Kategoriat
Anime Avautuminen Hahmot

Ennen äänenmurrosta

Otokoyakut eli miesrooleja näyttelevät naiset ovat tunnetusti yleinen ilmiö animen äänitysskenessä. Tältä saralta onkin tullut kuultua jos jonkinmoista suoritusta, joiden kauheimmistosta (ja vastapainoksi paremmistostakin) on nyt ajankohtaisen potutuksen vuoksi aihetta avautua.

Olen huomannut reagoivani toistuvasti hyvin negatiivisesti miespuolisiin hahmoihin, joita näyttelevillä naisilla ei ole minkäänlaista kapasiteettia saada itseään kuulostamaan edes etäisesti teinipojalta. Tällainen räikeä virheroolitus on jo useampaan kertaan animea katsoessani osoittautunut tunnelman tappajaksi laajemmin kuin pelkästään kyseisen hahmon osalta. Mitä keskeisempi rooli on, sitä suurempi negatiivinen vaikutus sillä on koko sarjalle.

Tämän talven Fractale ei muutenkaan ole paras sarja ikinä koskaan, mutta viimeistään Yuu Kobayashi päähenkilö Clainin roolissa naulaa arkun kiinni ja lujasti. Se ihminen, joka Kobayashin rooliin valitsi, ei varmaan ole koskaan kuullut teinipojan puhetta. Läpi täysin selvästi kuuluva tyttömäisyys vain korostaa Clainin hajuttomuutta ja mauttomuutta ja vie lopunkin uskottavuuden muutoinkin latistetusta hahmosta. Melko vähärepliikkisessä sivuroolissa kuten Higurashi no Naku koro ni -sarjojen Satoshina Kobayashi ei häiritse lainkaan yhtä paljon, mutta pääroolia hänen tyttömäinen äänensä ei kanna.

Viime vuonna tismalleen sama efekti iski muiltakin osiltaan monin puolin umpityhmässä Heroman -supersankarianimessa. Mikako Komatsun tulkinta Joey Jones -pojasta on niin tappavan tyttö, että koko sarjan uskottavuudelta putoaa heti alkumetreillä pohja pois. Hahmodesign ei toki myöskään auta – itsehän petyin kovasti kun sain selville päähenkilön olevan poika eikä tyttö, vaikka ulkonäkö olisikin antanut olettaa muuta. Joeyn ja Clainin hahmojen epämukavuutta vain korostaa se, että kumpikin pääsee sankarillisesti suojelemaan oikeaa tyttöä, joka kuitenkin vaikuttaisi olevan kaikin puolin pääpojua pätevämpi yksilö.

Hieman kaukaisempi mutta sitäkin ikimuistoisempi tapaus on Hikaru no Gon animeversio. Muuten ihan kelpo kamaa, mutta äärimmäisen äänekkäästi kimittävä Tomoko Kawakami nimihahmo Hikaruna häiritsi katsomistani aivan kohtuuttomasti. Kawakami toimii ihan hyvin Hikarun ollessa ala-asteella alkujaksoissa, mutta useamman vuoden ajanjaksoa kuvaavan sarjan loppupuoliskolla Hikaru on kasvanut niin henkisesti kuin fyysisesti täysin ulos korkeana piipittävästä äänestään. Sarjan keskivaiheiden paikkeilla rupesin ajattelemaan, että kaiken järjen ja varsinkin huomattavasti aikuistuneen hahmodesignin mukaan Hikarun pitäisi ihan uskottavuuden takia kokea äänenmurros mielellään mahdollisimman pian. Valitettavasti koko ajan oli täysin selvää, ettei anime aikonut tehdä mitään Hikarun tyttöäänelle, ja tämä ärsytti aivan anteeksiantamattoman paljon. Lisäksi on aika hölmön näköistä, kun Light Yagamin pikkuveljen näköinen heebo puhuu Kawakamin miukumaukuäänellä.

Kaikki näistä kolmesta seiyuusta yrittävät kovasti pitää äänensä matalana, mutta eivät kykene siihen kuin korkeintaan hetkittäin. Heidän suorituksensa jäävät epätasaisiksi, eivätkä ne saavuta tarvittavaa luontevuutta. Lopputulos on suunnilleen yhtä vakuuttava kuin Mulan ensimmäistä kertaa miehenä esiintyessään.

