Desucon Frostbite 2013

Pitkien työpäivien ja muuttokiireiden lomassa coniraportointi on taas meinannut jäädä, mutta viimein löytyi hieman aikaa ja jaksamusta tällekin projektille.

Yleisesti ottaen conista jäi hirveän hyvä fiilis, mutta puitteista ei jäänyt hirveän paljon sanottavaa, ja kaikki sanottavani esimerkiksi tukahduttavan hapettomasta hiljaisesta hongasta onkin jo sanottu moneen kertaan. Tällainen tila on kuitenkin ideana erinomainen ja toivottavasti on mukana ja toteutuu paremmin seuraavissa coneissa.

Suurin osa conista meni tuttuun tapaan ohjelmissa juostessa, joten niihin keskitän jälleen loppuraporttinikin.

Poria, tissejä, robotteja ja vähän eeppistä – miksi, miksi ei? (Natasha ”Fazi” Kihlakaski)

Puhujan lähestymistapa ohjelmanpitämiseen oli virkistävän interaktiivinen, ja hänen esiintymisensä ja aiheensa ehdottomasti suurin vahvuus olikin mielestäni se, että hän sai oikeasti yleisön varsin hyvin mukaan. Tämä kun ei aina ole mikään itsestäänselvyys, ja puhuja jaksoi kannustaa yleisöä keskustelemaan avaamalla puheenaiheita ja esittämällä omia mielipiteitään. Ohjelman rakenne oli toisaalta keskustelevuutensa takia melko hajanaisen oloinen, ja samasta syystä sekä melko pinnallisten aiheiden vuoksi myös keskustelun sisältö jäi melko pinnalliselle tasolle. Ihan viihdyttävä ja onnistunut keskustelupainotteinen ohjelma kuitenkin.

Hyvät, pahat ja älyttömät (Johanna Kari)

Johannan kyynisenpositiivista esiintymistä on aina mukava seurata. Luennon sinänsä hauska mutta lähtökohtaisesti pinnallinen hassuille ja oudoille sarjapremisseille hihittelevä aihe ei kuitenkaan juurikaan kiinnostanut itseäni, eikä kokonaisuudesta jäänyt ihan hirveästi mieleen. Useimmista käsitellyistä sarjoista olen kuullut aikaisemminkin, sillä seuraan animeskeneä kohtuullisen tarkasti, joten luento ei siis tarjonnut juuri mitään uutta informaatiota tai uusia ajatuksia. Hauska esitystapa kuitenkin pelasti paljon ja välipalana ohjelma toimi.

Dokidokia minun mangassani…!!? Shoujolehtien X ja Y (Henna-Riina ”Perho” Kakkola)

Sarjojen jakautuminen eri lehtiin ja eri lehtien identiteetit ovat vielä melko uusi juttu minulle ja uskoakseni myös aika monille harrastajille, koska mangaa kulutetaan meillä päin niin erilaisessa muodossa kuin Japanissa, jossa niiden ensisijaisena markkinointikanavana toimivat usein juuri lehdet, joissa sarjojen uusimmat luvut julkaistaan. Shoujosarjat eivät muutenkaan ole vahvuuteni, joten sain tällä luennolla paljon uutta informaatiota. Eri lehtien tyylejä ja suosion syitä spekuloitiin mielenkiintoisesti ja päätelmät perusteltiin esimerkillisen selkeästi. Tämän arvioivan puolen ja sarjojen esittelyn välille oli löydetty mukavan helposti seurattava tasapaino, ja prezi-pohjainen luentomateriaali toimi erittäin kivasti.

Sword Art Online ja vastareaktio hypelle (Johannes ”Joppu” Siipola)

Näppärä ja kattava pohdinta SAOn vahvuuksista ja heikkouksista. Arvostin erityisesti sanomaa viihteestä nauttimisen tärkeydestä ja siitä, ettei teoksen parissa viihtymisen tarvitse tarkoittaa kritiikittömyyttä. Joppu on löytänyt erittäin asiallisen suhtautumistavan tyhmyyksiä tursuavaan mutta silti potentiaalisen viihdyttävään sarjaan (josta en itse tosin saanut yhtään mitään irti, mutta monet muut varmasti ovat saaneet). Ohjelma toimi sisältöpuoleltaan loistavasti ja kuvaesitys oli hyvin koottu. Heikkoudet löytyvät esitystekniseltä puolelta, sillä esitys kuulosti liikaa paperista lukemiselta, eikä siihen tullut siksi erityisen dynaamista tuntua. Joppu ei myöskään ottanut juuri kontaktia yleisöön, mikä toki on melko tuoreelle ohjelmanpitäjälle ymmärrettävää.

