Kevään 2013 animesatoa: Oregairu, Karneval ja Hataraku Maou-sama!

Vahvasta aloituksestaan ja kiinnostavasta sarjakattauksestaan huolimatta kevätkausi osoittautui mukavahkoksi mutta melko heikoksi esitykseksi. Ensivaikutelmia näistä sarjoista löytyy täältä ja täältä.

Yahari ore no seishun Love Come wa machigatteiru.

Vetäytyjäpoikaa kannustetaan sosialisoitumaan pakottamalla tämä liittymään kerhoon, joka auttelee koulun oppilaita näiden moninaisissa ongelmissa.

Jaksoja katsottu: 13/13
Innostustaso: 4/5 (ensivaikutelmissa 3/5)

Oregairu ei ole yleisen ihanuuden puutteensa takia saanut suurta kannatusta, mutta omalla listallani sarja ampaisi melko nopeasti kauden nautittavimmaksi animeksi, vaikkei kaikin puolin tuotantona laatua hehkukaan. Itse tunnuin tykkäävän juuri siitä piirteestä, joka on useimmat käännyttänyt sarjan tieltä, eli sen jatkuvasta ja periksiantamattomasta mutta hieman pehmeäreunaisesta kyynisyydestä.

Sarjan visuaalinen tyyli on mukava mutta tylsähkö ja mielikuvitukseton. Animaatiobudjettia ja animaation kekseliäisyystasojakin on vaikea lähteä kehumaan. Itselleni muu visuaalinen tylsyys oli kuitenkin epätavallisen helppo antaa anteeksi, koska hahmodesignit ovat hauskoja ja täynnä sivuhahmojakin kivasti yksilöiviä yksityiskohtia, jotka tuovat sarjaan persoonallisuutta.

Nautin erityisesti sarjan draamapuolesta ja hahmoista enemmän kuin minkään toisen kevään sarjan kanssa. Kyynistynyt yksineläjäpääpoika Hachiman Hikigaya eli tuttavallisemmin Hikky kantaa sarjaa varsin hyvin epätyypillisen nuivalla asenteellaan, erottuen kerrankin pliisujen self-insert-pääpoikien massasta. Oli mielenkiintoista seurata, miten pojan ajatusmaailmassa jokainen sosiaalinen ongelma selviää osoittamalla yhteinen vihollinen syntipukiksi luomaan yhteishenkeä muiden välille. Useimmiten Hikky astuu tämän vihollisen saappaisiin itse täynnä hieman alentuvaan ja vähän tiedostamattomaan martyyriyteen taipuvaista itseinhonsekaista ylpeyttä. Samalla Hikky yrittää parhaansa mukaan olla näkemättä ja tulkitsematta häneen ihastuneen Yui-tytön lähestymisyrityksiä tarrautuen lakonisesti suojamantraansa siitä, miten epätodennäköistä olisi, että joku luokkakaveri voisi tykätä hänestä.

Tämä sarjaa dominoiva ihmissuhdevääristymä suorastaan huutaa jonkinlaista positiiviseen vuorovaikutukseen liittyvää oivallusta Hikkyn puolelta. Sarjan heikoin puoli onkin, että se tuntuu jäävän aivan kesken, kun tällaista oivallusta ei sen päätteeksi saada. Kesken loppumisen ongelmaa ei auta myöskään se, että sarjan viimeiseksi jaksoksi on jätetty sitä edeltävään pitempään koulufestivaalitarinakaareen mitenkään liittymätön ja mahdollisimman antiklimaattinen sivutarina.

Heikko lopetus ei kuitenkaan jättänyt aivan huonoa makua sarjasta, koska nautin sen hahmojen kanssakäymisestä suuresti. Hikkyn vaivihkainen ystävystyminen auttajakerhoa johtavan, Hikkyä alati näpäyttelevän Yukinon sekä heidän seurakseen kerhoon liittyvän Yuin kanssa on kuvattu myös varsin sympaattisesti. Suhteen kehittymistä kumpaankin tyttöön rasittavat toisaalta sarjan yleistunnelmalle uskollisesti myös negatiiviset sävyt, joista hahmot alkavat pikkuhiljaa päästä yli jaksojen edetessä.