Kategoriat
Anime

Kuka lohduttaisi animevuotta 2010?

Olisi ehkä ihan hyvä ajatus tehdä jotain kausikatsauksiakin, ettei kaikki selitys jäisi aina vuoden loppuun pitkälle seuraavan vuoden alkuun. Tänä vuonna voisin vaikka yrittää, muistuttakaa joku jos sellaisia ei meinaa näkyä. Huomasin tässä myös, etten viime vuonna kirjoittanut ainuttakaan perinteistä arvostelua. Tämä ei ehkä sinänsä ole mitenkään suuri menetys, mutta voisihan sitä nyt muutaman silloin tällöin naputella. Arvostelu on kuitenkin ihan hauska, klassinen kirjoitusformaatti, eikä edes mikään ihan helppo sellainen.

Linkki muuten täytti viikko sitten sunnuntaina kokonaiset kaksi vuotta, mutta koomatuskissani jätin merkkipäivän viettämättä ja katsoin vain 21 Jump Streettiä ja kuolin portsari-Penhallin käsittämättömälle seksikkyydelle.

Mutta tosiaan, mitä jäi käteen kurjimmaksi ikinä moneen otteeseen kehutusta animevuodesta 2010? Paha ruveta vertailemaan edellisiin vuosiin, kun en ole koskaan ennen katsonut yhtä paljon airaavaa animea, mutta ihan laidasta laitaan löytyi laatua, niin hienoa tavaraa kuin kehnompaakin. Jaossa jälleen myös erityismainintoja sarjojen suurimmista saavutuksista.

Vuodelta 2009 jatkuneet

Hetalian katsominen on jäänyt vähäisemmälle huomiolle tänä vuonna, koska sarja on käynyt väsyttävän tylsäksi. Kivaa on se, että muutkin valtio-tanit kuin akselivallat ja liittoutuneet ovat alkaneet saada enemmän parrasvaloja. Tyhmää on se, että sketsit ovat menettäneet särmäänsä, sarja yrittää söpöillä liikaa ja aina vain keikutaan hyvin huojuen siellä hienojen absurdien oivallusten ja latisuttavien pannukakkujen välisellä muurilla. Kaikkein pahin moka Hetalia Worldiltä oli tietysti tunnarin vaihtaminen, koska se uusi kappale on täysin mitäänsanomaton. Vanhassa kunnon Marukaite Chikyuussa sentään oli oikeasti ytyä varsinkin, kun siitä kierrätettiin jaksojen lopussa useita eri versioita.

Hetalia: Pölkyin Preussi, tossuin Saksa

Fullmetal Alchemist: Brotherhood pääsi vihdoin keväällä eeppiseen päätökseensä, johon mennessä olin jo vähän kyllästynyt koko seikkailuun. Sarja on kaikin puolin varsin kelvollinen ja jopa hyvä, mutta selvästi heikompi kuin alkuperäinen manga. Olin ajatellut aikaisemmin, että se, etten osannut olla animesta yhtä vaikuttunut kuin mangasta, saattoi hyvinkin johtua suureksi osaksi siitä, että olin lukenut samat tapahtumat ensin sarjakuvamuodossa. Sarjan tarina kun ei välttämättä ole tarpeeksi vahva kestääkseen useita läpikäyntejä. Varmasti animen vähäisempi vaikuttavuus johtui osaksi myös tästä, mutta seuratessani loppupään jaksoja lukematta ensin vastaavia mangalukuja huomasin, etteivät nekään päässeet vaikuttamaan yhtä hienosti kuin manga. Brotherhoodissa ei siis ole varsinaisesti mitään vikaa ja monessa kohtaa se onnistuu erittäin mainiosti ja jopa alkuperäismateriaalia paremmin, mutta se ei vain saa toteutukseensa tarpeeksi ytyä pystyäkseen pistääkseen kunnolla kampoihin esikuvalleen syistä, joita olen tuonut esiin muissa sarjaa koskevissa kirjoituksissani.

Kategoriat
Hahmot Joulukalenteri Manga

Joulukalenteri 2010 – 5. päivä

Tervetuloa Missing Linkin järjestysnumeroltaan toiseen joulukalenteriin! Ensimmäinen löytyy sivupalkista ja lisää infoa täältä.