 Galaksienväliset ihmissuhdekartat (Tuomas ”Haider” Hiden)

Kasvavan väsymyksen ja koomautumistilan sekä kauppareissun takia en nähnyt kuin pätkän tästä setistä, joten kommenttini kannattaa lukea sillä varauksella. Näkemäni pätkän perusteella täytyy todeta, että olen varma Tuomaksen pystyvän paljon parempaankin. Nyt setti vaikutti jäävän valitettavan pinnalliseksi ja listausmaiseksi ja koostuvan enemmän lukioon sijoittumattomien sarjojen kuvailuksi. Tämä johtunee suurimmaksi osaksi ensikertalaisen luennontekokokemuksen puutteesta. Listausmaisia luentorakenteita kannattaa tulevaisuudessa varoa, sillä ne käyvät herkästi puuduttaviksi nopeasti. Nyt setin kiinnostavuus kaatui eniten ehkä siihen, että tietoa selvästi oli paljon, mutta sitä pyrittiin esittämään liikaakin, jolloin analyysin ja yhteyksien vedon määrä jäi pakostakin melko vähäiseksi.

 Merimieskauluksia, kumipukuja ja hassuja hattuja (Valtteri ”Tounis” Strömsholm ja Matias ”madu” Tukiainen)

Valtteri ja Madu vetivät erittäin viihdyttävän esityksen, jossa burgeritasot ja täysillä hönkiminen näkyivät hyvin mukavassa suhteessa. Rakenteellisesti setti jäi hiukan hajanaiseksi, mutta sen dynaamisuuden tuntu ja sympaattisuus kompensoivat enemmän kuin tarpeeksi, varsinkin kun hyviä huomioita hahmosuunnitteluun liittyen esitettiin tasaiseen tahtiin. Eri tyyppisten sarjojen ja hahmodesigntyylien käsittely jäi ohjelmakuvauksen lupauksia selkeästi niukemmaksi ja tarjonta sikäli hiemna yksipuoliseksi, mutta enimmäkseen otakusarjoihin keskittyminen toisaalta loi ohjelmaan fokusta ja kiinnekohtia. Kaikkiaan erittäin mukava ja katsomisen arvoinen setti siis.

 Ei sen näin pitänyt mennä! Rikkinäisten animein korjauspaneeli (Valtteri ”Tounis” Strömsholm, Maaret ”Arana” Stepanoff, Mikko ”Lmmz” Lammi ja Santtu ”Japsu” Pajukanta)

Täällä istuin itsekin korjailemassa Guilty Crownia, Numero kutosta ja Fate/Zeroa, ja ihan hyvin meni näin omasta näkökulmasta, vaikka siinä vaiheessa iltaa alkoikin väsymys painaa huonosti nukutun viikon jälkeen. Paneeli on kuitenkin paljon vaikeampi ohjelmamuoto saada onnistumaan kuin luento, sillä niiden pitäminen kasassa on paljon vaikeampaa, samoin kuin niihin valmistautuminen. Puhujan näkökulmasta keskustelumme oli mielestäni varsin mielenkiintoinen, mutta on toki eri asia, kokeeko pelkkä kuuntelija toisten jutustelua yhtä mielekkääksi. Idean ja toteutuksen tasolla paneeli oli kuitenkin hyvin onnistunut ja toimiva.

Myöhäisillan hahmontunnistusvisa (Matias ”madu” Tukiainen)

Pistetulosten tasaväkisyys esimerkiksi edellisvuoden hahmontunnistusvisaan kertoi selvästi, että uudistetut kilpailusäännöt olivat paremmat ja reilummat kuin aikaisemmat huuteluun perustuvat säännöt. Toisaalta ne myös hidastivat kilpailun etenemisvauhtia jonkin verran. Itse kokisin kuitenkin nämä säännöt mielekkäämmiksi kuin edelliset nimenomaan reiluuden nimissä, vaikka kilpailun spontaanius jäikin hieman matalammalle tasolle, sillä seuraaminen oli joka tapauksessa hauskaa. Ensi kerralla pistetilanteiden tiedotus voisi kuitenkin olla selkeämpää – joka kierroksen jälkeen tai muutaman kierroksen välein voisi esimerkiksi kirjoittaa pistetilanteen ylös, jotta yleisökin pysyisi kärryillä.