Hikkyn kaino pintaihastus luokan söpönihanaan tennismoepoika Saikaan antaa sympaattisen rehellisen sävyn muuten tekosyitä ihmissuhteettomuudelleen urakalla keksivään poikaan. Hänen epätoivoiset yrityksensä olla pitämättä luokan mukavimmasta ja suosituimmasta pojasta, joka yrittää välillä hieroa ystävyyttä, ovat myös höpöllä tavalla hellyttävää katsottavaa. Myös Hikkyn suhde pikkusisko Komachiin on kuvattu hurmaavan aidosti. Sisarukset ovat selkeästi tärkeitä toisilleen ja jakavat yhteisen historian. Vaikka Hikky yrittääkin suhtautua siskoon viileästi, hän päätyy aina tekemään, mitä tämä pyytää, kun taas pirteänviekas Komachi yrittää monesti käyttää tätä manipulointivaltaansa veljen ihmissuhdeasioiden parantamiseen ja edistämiseen.

Kaikkiaan Oregairu jäi negatiivisesta pintasävystään ja kliimaksittomasta rytmitysongelmaisuudestaan huolimatta itselleni mitä todennäköisimmin yhdeksi vuoden ihanimmista katselukokemuksista. Kerrankin vähän perushöttöisestä ranoberomanssikarjasta fiilikseltään eroava yksilö.
Jatka artikkelin ”Kevään 2013 animesatoa: Oregairu, Karneval ja Hataraku Maou-sama!” lukemista

Desucon 2013

Viime viikonlopun Desucon on ohi ja siellä oli kivaa, kuten tavallista. Järjestelyt ja tilat toimivat hyvin, kongressisiipikin oli tällä kertaa ilmastoitu ja käyttökelpoinen, teknisiin ongelmiin en törmännyt ja kaikki sujui muutenkin varsin kivasti. Ohjelmalehtinen nousi tältä osin isoimmaksi nurinan aiheeksi, sillä ensinnäkin ohjelmakartta ei löytynyt keskiaukeamalta eikä ollut siten kätevästi esillä ja toisekseen ohjelmakuvaukset löytyivät jostain ihan muualta kuin ohjelmakartta, jonka välittömään yhteyteen ne ehdottomasti kuuluisivat. Lehdykkä ei siis ollut lainkaan intuitiivinen käytettävä ja aiheutti siksi turhan paljon päänvaivaa sen sijaan, että se olisi helpottanut conissa suunnistamista. Tällä kertaa se oli toisaalta visuaalisesti mukavamman näköinen kuin muutaman edellisen desutapahtuman ohjelmalehdet.

Kuten aina, ohjelma oli minulle conin ykkösjuttu, joten sille omistan palautteenikin jälleen kerran. Kaikkiaan ohjelmakartta oli mielestäni hyvin onnistunut, ja toimivan burgeri tasapaino yksittäisiin sarjoihin/tekijöihin ja laajempiin aiheisiin oli löydetty.
Jatka artikkelin ”Desucon 2013” lukemista

Syksyn 2012 animesatoa: Blast of Tempest

tempesto aikamurha

 Läheisen kohtalokas kuolema johtaa päähenkilöpojat maailman kohtalon määrittäviin seikkailuihin.

Blast of Tempest eli Zetsuen no Tempest: The Civilization Blaster meinasi jäädä kokonaan katsomatta, sillä sen hidas alkuneljännes ei tahtonut ollenkaan innostaa. Kun sitten aloin katsoa sarjaa sen saamien runsaiden kehujen siivillä, paljastui sen ensin aika laiskalta vaikuttanut asetelma varsin mielenkiintoiseksi. Tarinassa ystävykset Yoshino ja Mahiro päätyvät pelastamaan maailmaa taikaesineen kautta heidän kanssaan kommunikoivan, autiolle saarelle juuttuneen Hakaze-maagin johdolla. Samalla seurataan maailmaa ylläpitävän Genesis-puun ja sen tasapainoa uhkaavan Exodus-puun sarjan hahmojen välityksellä käymää kamppailua Maapallon kohtalosta. Aina välillä muistellaan myös Mahiron pikkusiskoa Aikaa, joka on vuotta aikaisemmin kuollut tuntemattomissa käsissä.
Jatka artikkelin ”Syksyn 2012 animesatoa: Blast of Tempest” lukemista