Tällä kertaa koko joulu menee ihmissuhdesotkujen selvittelyksi, kun sihtaan katseeni joukkoon loisteliaita hahmopareja, ja raapustan ajatuksiani näiden hahmojen välisistä dynamiikoista. Vastauksia haetaan muun muassa kysymyksiin siitä, mikä tekee kahdesta yksittäisestä hahmosta kiinnostavan parin, millaiset asiat saavat parin jäämään mieleen ja millaisia parisuhteita Arana tykkää kytätä viihteessään.

Yleisötehtävä: Oletko joskus törmännyt Päivän Paria epäilyttävästi muistuttavaan toiseen pariskuntaan? Ilmianna heidät!

Ciel Phantomhive ja Sebastian Michaelis

CielSebu1

Parisuhdeluokitus: liikekumppanit, vihamiehet
Mistä he ovat: Kuroshitsuji/Black Butler; Yana Toboson mangassa orpo aristokraattipoika ja demonibutleri tekevät Englannin kuningattaren likaiset työt.
Keitä he ovat: Yllättäen orpo aristokraattipoika ja tämän demonibutleri.

Kategoriat
Analyysi Anime Musiikki Taide ja tyyli

Kuroshitsuji II OP

Kun nyt kerran olen aiemmin kiinnittänyt erityistä huomiota Kuroshitsujin eli Black Butlerin introihin, pitänee jatko-osankin alkupätkille uhrata muutama ajatus, kun nekin tekevät kovin mielenkiintoisia juttuja ja miellyttävät lopulta enemmän kuin varsinainen sarja, jonka käsiin leviäminen oli aika traagista katsottavaa.

Tämä on sen sarjan OP, jona Kuroshitsuji II:ta promottiin. Uusina päähenkilöinä kuvataan psykoottisesti virnuilevaa aristokraattipoika Aloisia ja stoalaisen ilmeetöntä demonihovimestari Claudea vanhan parin Cielin ja Sebastianin tilalla. Ennakkotieto päähenkilöiden vaihdosta aiheutti kevään mittaan fanipiirissä paljon nurinaa, mutta itse odotin innolla, mitä uudesta parista saataisiin irti. Sitä paitsi käänne kuulosti ihan järkevältä, koska ensimmäisen sarjan lopusta uuteen tarinaan kiemurtelemista olisi tuskin voinut tehdä kovin tyylikkäästi.

Ja onkin tosiaan aika häpeilemättömän tyylikäs intro; jos sarjaa lähdettäisiin pelkästään alkutekstien perusteella katsomaan, niin kyllä minä tuon perusteella ottaisin  tämän ohjelmaani. Pätkän dramatisointi on aivan samaa sarjaa kuin ensimmäisen sarjan ensimmäinen intro, josta niin pidän. Säästeliäästi käytetyt kirkkaat värit pomppivat esille muuten mustavalkoisesta kuvasta ja symboliikkaa annostellaan runsaalla kädellä (hurrdurr hämähäkkejä ja ruusun terälehtiä). Myös vanhan sarjan introsta tuttuja visuaalisia elementtejä toisinnetaan.  Huomattavin tyylillinen muutos ensimmäisen sarjan introon on se, että ne kieli poskella -hetket (olol kohti ammuttuja luoteja lennosta nappaava Sebastian :’D) puuttuvat uuden sarjan introsta.

Tarpeetonta sanoakaan, miten mieluusti olisin nähnyt tämän OP:n kuvaaman sarjan. Valitettavasti ensimmäisen jakson lupaavuus osoittautui rölläämiseksi viimeistään kakkosjakson intron pärähtäessä soimaan.

Kategoriat
Anime Manga Meta

The First Rule of Fight Club Is…

Pidän väkivallasta viihteessäni. Siitä huolimatta, kuten edellisen postauksen lopussa mainitsin, en ole ikinä välittänyt kauheasti taistelukohtauksista, ainakaan ellei niitä ole toteutettu tosi seksikkäänä animaationa. Kun muutama kommentoijistakin tarttui aiheeseen, tuli suuri tarve avautua sen tiimoilta lisää.