Arabian yöt – tarinat Magin taustalla (Minna ”DaMidnighter” Ylimäki)

Sunnuntai lähti käyntiin Magi-luennolla, joka tosin jäi hieman tyngäksi, sillä välissä täytyi juosta syömään kakkua ravintolapäivän nimissä. Se puolikas luennosta, jonka näin, vakuutti tietopuolen osalta. Esitykseen oli selvästi valmistauduttu hyvin, taustatyötä oli tehty ja aiheesta löytyi reippaasti tietoa. Luennon sisältö jäi kuitenkin mielestäni liikaa listauksen tasolle siitä, eikä tarjonnut varsinaista analysoivaa vertailua. Kukin Magin hahmon kohdalla käytiin läpi hahmon mytologiset ja historialliset juuret, mutta yleisön odotettiin itse yhdistävän mainittujen seikkojen samankaltaisuudet sarjan hahmoihin, jotka oletettiin tutuiksi ja joista ei siten annettu minkäänlaisia taustatietoja. Itse seuraan vain animea, mutten ole koskenut mangaan, joten luennolla vieraannutti se, että heti ensimmäiset käsitellyt, animessa vielä esiintymättömät hahmot jäivät täysin kontekstittomiksi. Kutakin hahmoa olisi voinut pohjustaa hieman myös sarjan sisäisestä näkökulmasta, ja kunkin sarjan hahmon ja tämän mytologisen tai historiallisen alkuperän välisiä yhteyksiä olisi voinut analysoida ääneenkin. Itselleni luento jäi siis vähän tyhjäksi, mutta Magia seuraava yleisö tuntui viihtyvän, joten selvästi kohderyhmälle luento toimi paremmin.

Menneisyyden melodia ja sysimustat sulat – symboliikka Pandora Heartsissa (Mira ”Elzy” Hovi ja Pauliina ”Aselea” Nihtilä)

Tämä setti nousi heti toiseksi conin suosikkiluennoistani, vaikka täältäkin oli lähdettävä aikaisin pois kun spoilerivaaran aiheuttama ahdistus kasvoi liian suureksi muutamaa pokkaria Japanin tahtia jäljessä seuraavalle. Heti luennon alussa pohjustettiin tärkeät hahmot ja lähtökohdat perusteellisesti, mutta esittelyosuutta ei jätetty pelkäksi infodumpiksi, vaan jo siihen sisällytettiin varsin oivaltavaa analyysiä hahmoista ja näihin liitettävistä toistuvista motiiveista, sekä näiden motiivien merkityksistä hahmon kannalta. Juuri näin esittelyosuus pitää tehdä – sarjaa tuntemattomat ja tai vähemmän seuranneet pääsevät jyvälle, mutta sarjaan paremminkaan perehtyneet eivät tylsisty sisällönpuutteen takia! Erittäin kovat propsit siis pelkästä esittelyosuudesta.

Myös varsinainen analyysiosuus vaikutti ensimmäisten kymmenen minuutin perusteella pätevältä ja kiinnostavalta. Luennon selkeä jakaminen spoilerittomaan esittelyosuuteen ja varsinaiseen spoileriosuuteen toimi myös erittäin hyvin ja kertoi siitä, että puhujat osaavat ottaa yleisönsä huomioon. Sarjaan ja aiheeseen oli myös selvästi paneuduttu antaumuksella, ja yksityiskohtien huomioimiselle täydet pisteet. Tunnelmaa loi sekin, että esiintyjät cossasivat Jack Vessaliusta ja Glen Baskervilleä.

Josei – animea vanhemmalle naisväelle (Valtteri ”Tounis” Strömsholm)

Josein määrittelystä lähtevä luento toimi näppärästi ja rajaaminen pelkkiin josei-animeihin loi vahvan fokuksen ja kokonaisuudentunnun. Valtteri sai aikaan hyvää pohdintaa juurikin josein määrittelystä. Tietoa löytyi juuri oikea määrä ja esityksen rakenne toimi. Setti löysi hyvän ja yleisaiheiselle luennolle sopivan tasapainon esittelevämmän ja analyyttisemmän otteen välimaastosta, eikä seuraaminen käynyt tylsäksi.

Kreivit, enkelit ja nahkahousut: Kaori Yukin maailma (Reetta Savaloja)

Pandora Heartsin ohella se toinen conin suosikkiohjelmistani. Tekijäkeskeiselle luennolle tyypillinen kronologinen sarja kerrallaan etenevä rakenne toimi ja analyysiä ja ajatuksia löytyi tarpeeksi. Missään vaiheessa ei vajottu sokeaan ihkutukseen tai kärjistyneeseen vihaamiseen, vaan Reetta käsitteli aihetta kriittisesti mutta rakastavasti tuoden esiin sekä Yukin ja tämän sarjojen heikkouksia että niiden vahvuuksia ja kiinnittäen tarpeeksi huomiota myös tekijän tavaramerkkityylipiirteiden kehitykseen ja esiintymiseen sarjoissa. Hyvin toimiva ja aiheeseensa syventyvä mielipidekeskeinen lopetus conille.