Syksyn 2012 animesatoa: Magi

En odottanut Magilta ihan kauheasti, mutta sarja onnistuikin kaikilla osa-alueillaan paljon paremmin kuin olin odottanut. TV-animen tuotantoarvoilla ei tokikaan valitettavasti päästä visuaalisesti erittäin kauniilta vaikuttavan mangan tasolle. Ihan kelvolliselta Aladdinin ja Alibaban politiikan värittämät seikkailut epämääräisesti tuhannen ja yhden yön tarinoita muistuttavassa itämaistyylisessä maailmassa silti näyttävät animaatiomuodossakin, ainakin suurimman osan ajasta.

Magi Aladdinbaba

Salaperäisillä voimilla varustettu Aladdin ystävystyy kunnianhimoisen Alibaban kanssa ja auttaa tätä rohkaistumaan voimattomasta ulisijasta potentiaaliseksi johtajanaluksi.

Tarinan maailmassa mystisten luolien vaaroista selviytyvät niin sanotut ”Dungeon Capturerit” saavat paitsi mainetta ja mammonaa myös djinnin, jonka voimat sankarit voivat valjastaa moninkertaistamaan omat kykynsä. Salaperäisiä voimia taitava magipoika Aladdin ja vaiheikkaan elämän kokenut nuorimies Alibaba lyövät hynttyyt yhteen sarjan alussa ja seikkailevat Alibaballe oman djinnin, josta on reippaasti apua myöhemmissä käänteissä.

Jatka artikkelin ”Syksyn 2012 animesatoa: Magi” lukemista

Loput kevään 2013 ensivaikutelmat

Lyhyet alkufiilikset lopuista tarkastetuista sarjoista.

Suisei no Gargantia

gargantia

Avaruudesta pakkolaskeutunut taistelija tutustuu Maapallon asukkeihin.

Jaksoja katsottu: 3
Innostustaso: 3,5/5

Gargantia ei mielestäni alkanut mitenkään järisyttävästi, vaan puolet ensimmäisestä jaksosta vievä avaruustaistelu lähinnä haukotutti epähenkilökohtaisuudellaan. Taistelun tapahtumista oli vaikea välittää, kun hahmoilla ei tuntunut olevan mitään pelissä, eikä heitä tunnettu tuossa vaiheessa lainkaan.

Avaruustaistelija Ledin päätyminen unohdettuun, veden peittämään Maahan toimii kuitenkin, ja kulttuurien välinen kuilu on kurottu varsin mukavaksi. Molemminpuolisen epäileväinen suhtautuminen avaruustulokkaan ja laivayhdyskunnan väen välillä on saatu tuotua esiin erittäin kivasti. Kumpikaan puoli ei kuitenkaan suhtaudu toiseen varsinaisesti vihamielisesti, vaan enemmän varautuneen hämmentyneesti. Vieraasta ja tämän kehittyneestä teknologiasta kiinnostunut avoinmielinen laivatyttö Amy toimii ihan näppäränä siltana Ledin ja laivastoväen välillä.

Visuaalisesti Gargantia on nätti ja toimiva, ja maailmakin on onnistunut herättämään kiinnostuksen. Hahmot tuntuvat kuitenkin vielä melko kaukaisilta, mutta sinänsä potentiaalia on. Aloitus on hyvä ja vahvakin, mutta tähän mennessä etäisehköksi jäävän hahmopuolen takia ei millään tavalla aivan mieltäräjäyttävä.
Jatka artikkelin ”Loput kevään 2013 ensivaikutelmat” lukemista

Kevään 2013 ensivaikutelmia: Karneval, Hataraku Maou-sama!, Attack on Titan & Devil Survivor 2

Karneval

Karneval ihana yogi ihana tsukumo

Sirkus-puolustusjärjestön ihanat taistelijat Tsukumo ja Yogi saavat tehtäväkseen suojella takaa-ajettuja päähenkilöpoikia.