Alkuun voisin tarkentaa vähän minkälaista mättöä tarkoitan tässä postauksessa. Tappeluksi tai taisteluksi lasken kaikki sellaiset kahden tai useamman hahmon yhteenotot, joissa käytetään fyysistä voimaa tai henkistä voimaa, jonka ilmentymänä on fyysinen isku. Muunlaiset kilpailutilanteet, joissa kunkin osallistujan tavoitteena on esimerkiksi pelata gota tai tanssia balettia toista paremmin, eivät kuulu tämän postauksen alaan. Samoin kohtaukset, joissa mukilointi on täysin yksipuolista, jäävät pois tästä pohdinnasta. Edellä mainitut rajaukset ovat varmaan aika lailla itsestäänselvyyksiä muutenkin, mutta halusin tuoda ne esiin ihan syystä. Ei-fyysiset kilpailutilanteet ja yksipuolinen väkivalta ovat nimittäin itselleni yleensä varsin mielenkiintoista katsottavaa, kun taas mättötappelut käyvät helposti vain tympeiksi, oli kyse elämästä ja kuolemasta tai pelkästä harjoitusottelusta.

Tappeluita vain tunnutaan käytettävän aivan liikaa pelkästään siksi, ettei esimerkiksi toimintaelokuva pääse levitykseen asti ilman eeppistä lopputaistelua ja sopivaa määrää aseiden paukutusta ja nyrkkien heilumista. Liian suuri osa fiktion tappelukohtauksista on liian suureksi osaksi pelkkää tylsämielistä mäiskmäiskpumpum-mättöä, panoksena maailman tulevaisuus ja sankarina lihaksikas mies, jolla on persoonallisuutta kuin ahvenella. Väkivalta kiehtoo minua viihteessä pääasiassa sen takia, että sen avulla voi helposti tuplata draaman, herättää vahvoja tunteita ja kertoa jotain uutta hahmoista. Tässä monet tappelut kuitenkin feilaavat olemalla liian itseisarvoisia ja pitämällä menon liian neutraalina ja arvattavana, aivan kuin tarkoituksena olisi vain antaa katsojille yksinkertaista mättöä, josta mäiskinnälle nyrpistelevä yleisö ei saa mitään otetta. Itse kaipaisin enemmän tarinallista ja kerronnallista panostusta yhteenottoihini, joten tässä vähän erittelyä siitä, millaisilla tavoilla eri medioiden taistelut ovat voittaneet minut puolelleen.

Kategoriat
Anime

Animevuosi 2009 – Kuinkas sitten kävikään?

Nyt kun vuosi 2010 on päässyt pyörimään, olisi ehkä aika paljastaa, mitä tapahtui viime vuoden uudelle animetarjonnalle, ettei ainakaan niiden, joista kirjoittelin ensivaikutelmiani tarvitse jäädä roikkumaan ihan tyhjän päälle. Kaupan päällisiksi muutamia hajanaisia ajatuksia ja kunniamainintoja.

Vuodelta 2008 jatkuneet

Mitchiko e Hatchin ja Casshern SINS ovat jo arvostelunsa saaneet.

Kuroshitsuji lähti valitettavaan mahalaskuun mangasta paremmaksi pistävien alkujaksojensa ja hienon Jack the Ripper -tarinakaarensa jälkeen, eikä enää koskaan päässyt lähellekään ensimmäisten kuuden jakson tasoa. Pohjamutia viistettiin niin  älyttömän kuningatar-sähläyksen kuin aivottoman demonikoiran kanssa. Toisaalta animen hyveeksi on ehdottomasti laskettava sen loistava visuaalinen ohjaus ja loppupuolen jopa melko onnistuneet yritykset tuoda jotain uutta superbutlerin sisäiseen maailmaan (Sebastianin ja Cielin välisen suhteen vieminen yhtä radikaalisti mihinkään suuntaan on epäilemättä vielä kaukana suurimmaksi osaksi suvereenisti paremman mangan tämänhetkisestä juonenkehittelystä).

Kuroshitsuji: Tyylikkäin hovimestari, hotein shota loli trap (olkoonkin että tämä tapahtui teknisesti katsoen vuoden 2008 puolella)

Shikabane Himen toinen kausi – luettakoon nyt näihin, kun kerran jatkui suoraan edellisen syksyn ensimmäisen kauden perään – tuli katsottua ja tykkäiltyä muutaman kidukkaan huonon alkujakson jälkeen. Ilman harvinaisen mautonta ja asiaan kuulumatonta fanserviceä sekä sen ruumiillistumana toimivaa gaijinotakublonditarta tästä olisi voinut yhdessä ensimmäisen kauden kanssa tulla älyttömän hieno sarja, mutta nyt sen täytyy hentaistudion hyvin ikävän vaikutuksen vuoksi jäädä vain varsin hyväksi sarjaksi vaikuttavan loppunsa, tyylikkään värimaailmansa, epätyypillisen (anti)pahiksensa, onnistuneiden kauhuelementtiensä ja muutaman poikkeuksellisen vahvan jaksonsa kanssa. Toisaalta eipähän tule niin paha mieli siitä, että suurin osa porukasta ditsasi ruumisprinsessat jo ensimmäisen kauden pilotin jälkeen.