Loppukatsaus: Syksyn 2012 lyhyet sarjat

Viime syksyn animeanti tarjoili useita katsastuskelpoisia sarjoja, joista tässä postauksessa käsittelen yhden courin mittaiset eli joulun pintaan päättyneet sarjat. Alkupaloja katsastin näiden lisäksi myös Btooom!:sta, K:sta sekä Code;Breakerista, mutta mikään näistä ei onnistunut säväyttämään juurikaan. K jäi etäisesti kiinnostamaan ihan vain animaatiokuumotuksen ansiosta, mutta en usko palaavani senkään pariin enää.

Chuunibyou demo koi ga shitai!

Tavis-Yuuta yrittää suojautua ernu-Rikkan chuunicharmeilta.

Suhteeni Kyoto Animationiin on aina ollut hieman vaikea. Periaatteessa haluaisin kovasti pitää studion valtavan kauniisti animoiduista ja yleensä moitteettomasti dramatisoiduista sarjoista. Käytännössä en kuitenkaan ihan jaksa välittää sen pohjamateriaalista. Arkinen elämä ja söpöt tytöt ja vähän pojatkin tekemässä söpöjä ja välillä pikkuisen traagisia lukioromanssijuttuja tai muuten vain söpöjä lukiojuttuja ei vain kiinnosta niin paljon kuin monet vähän lennokkaammat konseptit.

Chuunibyou nyt kuitenkin osui lähemmäs omaa intressialuettani kuin mikään toinen KyoAnin sarja ennen sitä. Päätyttö Rikkan sinänsä vähän epäuskottavat syyt upota taistelujen ja vaarojen täyteiseen mielikuvitusmaailmaansa toimivat mielestäni ihan hyvin draaman herättelijänä. Rikka itsessään jäi hahmona liian lapselliseksi makuuni, mutta romanssi oman suuruudenhullun kahdeksasluokkalaistautinsa epätoivon vimmalla taakseen jättäneen Yuutan kanssa rakennetaan tarpeeksi uskottavasti. Söpöpilykin on onnistuneen söpöistä.

Suurimmaksi valituksenaiheekseni jäi finaalijakson lopun äärettömän kömpelö ja kompasteleva kertojaäänen käyttö. Jos hahmot ovat jo omakohtaisesti ja jättämättä lainkaan tulkinnanvaraa keskustelleet sarjan opetuksen itsensä hyväksymisestä läpi, miksi jonkun ulkopuolisen kertojan pitää vielä rummuttaa samat asiat toistamiseen? Kertojaa ei olisi millään muotoa tarvittu sarjan loppuun, eikä sen puoleen alkuunkaan, eikä sen käyttäminen tuo mitään lisäarvoa tai kiteytä katsojille mitään ideaa, jota emme olisi jo hahmojen suusta suoraan kuulleet. Tämä KyoAnille epätyypillisen iso kerronnallinen moka jätti sarjasta vähän turhan ikävän jälkifiiliksen, koska muuten pidin siitä varsin paljon. Sinänsä ongelma on kuitenkin melko triviaali ja yhteen hetkeen keskittynyt, eikä suinkaan mikään koko sarjaa vaivaava onnettomuus.

Perustykkäsin hassujen teinien hassuista mielikuvitusleikeistä, jotka onnistuivat paikoittain jopa viemään mukanaan ihan kunnolla. Suurimmaksi osaksi sarja toimii varsin kivasti, eikä mikään elementti juurikaan vierastuttanut tällaista ydinkohderyhmään kuulumatontakaan sielua (paitsi jättiläispinni keskällä paksuja otsahiuksia). Chuunibyou on melko läpeensä miellyttävä  sarja, jota ei tarvitse ottaa kauhean vakavasti, mutta joka tarjoaa muutaman tunnin varsin toimivaa viihdettä.
Jatka artikkelin ”Loppukatsaus: Syksyn 2012 lyhyet sarjat” lukemista

Nollasummausta: Joulukuu 2012

Kokeilenkin nyt vähän uudenlaista tapaa blogata viime kuussa ilmoittamani Comic Zero-Sum -toimintajoseilehden sarjojen lukemisprojektini kanssa. Alla on Storify-kooste twitter-kommenteistani kyseisessä lehdessä pyörivään, Yun Kougan kynäilemään Loveless-sarjaan ja niiden tiimoilta syntyneestä keskustelusta. Väleihin olen lisäillyt vähän laajempia huomioita sarjasta.