Jaksoja katsottu: 2/13
Innostustaso: 4

Karneval-mangalla on sarjana kaksi heikkoutta, jotka saavat sen alkuun vaikuttamaan heikommalta kuin se onkaan. Ensinnäkin se alkaa melko hitaasti ja toisekseen sillä ei ole selkeää, yksikertaisesti ilmaistavaa alkupremissiä. Animeversio vetää varsin pätevästi monet mangan alun turhat kiemurtelut suoraksi, mutta siitä huolimatta ensimmäiseen jaksoon puristetut haahuilut jättävät käteen varsin vähän. Sarja lähtee tynnyrikasvaneesta albiinopojasta, joka etsii tapaamansa pommitaituritsunderepojan avustuksella kadonnutta isovelihahmoaan, mutta varsinainen tarina alkaa vasta toisen jakson puolivälissä kansallisen puolustusjärjestö Sirkuksen haaliessa pojat suojiinsa. Tästä soppaa kiehutellaan hiljalleen laajemmaksi ja mielenkiintoisempia elementtejä tuodaan mukaan vähitellen.

Toinen jakso on jo huomattavasti parempi kuin heikoksi jäänyt ensimmäinen, ja hajanaisuus ja poukkoilevuus vaivaavat vähemmän, vaikka eivät olekaan kokonaan kadonneet. Animaatiotyyli ja hahmodesignit toimivat, vaikka mangan nätteyden tasolle ei olla tietenkään pääsemässä. Sarjan värienkäyttö pisti silmään siinä mielessä, ettei se tunnu löytäneen itselleen aivan omaa skaalaansa, vaan kirkkaat ja tummat juoksevat iloisesti käsi kädessä ja toisinaan ruutuun poksahtavat vahvat mustat taustat tuntuvat ehkä vähän liiankin voimakkaalta visuaaliselta elementiltä. En kuitenkaan sano vielä tässä vaiheessa, ettei sarjan visuaalinen ilme toimi, sillä monet kohtaukset itse asiassa näyttävät erittäin hienoilta. Tyylipiirteiden kokonaisuus tuntuu silti jännän eklektiseltä.

Heikohkosta alusta huolimatta lämpenin varsinkin kakkosjaksolle, joka tavoittaa jo varsin kivasti alkuperäismangan söpöilyhengen. Sirkuksen aluksia kunnossapitävät ja valvovat monitoimilammasrobotit esimerkiksi ovat juuri niin ihania ja höpösiä kuin mangassakin. Tällä pohjalla olen valmis luottamaan siihen, että Karneval toimittaa kiitettävän ihanaa settiä.
Jatka artikkelin ”Kevään 2013 ensivaikutelmia: Karneval, Hataraku Maou-sama!, Attack on Titan & Devil Survivor 2” lukemista

Season Film Festival 2013: Farewell, My Queen ja Kahaani

Season Film Festivalin ja Fashion Film Festivalin muodostama kombo tarjosi mukavan erilaisia leffoja. Vaikka naiskeskeisyys nousi kaikissa katsomissani neljässä leffassa tärkeäksi tekijäksi, osoittautuivat ne tyylillisesti ja aiheensa puolesta kukin hyvin omanlaisekseen kokemukseksi.