Kategoriat
Musiikki Taide ja tyyli

Death Note OP1 + OP2 = Kurozuka OP

Ainoa aspekti Kurozukassa, joka säilyy koko sarjan ajan upeana, on sen varsin tyylikäs ja erikoinen introvideo. Olikin erityisen hauskaa huomata, miten Kurozukan ohjaaja on koonnut sarjan intron suurelta osin aineksista, joita aiemmin käytti Death Noten kahdessa introssa.

DN OP1
DN OP2
Kurozuka OP

Silmiinpistävimmät rakenteelliset samanlaisuudet tulevat Death Noten kakkosintrosta; musiikkityyli on kovaa ärjyntämetallia, ja jopa biisin soundi muuttuu kummankin intron puolivälin paikkeilla dramaattisesti jakaen introt kahteen osaan. DN OP2 hidastuu ja laulutyyli muuttuu selkeämmäksi ja tällaisen metallille nyrpistelevän tyttösen korvaan miellyttävämmäksi kohdassa 0:42, jolloin videopuolikin rauhoittuu kuvaamaan Lightin kävelyä muiden sarjan pelaajien ohi. Kurozukassa vaihto tapahtuu 0:47, jälleen paljon kuunneltavampaan suuntaan saadessaan lisää pontta ja laulunomaisuutta alun epäselkeän rääkymisen tilalle, ja video muuttuu samalla toiminnallisemmaksi. Viimeisten sekuntien aikana tapahtuu molemmissa vielä toinen selkeä vaihto joka palauttaa rytmin alkupuoliskon malliin – Death Notessa vauhti hektistyy ja Kurozukassa tasaantuu.

Kategoriat
Anime Taide ja tyyli Välipala

Identtiset kaksoset

Onko koskaan animea katsoessa tullut sellainen olo, että tämähän on jo nähty aiemminkin? Niinpä niin, anime on täynnä kauan kadonneita kaksoiskaappauksia, jotka vain odottavat löytäjäänsä, kuten tämä Anikin ketju osoittaa.

Aranan löydökset noudattavat Hesarin NYT-liitteestä tuttua kuvissa esiintyvien hahmojen nimien ristiin kirjoittamisen tapaa. Olisin muuten äärettömän kiitollinen vinkeistä, jos joku sattuu muistamaan tai bongaamaan identtisen kolmosen jollekin löytämistäni pareista.

Sen lisäksi, että Akion ja Sebastianin ilmeet ovat tismalleen samat, myös miesten asettelu kameran eteen menee täysin yksiin. Jopa kasvoille varjon heittävät otsasuortuvat ovat saman tyyppisiä. Jännittävän tilanteesta tekee kuitenkin se, että katsoisin sarjojen kontekstin tuovan herrojen ilmeisiin erilaista merkitystä. Siinä missä Akio on niin puhtaan raivostunut kuin sulava ja tilanteen aina hallussaan pitävä piilopahis vain voi olla katsoessaan pikkusiskon viihtyvän iloisena tarinan sankarin kanssa, Sebastianin ylenkatse ilmentää pikemminkin syvää inhoa ja vastenmielisyyden tunnetta koiria kohtaan.

Tämä on muuten yksi suosikki-ilmeistäni ikinä. Lievä sammakkoperspektiivi tuo hahmoihin lisää voimaa ja uhkaavuutta, ja toisaalta lisää kuvallisen ilmaisun dynaamisuutta. Olen melko varma, että olen nähnyt saman posen vielä muuallakin, joskus dramaattisissa ja joskus koomisissa yhteyksissä. Itse asiassa tästä asetelmasta saisi varmaan kerättyä kokonaisen identtisten sisarusten pataljoonan, jos lähtisi etsimään.