Toimiiko tällainen blogitusformaatti ja voisiko sitä jotenkin vielä parantaa? Palautetta saapi antaa jos jotain sanottavaa on. Jatka artikkelin ”Nollasummausta: Joulukuu 2012” lukemista

Loppukatsaus: Kesä 2012 (2/2) ja muuta katsottua

Sword Art Online

Kirito ja Asuna herppailevat ja derppailevat kivan näköisessä pelimaailmassa.

Jaksoja katsottu: 25/25
Innostustaso: -555/5 ja onneksi se on vihdoin ohi

Alkuasetelmansa puolesta SAO on varsin mielenkiintoinen tapaus. Sarja tekee kuitenkin heti alkuunsa valitettavan selväksi, ettei videopelilarppiin jumittumisesta ja siihen liittyvästä hengenvaarasta edes yritetä ottaa kaikkea – tai oikeastaan yhtikäs mitään – irti.

Sarjan kuvaus ajankulusta on köykäinen ja hahmonkehitys olematonta. Kahden vuoden viettäminen taistellen elämästä ja kuolemasta vieraassa maailmassa ei näy hahmoissa sitten mitenkään, vaan kaikki ovat tismalleen samanlaisia kuin pelin alussa. Kahden vuoden kulumista ei olisi mitenkään edes mahdollista huomata, ellei sitä olisi mainittu jossain kohtaa. Koko sarjan alkupuolisko olisi voinut kertoa yhtä hyvin kymmenen päivän ajanjaksosta, ja eroa olisi tuskin huomannut.

Juonen eteneminenkin on korvattu episodiseikkailuilla, joissa kaikki sarjan naiset rakastuvat päämölli Kiritoon. Draamankuljetus on joko olematonta tai tahattoman kornia. Hahmot ovat muutenkin nätteihin hahmodesigneihin puettuja pahvikuoria. Heitä oli kiva katsoa, mutta sisältä en löytänyt minkäänlaista sielua.

Kirito on kirjoitettu kuvitteellisen yksinäisen pelaajapoikanysvän märäksi toiveentoteutusuneksi niin tökerösti, että katsominen tekee ihan pahaa. Hän yksin on niin erikoinen, että voittaa kaikki mahdottomat esteet ja on pelin ainoa kahden miekan käyttelijä, saa pelin parhaan ja ihanimman neitokaisen omakseen ja järvenrantamökkerön ja söpösti dementoituneen lapsenkin ihan vaan koska.

Jos sarjan ensimmäinen puolisko on huono mutta jollain tasolla katsottava hyvien ideoidensa ansiosta, niin jälkimmäisen aikana meinasivat jaksamus ja usko oikeasti hiipua. Kiriton aisapari Asuna, jonka touhuja alkupuoliskolla ihan kohtuullisen mielelläni katselin, nököttää hyödyttömänä pääpahiksen vankina koko jälkipuoliskon keijuseikkailun ajan, ja sarjan naispääosan roolin vie Kiriton pikkusisko, jonka ainoa luonteenpiirre on tyttörukan onneton ja pöljä ihastus veljeen.

Nätin hahmosuunnittelun lisäksi sarjan valopilkkuna toimivat pääpariskunnan seiyuut, jotka suoriutuvat plankettirooleistaan yllättävän hyvin. Varsinkin pehmeä-äänisen Yoshitsugu Matsuokan nonverbaaliset näyttelytaidot vakuuttivat ja tekivät muuten raivostuttavasta Kiritosta siedettävää seurattavaa. Vahvan lähtöasetelmansa takia SAO:sta olisi pitänyt tulla kelpo viihdettä, joten kokonaisuudessaan pettymys oli sitäkin karvaampi, kun sarjasta ei löydy juuri mitään puolustamisen arvoista. Vuoden ehdottomasti suurin pettymys.
Jatka artikkelin ”Loppukatsaus: Kesä 2012 (2/2) ja muuta katsottua” lukemista

Loppukatsaus: Kesä 2012 (1/2)

Animekesä 2012 suorastaan hämmensi kertakaikkisella keskinkertaisuudellaan, minkä takia en ihan heti inspiroitunut siitä kirjoittamaankaan. Muistutan vielä, että innostustaso merkkaa enemmän sitä, miten positiivinen tai negatiivinen fiilis sarjoista jäi kuin sitä, miten hyvinä niitä pidän.