Farewell, My Queen
(Les adieux à la reine, Ranska & Espanja 2012)

Farewell, My Queen tarkastelee kuningatar Marie-Antoinetten moneen otteeseen kerrattua tarinaa erittäin virkistävän näkökulman kautta. Leffassa käydään läpi muutama Bastillen valtauksen aikaan sijoittuva vuorokausi Versailles’n palatsissa kuningattaren lukijatyttö Sidonien näkökulmasta. Marie-Antoinettea kaikesta sydämestään ihaileva Sidonie seuraa mustasukkaisena kuningattaren onnetonta ihastusta tämän ystävättäreen, ruhtinatar de Polignaciin. Näin pienellä skaalalla ja ruohonjuuritasolta kuvattuna Marie-Antoinetten tarina saa aivan uudenlaisen perspektiivin ja toimii siksi kiehtovana kontrastina suuremman skaalan tarinoille, kuten Sofia Coppolan karkkiväriselle Marie-Antoinette-elokuvalle ja Riyoko Ikedan Rose of Versailles -mangaklassikolle animeversiointeineen.

Diane Kruger on häkellyttävän komea Marie-Antoinette. Hän ottaa roolin täysin haltuunsa ja saa välitettyä vakuuttavasti niin roolihahmonsa hemmotellun ailahtelevaisen puolen kuin Pariisin levottomuuksien nostattaman syvän ahdistuksenkin. Hän kykenee myös pelkän näyttelynsä voimin luomaan itsensä ja muiden hahmojen välille yhteisen historian tuntua, vaikka häneen suhteensa muihin hahmoihin kuten kuningas Ludvig XVI:an ei saa kovin runsasta valokeilaa kameran pysyessä visusti Sidonien näkökulmassa. Erityisen vahvasti mieleen jäi kuningattaren sydäntäsärkevä pettymys, kun hänen ehdotettuaan lojaaliuttaan Polignacille Sveitsiin siirtymistä turvaan ystävä suostuu oitis lähtemään hänen luotaan. Sidonie sen sijaan jää melko etäiseksi hahmoksi vankkumattoman vakavuutensa takia, ja olisin toivonut hänen hahmoonsa hieman enemmän eloa.

Visuaalisesti leffa on kaunis, mutta sen eteneminen on monessa kohtaa melko epäselkeää. Tämä johtuu suureksi osaksi paikoittain sekavasta kuvauksesta ja vähän liian innokkaasta historiallisesta namedroppailusta. Vaikka tapahtumat jäävät välillä hieman epäselviksi, keskiössä pyörivää kuningattaren sekä tämän ystävättären ja lukijattaren välistä hyvin intensiivistä keskuskolmiodraamaa on kuitenkin helppo seurata. Elokuvan epätavallinen ydinfokus toimiikin loistavasti, mikä tekee siitä kiehtovan leffaelämyksen.
Jatka artikkelin ”Season Film Festival 2013: Farewell, My Queen ja Kahaani” lukemista

Season Film Festival 2013: Yli vuorten ja Helter Skelter

Syksyllä pyörivien Rakkautta & Anarkiaa -leffafestarien tuore pikkusisko Season Film Festival ja sen kyljessä pyörivä Fashion Film Festival nappasivat Aranaa mukaansa neljän elokuvan verran (joista kahta ensimmäistä pohdin tässä ja kahta jälkimmäistä seuraavassa postauksessa). Festaritarjonnassa näkyvälle jakkaralle nostetut naistekijät ja -teemat kiinnostivat, ja sulan muutenkin muoti-ihanuuksille visuaalisena tehokeinona.

Bio Rex alkaa näiden kokemusten jälkeen hyvää vauhtia lähestyä sijoitusta henkilökohtaisella bännättyjen leffateatterien listallani Dubrovnikin ja Kino Engelin seurana, sillä niskatuettomat istuimet käyvät todella epämukaviksi varsinkin jos niillä täytyy kärsiä useampi leffa saman viikon tai viikonlopun aikana (tai jopa saman päivän, kuten tällä kertaa).