Kategoriat
Anime Avautuminen Musiikki

Kuroshitsuji OP2

Tulin tässä taannoin kehuneeksi Kuroshitsujin introista ja outroista vastaavien tyylitajua, mikä pitää ottaa nyt takaisin, kun  jaksoin vihdoin jatkaa sarjan katsomista. Suuri oli pettymykseni, kun huomasin, että jaksossa 17 intron visuaalinen puoli on uudistettu kokonaisuudessaan uuden tarinakaaren alkaessa. Tämä ei sinänsä itsessään ole ehkä huono asia, sillä pidän alku- ja loppuanimaatioiden vaihtumisista siinä missä suurin osa koko fandomia. Ongelma onkin siinä, ettei Kuroshitsuji olisi mielestäni tarvinnut kokonaan uutta openingia edellisen kattavuuden vuoksi, kuten aiemmin selittelin.

Koska viimeiset seitsemän jaksoa ovat vielä näkemättä, voi toki hyvin olla, että loppusarja vie tarinaa sellaiseen suuntaan, että intron vaihtaminen onkin ihan asiallista. Uusi video ei ole edes varsinaisesti huono tai muuten katastrofaalinen. Mikä siinä siis niin raivostuttaa?

Vastaus on yksinkertainen: se on aivan tavallinen introvideoiden massaan hukkuva pätkä, jonka pääasiallisena tehtävänä on heittää kaikkien tärkeiden hahmojen naamataulut esittelyyn. Se kaikkein tavallisin intrototeutustyyli. Siinä missä ensimmäinen ja siitä hieman varioitu toinen opening ovat loistavia nimenomaan siksi, että ne pohjaavat vahvasti ihan oikeaan käsikirjoitukseen, tämä uusin versio tyytyy ainoastaan esittämään lyhyesti sarjan hahmot yksi toisensa perään, niin kuin lähes kaikki muutkin introt tekevät. Siinä ei ole sisäistä jatkumoa tai tarinaa.

Ensimmäiset videot eroavat massasta ja tuntuvat vahvoilta, tiiviiltä ja merkityksellisiltä myös siksi, että ne keskittyvät selkeästi Sebastianin ja Cielin väliseen suhteeseen ja pystyvät tarkan kohderajauksensa ansiosta tarkastelemaan pääkaksikkoa voimasuhteineen monipuolisesti ja vivahteikkaasti, useista eri kuvakulmista pelkän esittelyn sijaan. Niissä ei ole mitään ylimääräistä tai tarpeetonta, ja ne muodostavat tarkoituksenmukaisen ja eheän kokonaisuuden.

Päähenkilöiden lisäksi muiden hahmojen sisällyttäminen introon saattaa tosiaan olla ihan perusteltua, mikäli kyseisten hahmojen rooli ja merkitys tarinalle kasvavat. Jos taas tahti säilyy aivan samanlaisena kuin ennenkin, ei uudella introlla ole mitään tekosyytä olla olemassa tai ainakaan mitään tekosyytä pistää imbesilli-palvelijoita kompastelemaan jättiläismäiselle shakkilaudalle. Uuden intron heikkous edelliseen verrattuna estää myös sinänsä osuvista hetkistä nauttimisen melko tehokkaasti. Sebastianin ja Cielin kohtaukset toimivat sinänsä ihan kivasti, mutta niiltä puuttuu edellisen intron jatkuvuuden mukanaan tuoma konteksti, jolloin ne jäävät irrallisiksi huomioiksi. Parasta pätkässä on Undertakerin osuus, joka onnistuu olemaan oikeasti uhkaava, dynaaminen ja asettelultaan epätavallinen. Muuten intro on pelkkää tavanomaista pintaraapimista ilman suurempaa kunnianhimoa.