Kauden otome-baittaus Arcana Famiglia ajautui juonta ja kerrankin ihan siistiä käänteishaaremipäähenkilöä lupaavan alkunsa jälkeen hoipertelemaan sivuraiteille niin päämäärättömästi, että sarja jäi kolmeen tuskaisen kökköön jaksoon. Kun ideana on voittaa supervoimatappeluissa mafiadonin paikka ja tyttären käsi, on hankala olla pettymättä raskaasti, kun jaksoissa onkin kyse eksyneen kissan palauttamisesta omistajalleen ja futiksen pelaamisesta orpolapsien kanssa. Menin hölmöyksissäni sorkkimaan myös kauden toista otomepelisovitusta, mutta ensimmäistä Hakuouki-sarjaa edeltävistä tapahtumista eli Shinsengumin alkuvaiheista kertovan Hakuouki Reimeirokun hösöttävä poikapäähenkilö on vielä rasittavampi kuin päätarinan turhaketyttökeskushahmo. Sainpahan nyt kuitenkin vähäsen kummankin sarjan mehukkaimpia poikia ihkutella, joten ehkeivät nuo pari jaksoa menneet ihan hukkaan.

Arcana Famiglian ihanin Silmälappu-kun ja Hakuoukin ihanin Tuberkuloosi-kun <3

Monien mielestä kesän ehdottomasti paras sarja Jinrui wa suitai shimasta jäi itseltäni ainakin toistaiseksi viiteen katsottuun jaksoon. Sarja tuntui makuuni liiankin itseironiselta, enkä oikein saanut hahmoista kiinni. Tämän pariin palaaminen tulevaisuudessa on periaatteessa mahdollista, mutta käytännössä epätodennäköistä.

Chouyaku Hyakunin isshu Utakoi

Ikivihreitä rakkausrunoja.

Jaksoja katsottu: 13/13
Innostustaso: 3/5

Kesän paras anime omalla kohdalla taisi olla noin kolmentoista jenin jaksokohtaisella animaatiobudjetilla elävöitetty Utakoi, eikä sekään valitettavasti säästynyt ongelmilta. Siinä nähdään klassisen Hyakunin isshu -runokokoelman tarinoita hyvin vapaina sovituksina, jotka usein liittyvät toisiinsa kivasti. Siirappia riittää, mutta kaikki lopussa usein traagiseksi vonksahtavat tarinat ovat hirveän suloisia ja jättävät hyvän maun suuhun. Ne jäävät lyhyytensä sanelemana sinänsä melko pinnallisiksi pikkukertomuksiksi, mutta ovat itsessään varsin hurmaavia kokonaisuuksia. Hahmot eivät ehdi saada kauheasti syventävää näkökulmaa, mutta sitä ei toisaalta aivan paljoa olisi tämän mittakaavan runoja elävöittävissä tarinoissa tarvittukaan. Sarja käsittelee kuitenkin historiallisromanssiaihepiiriinsä nähden varsinkin naishahmojaan suurimmaksi osaksi kunnioitettavan näppärästi.

Visuaaliseen tyyliin ihastuin kovasti, vaikkei varsinaista animaatioliikettä näykään sitten yhtään. Hahmojen ihanan ylipaksu ääriviivoitus ja näiden vaatteissa käytetyt hehkuvat värit kuitenkin tuovat kiitettävän paljon eloa onnettomiin rakastavaisiin. Tönkön maalauksellinen, mutta tyylikäs ja pitkälle tyylitelty visuaalinen yleisilme luo sarjaan vähän kuvakirjamaisen tunnelman, jonka ansiosta en jäänyt edes varsinaisesti kaipaamaan enempää animaatiota.

Vahinko vain, että sarjan kovasti traagista ihanuutta pursuavia pikkutarinoita häiritsee humoristisuuteen tähtäävä kehyskertomus runoteoksen kokoajasta, Fujiwara no Sadaiesta eli Teikasta, joka milloin valvoo liikennettä ja milloin ottaa aurinkoa biitsillä. Heppu antaa jonkin verran suurimmaksi osaksi tarpeetonta alustusta rakkaustarinoihin ja yrittää epätoivoisen kömpelösti kirvoittaa katsojista vaivautuneita hymähtelyitä. Katsoessa alkaa suorastaan ahdistaa hepun kekkaloidessa ruudulle täysin sarjan fiilikseen sopimattomien nykyaikaviittausten kera.

Teikan kehyskertomuksen on varmaankin tarkoitus tehdä sarjaa lähestyttävämmäksi ja tuoda esiin sen romanssien soveltuvuutta myös modernille yleisölle, mutta lopputulos tuntuu kovasti katsojakunnan aliarvioinnilta. Mielestäni näissä alustuksissa ei ole mitään, mitä ilman itse tarinoiden ymmärtäminen olisi vaikeampaa. Veikkaankin, että Utakoi toimisi selkeästi paremmin, jos kaiken Teikan pyörittämän kehyshärdellin vain skippaisi suosiolla ja katsoisi vain runoihin liittyvät tarinat.
Jatka artikkelin ”Loppukatsaus: Kesä 2012 (1/2)” lukemista

Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 9: Taustamusiikit

Osa 0: Esittely – Osa 1: Sankarit – Osa 2: Neidot pulassa – Osa 3: Pahikset – Osa 4: Kolmiodraamat – Osa 5: Maskotit – Osa 6: Hahmot tarinassa – Osa 7: Ääninäyttely – Osa 8: Insert-kappaleet

Utenassa pianonsoitto on tärkeä osa Mikin hahmoa.