Yli vuorten (Dupa Dealuri, Romania, Ranska & Belgia 2012)

Olin rankasti harhaanjohtavan trailerin perusteella kuvitellut meneväni katsomaan tiukan uskonnollisen ympäristön keskellä kamppailevaa tyttörakkaustarinaa, mutta leffa paljastuikin täysin erilaiseksi tapaukseksi. Orpokodissa yhdessä kasvaneet Voichita ja Alina ovat selkeästi menneisyydessä rakastaneet toisiaan, mutta päätyneet eri teille katsojalle hieman hämäriksi jääneistä, mutta silti tarpeeksi pohjustetuista syistä. Leffan alkuun Saksasta takaisin Romaniaan saapuva Alina hämmentyy, kun paikallisen luostarin nunnaksi ryhtynyt Voichita ei enää haluakaan lämmitellä suhdetta romanttiselle tasolle löydettyään Jumalan uudesta kotiyhteisöstään. Romanssielementin jääminen pelkäksi taustaksi nuorten naisten haparoivalle ystävyyssuhteen ylläpitämiselle ja Alinan henkisten ongelmien kanssa taistelulle on leffalta hyvin mielenkiintoinen ja odottamaton veto.

Trailerin nostattamat odotukset käännetään muutenkin ympäri, kun ortodoksiluostarin pappi ja vanhin nunna ovatkin oikeastaan aika mukavia ja suorastaan ymmärtäväisiä ja huolehtivaisia tyyppejä. Katsojalle tulee täysin selväksi, että he ovat hyviä ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa mukaan auttaa luostarissa hämmennystä herättävää, useaan otteeseen aggressiiviseksi yltyvää Alinaa.

Leffan suurin ongelma on toisaalta se, että sen keskiössä pyörivät päähenkilöneidit itse eivät ole tippaakaan sympaattisia. Kroonisen vihamielinen Alina ripustautuu mustasukkaisesti Voichitaan, käyttäytyy uhkaavasti kaikkia muita kohtaan ja saa hallitsemattomia väkivaltaisuuskohtauksia. Mielenterveydeltään järkkyvä nainen on suurimman osan leffan ruutuajasta niin joko niin paranoidissa, passiivis-aggressiivisessa tai psykoottisessa tilassa, etten ainakaan itse saanut häneen minkäänlaista kontaktia. Voichita puolestaan jää suorastaan epämiellyttävän passiiviseksi ja voimattomaksi hahmoksi.

Vaikka leffa on turhan pitkä, on se ohjauksellisesti ja kuvauksellisesti kaunis. Dialogissa riittää jännästi sivullisten arkisia keskusteluja, jotka eivät liity mitenkään tarinaan, mutta tuovat siihen aitouden tuntua. Tällainen käsikirjoitustyyli soveltuu tositapahtumiin perustuvaan tarinaan varsin hyvin. Kokonaisuudessaan leffa on teknisesti komea ja käsikirjoituksellisesti toimiva, mutta sen pääparin pohjaton epäsympaattisuus tekee siitä hyvin raskaan katselukokemuksen. En silti kadu sen katsomista, sillä pidin sen tapaa kuvata maailmaa realistisesti ja monisyisesti. Toiste en kuitenkaan välittäisi tämän pariin palata, kun emotionaaliset siteet jäivät hyvin köyhiksi.

Näytöksen jälkeen Alinaa varsin hyvin näytellyt Cristina Flutur saapui hetkeksi vastaamaan yleisön kysymyksiin elokuvan teosta. Tällaiset vierailijat piristävät aina leffakokemusta, ja Fluturin näkemyksiä olikin ilo kuulla, kun hänellä selkeästi oli niitä ja hän halusi niistä kertoa. (toisin kuin esimerkiksi vuonna 2011 R&A-kierroksella esitetyn Apflickorna-elokuvan paikalle saapunut ohjaaja, jonka vastaus jokaiseen yleisökysymykseen kuului ”Se on katsojan tulkinnan varassa”, ja josta ei siten ollut mitään iloa). Toisaalta puolen tunnin väliaika Yli vuorten ja Helter Skelterin välillä tuntui pakottavan kysymystilaisuuden turhan lyhyeksi. Olisi mukavaa, jos leffojen välille jätettäisiin kunniavierasesiintymistilanteissa vähän enemmän aikaa.
Jatka artikkelin ”Season Film Festival 2013: Yli vuorten ja Helter Skelter” lukemista