Toisaalta täytyy myöntää, että uusi läpeensä keskinkertainen OP kuvastaa sarjan nykytilaa ehkä edellistä versiota paremmin. Ensimmäinen intro toimii loistavasti nimenomaan siinä synkistelevää kauhuromantiikkaa ja absurdia mustaa huumoria ilahduttavan tuoreessa suhteessa sekoittavan tyylin ja tunnelman kontekstissä, joka leimaa sarjan alkujaksoja. Niiden jälkeen epähauska slapstick-komiikka ja hahmojen pakotettu keventäminen on syönyt suurimman osan sarjan synkkyydestä ja tarinakaaret ovat heikentyneet huomattavasti, eikä ensimmäisten jaksojen tunnelmasta ole enää tässä vaiheessa paljoakaan jäljellä. Jos viime syksynä sarjan juuri alettua kuvailin Kuroshitsujia adjektiiveilla ”tuore” ja ”herkullinen”, tässä vaiheessa  ”väsynyt” ja ”geneerinen” lienevät lähempänä totuutta. Miksipä sama ei siis saisi päteä introon? Paitsi tietysti että kyseinen kehityskulku on tarpeeksi masentavaa hukkaan valuneen potentiaalin märehtimistä katsojan näkökulmasta ilman intron keskinkertaistumistakin.

En nyt sitten oikein tiedä, onko alkuperäisen vahvan ja omaperäisen intron vaihtaminen tähän hajanaiseen ja voimattomaan esitykseen sarjan suurin fail vai osuva sarjan kehitystä kuvastava valinta tekijöiltä. Kummassakin tapauksessa reaktioni on sama.

Sarja, olet tehnyt minusta vihaisen fanitytön.

Kategoriat
Anime Ensivaikutelmat

Kevään ensivaikutelmia: Fullmetal Alchemist: Brotherhood

Meh, uudesta FMA:sta löytyy sen verran sanottavaa, että se saakin oman postauksen (ihan kuin tästä ei olisi jo jauhettu tarpeeksi ilmankin).

Ahoge :D

Kuin kaksi marjaa ahogea.

Ensimmäinen mieltäni ilostuttanut seikka alkemiaveljesten paluussa ruudulle oli ehdottomasti uudella materiaalilla aloittaminen. On mielestäni hyvä, että edelliseen sarjaan tehdään selvä pesäero alusta lähtien, sillä mangan tiukka noudattaminen ja sitä kautta melko lailla ensimmäisen animen alkujaksojen toistaminen on ollut oikeastaan suurin huolenaiheeni Brotherhoodia koskien. Silloin edessä olisi ollut iso kasa tavaraa, joka esitetään jo kolmatta kertaa. Toisaalta uuden tuotannon alku tekee selväksi, että tekijät ovat valmiita myös joustamaan mangan kaavasta, mikä ehkäisee katsomisinnon tyrehtymistä, sillä jaksan harvemmin pysytellä sarjan katsomossa, jos se seuraa orjallisesti alkuperäisteosta. Lior-retken siirtäminen myöhemmäksi, introvideon vihjeet sekä Isän vilahtaminen jaksossa antavat tosiaan toivoa siitä, että uusi anime yrittäisi jossain määrin uudelleenkirjoittaa tarinan kerrontajärjestystä ja käyttää hyödykseen pitkälle ehtinyttä pohjamateriaaliaan.

Valitettavasti Brotherhoodin ensimmäinen jakso ei kuitenkaan ole hyvä pilotti teknisesti katsoen uudelle sarjalle. Katsojan oletetaan tuntevan tuoteperheen maailma ja hahmot jo entuudestaan, eikä jakso siksi edes yritä pärjätä itsenäisesti vaan luottaa siihen, etteivät paljastukset henkilöistä ja maailmasta ole varsinaisesti paljastuksia vaan tuttua faktaa. Tietysti tekijät ovat tässä oletuksessaan oikeassa, mutta tuloksena on heikko alku itsenäiseksi tarkoitetulle sarjalle. Monet jännitekohdat ohitetaan täysin, varsinkin Edin teräsraajat ja Alin tyhjä haarniska tuodaan esille ilman minkäänlaista voimaa ja hirveä määrä tärkeitä henkilöitä ahdetaan mukaan pieniin rooleihin. Mangassa ja ensimmäisessä animessa tapaamme pikkuhiljaa karttuvan hahmoköörin jäsenet voimakkaammin ja heidät todella esitellään yleisölle sen sijaan että heidät heitettäisiin vain ruudulle morjestamaan. Führerinkin pwnaus olisi ollut paljon tehokkaampi kohtaus jos hän ei vain käväisisi kaiken muun sähellyksen keskellä heilauttamassa miekkaansa. Itsessään jakson tarina sopisi sinänsä kyllä varsin autenttisesti mangaan samoin kuin Jääalkemisti sopivan moraalisesti epävakaana hahmona ja tämän sotilasviha teemana.