Taustamusiikit ovat olennainen osa sarjan kuin sarjan tunnelmanrakennusta. Tässä tarkastelen vain tapahtumien taustalle tunteita ja fiiliksiä herättämään upotettuja instrumentaalikappaleita, kun taas lyriikalliset kappaleet olen käsitellyt jo aiemmin niiden selkeästi instrumentaalitaustoista erottuvien piirteiden vuoksi. Revolutionary Girl Utena, Star Driver ja Mawaru Penguindrum sisältävät kukin niin kepeitä taustapimputuksia kuin tiiviin ahdistavia tunnelmapätkiäkin varsin monipuolisesti. Kullakin sarjalla on kuitenkin mielestäni selkeästi omat vahvuutensa musiikinkäytössä.

Taustakappaleita arvioitaessa on otettava huomioon niiden voima itsenäisinä kappaleina, mutta mielestäni vielä tärkeämpää on niiden tehokas käyttö itse sarjan kontekstissa. Niitä kun ei niinkään sävelletä itsenäisiksi otuksiksi, vaan pikemminkin toteuttamaan tietty tunnelmanluonnin funktio tuotannossa. Tämän takia olen sekä katsonut kustakin sarjasta jaksoja nimenomaan musiikkivinkkelistä että kuunnellut kappaleita yksittäin.

Jatka artikkelin ”Vallankumouksellinen tyttö vs. galaktinen nättipoika vs. kohtalokas kristalliprinsessa osa 9: Taustamusiikit” lukemista

Zero-Sum ja erinäisiä muita projekteja

Projekti Zero-Sum

Tässä jokunen viikko sitten etsiessäni kivoja mangasarjoja ranskalaisesta mangaensyklopedia manga-news.comista sain päähäni yhden vuoden hienoimmista ajatuksista. Päätin ryhtyä keräämään hyllyyn kaikkia Ichijinsha-kustantamon fantasiatoimintajosei-lehti Comic Zero-Sumissa ilmestyneitä sarjoja, joita julkaistaan ihmisten kielillä eli minun tapauksessani siis englanniksi ja ranskaksi – suomeksi ja ruotsiksi kun näistä ei vielä mitään saa.

En tunne lehden tuotantoa erityisen hyvin, enkä ole lukenut kovin monia siinä ilmestyneitä sarjoja, mutta vähän vilkuillessani ranskankielistä tarjontaa huomasin entistä konkreettisemmin seikan, johon olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota. Kaikki lehdessä ilmestyvä tavara tapaa olla aivan järkyttävän nättiä – ainakin pintapuolin kansien perusteella vilkaistuna ja varsinkin näin nuoren naislukijan näkökulmasta. Androgyyniset kaunispojat juoksevat kannesta kanteen ja väritystyylit vaihtelevat hirveän kivan ja suoranaisen visuaalisen euforian väliltä. Ja koska sulan kaikelle kauniille, huomasin, että kaikki ranskamarkkinoilla julkaistavat Zero-Sum-sarjat vähän kuumottelivat. Siispä päätin että hankitaan nyt sitten omaan hyllyyn kaikki, mitäs tässä kursailemaan.

Postista pitäisi siis parin viikon päästä hakea muun muassa Shinobu Takayaman Amatsukia, Naked Apen Dollsia ja Touya Mikanagin Karnevalia, joista viimeisintä saadaan pian tirkistellä animenakin. Tällä hetkellä luvussa on Yun Kougan Loveless, jonka Tokyopop-julkaisut tuli hankittua lukiokaverilta halvalla viime vuonna, mutta jota en ole aikaisemmin saanut luettua.

Lovelessin lisäksi hyllystä löytyy jo valmiiksi Akin visuaalisesti häikäisevä, mutta tarinallisesti tylsämys kreikkalaisesta mytologiasta ammentava Olympos, joka piti hommata ihan glitterkansien takia. Lisäksi kunniapaikalla pönöttävät suursuosikkini Kazuya Minekuran Saiyuki Reload sekä keväällä Zero-Sumin komeaan bishikaartiin liittyvä, aikaisemmin Tokuma Shotenin BL-painotteisessa Chara-lehdessä ilmestynyt Wild Adapter, joista kummastakin löytyykin jo tekstiä tämän blogin syövereistä.

