni osa hyvin tietoisesti.
Pätkän suurin anti ei synny niinkään minkään yksittäisen kuvauskohteen tutkistelusta, vaan kolmen kohteen vertailevasta otteesta. Bangkokin suorastaan kliinisen oloisesta ilotalosta on pitkä matka Bangladeshin rähjäisen aggressiiviseen menoon ja edelleen meksikolaiskaupungin karun määrätietoisiin porttolayksikköihin. Toisaalta ilotyttöjen elämään liittyy hyvin samanlaisia haasteita kaikissa kuvauskohteissa.
Kiintoisimmiksi yksityiskohdiksi itselleni jäivät asiakkaiden ja prostituoitujen välisten suhteiden henkilökohtaisuuden tason vaihtelut. Thaimaassa tytöt tunnistetaan numeroilla, Intiassa nimet, kanta-asiakkaat ja melkein seurustelua simuloivat asiakassuhteet ovat tärkeitä, kun taas Meksikossa ollaan täysin anonyymejä, eikä itsestä kerrota mitään vaikka asiakas kysyisikin.
Kunkin kohteen kohdalla jäädään toistamaan samoja elementtejä moneen otteeseen rutiinin tunnun luomiseksi. Esimerkiksi intialaisnaisten veden pärskyttelyä huoneen ovelle näytetään muutaman minuutin välein, samoin kuin thaimaalaisten asiakkaiden neuvottelua bordellin isännän kanssa siitä, kuka tytöistä soveltuisi herroille parhaiten. Tällaiset toistot korvaavat onnistuneesti selostusta. Toisaalta niiden takia kuhunkin kohteeseen käytetään hieman enemmän aikaa kuin muuten tarvitsisi, mikä tekee dokumenttileffasta vähän puuduttavan ja turhan pitkän sisältöön nähden.
Hintansa väärti? Ihan mielenkiintoinen ja monipuolisen oloinen pläjäys, mutta jokaisen kohteen kuvauksen olisi voinut pätkäistä kymmenisen minuuttia lyhemmäksi.
Historialliset pukudraamat ovat usein suureellisuudessaan varsin hurmaavia pätkiä, ja tämä tanskalainen tapaus viihdytti ja herätti ajatuksia ihan erityisen tehokkaasti. Moniulotteisuudessaan ja yksinkertaistamisen välttämisessään se on esimerkillisesti toteutettu tarina, jossa mielenkiintoisella tavalla epätyypillisesti tasapainotettu kolmiodraama kietoutuu hyvin kiinteästi hahmojen poliittisiin intresseihin.
Erityisen kiitoksen leffa ansaitseekin tämän kolmiodraaman poikkeuksellisen hienosta käsittelystä. Yksinkertainen kuningas Christian on tyhmyyttään täysi mulkvisti, ja on ilmiselvää, että valistusajattelustaan yhteisen sävelen löytävät kuningatar Caroline ja kuninkaan luotettu lääkäri Struensee ansaitsevat toisensa. Siitä huolimatta tekee pahaa seurata, kuinka kaksi älykköä manipuloi Struenseesta emotionaalisesti riippuvaista kuningasta täysin häikäilemmättömästi toimimaan valistusideoidensa toteutusvälineenä.
Kukin kolmesta keskeisestä hahmosta rakentuu loppupeleissä hyvin sympaattiseksi tyypiksi kaikista uhkapeleistä, hölmöilyistä ja petoksista huolimatta. Hahmojen motiivit ja tunteet toisiaan kohtaan perustellaan erinomaisen kattavasti ja uskottavasti, ja hovin juonittelujen seuraaminen hieman totutusta eriävästä vinkkelistä herättelee näppärästi.
Hintansa väärti? Ehdottomasti parhaita näkemiäni puku- ja kolmiodraamoja. Viikonlopun näytöksissä on vielä pari paikkaa vapaana, menkää katsomaan.
War Witch oli melkeinpä iloinen yllätys. Aiheensa perusteella se kuulostaa kurjuuden kärjistymältä ja maailmankaikkeuden raskaimmalta leffalta – onhan kyse afrikkalaisista lapsisotilaista. Komona-tyttösen matka onkin toki asiaankuuluvalla tavalla äärimmäisen rankka ja traumaattinen, mutta leffa ei painavasta aiheesta huolimatta onneksi unohda sydäntään.
Arfikkaa ei kuvata vihoviimeisenä kuolonloukkona, kuten voisi vähän liian helposti käydä, vaan elokuva on täynnä ihania ja ihailtavia ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan hädässä olevaa. Leffa antaa katsojalle tilaa tutustua myös kulttuurin kauniisiin puoliin. Puoliväliin taktiseksi hengähdystauoksi sijoitettu valkoisen kukon metsästysretki on herttaisimpia viime aikoina näkemiäni kohtauskokonaisuuksia. Viattoman kuiva huumorikin pääsee kukkimaan sen aikana kauniisti ennen väistämättömän synkeää loppukolmannesta, joka ei sekään unohda katsomiskokemukselle niin tärkeitä valonpilkahduksia.
Hintansa väärti? Olin odottanut puisevaa mutta tärkeää kärsimystarinaa, mutta sainkin aidosti koskettavan kertomuksen rohkean nuoren naisen koettelemuksista.