Mutta monia mysteerejä on siis vielä edessä. Onko Minekura lopulta lehden ainoa loistomangaka ja jääkö valtaosa lehden sisällöstä sitten geneeriseksi nättihutuksi, vai voisiko sen uumenista löytyä muitakin helmiä? Entä löytyykö kivojen kansien takaa vain sotkuista ja epäpätevää visuaalista tarinankerrontaa, vai ulottuuko nätteily sisäsivuille asti? Sen luulisi ennen pitkää selviävän!

Tarkoituksena olisi siis matkata mangavuorille treenaamaan itseni Suomen kovimmaksi toimintajoseiasiantuntijaksi. Yritän tänne blogiin raportoida edistymistäni tämän pitkän ja mahdollisesti tuskaisen, mutta toivottavasti elämyksellisen matkan aikana.
Jatka artikkelin ”Zero-Sum ja erinäisiä muita projekteja” lukemista

DesuTalks ja CosplayGaala 2012

DesuTalks

Pyry Kontio tietää että harrastamista pitää arvostaa.

DesuTalks tarjosi taas lauantaina tuntitolkulla puheohjelmaa, jonka taso oli tänä vuonna mielestäni ehdottomasti huipussaan. Aluksi mainittakoon myös, että kerrankin tekniikka pelasi ainakin yleisölle päin täysin virheettömästi. Kaikkien luentojen slaidit oli ilmeisesti etukäteen säädetty lavakoneelle, joten vaihdot olivat sujuvia, kun kenenkään esiintyjän ei tarvinnut ruveta sähläämään muistitikkujen, pilvipalveluiden ja omien tietokoneiden kanssa. Kaiken kaikkiaan Talksin puheosuus onnistui mielestäni paremmin kuin aikaisempina vuosina, eli erittäin kiitettävästi.

Huomionarvoisinta Talksin ohjelmassa oli, että ensimmäistä kertaa puheenvuorot oli kerätty tietoisesti ennaltamäärätyn harrastajan silmin -teeman ympärille. Näin vahvassa teemoituksessa on aina riskinsä, kuten puheenvuorojen puuduttava itseääntoistavuus ja se, ettei aihetta lopulta pystytä välttämättä käsittelemään tarpeeksi laajasti siihen nähden että siitä nähdään kymmenen eri ohjelmanumeroa. Juuri harrastajanäkökulmaan liittyväksi ongelmaksi taas pelättiin harrastajien syyllistävää arvottamista ja luokittamista harrastamistottumusten mukaan.

Mielestäni nämä potentiaaliset ongelmat kuitenkin onnistuttiin väistämään erittäin hyvin. Ohjelmaan oli kerätty hyvin ansiokkaasti erityyppisiä harrastajia puhumaan ja esittämään mukavan erilaisia näkemyksiä harrastamisesta. Esitykset vaihtelivat mukavan paljon myös tyyliltään. Talks sai mielestäni ensimmäistä kertaa kaiken irti konseptistaan, kun puhujat pääsivät helposti viittaamaan toisiin puhujiin yhteneväisen teeman ansiosta.

Jäin tosin hieman kaipaamaan mangaharrastamisen näkökulmaa, kun puheenvuoroissa korostui järjestelmällisesti enemmän animen harrastaminen. Näitä kahta kun ei voi aina automaattisesti niputtaa yhteen harrastamisesta puhuttaessa – varsinkaan, kun paljon animea katsovat ihmiset eivät läheskään aina kuluta mangaa yhtä runsaasti, eivätkä innokkaat manganlukijat toisaalta monesti käytä erityisen paljon aikaa animen katsomiseen.

Mikko Lammi kertoo, ettei harrastamisen tarvitse olla suorittamista.

Meta-henkinen teema sopi mielestäni hyvin Talks-tyyppiseen tapahtumaan, sillä harrastajuus-kysymysten käsittely on jokaiselle harrastajalle pakostakin koko ajan melko ajankohtainen aihe. Kun puheenvuoron aihe koskettaa itseä, sitä on myös kiinnostavampi seurata. Viime vuoden enemmän yksittäisiin sarjoihin keskittyvä Talks-ohjelmisto oli siinä mielessä tällaiseen tapahtumaan hieman heikommin soveltuva kokonaisuus, sillä se tavoitti todennäköisesti pienemmän osuuden kuulijakunnasta, josta suuri osa ei välttämättä ole nähnyt sarjaa. Toisaalta seuraavassa Talksissa olisi mukava kuulla taas myös ihan animeen ja mangaan keskittyviä aiheita.

Kuten sanottu, ohjelma itsessään oli erittäin kiinnostavaa ja puhujat hyviä. On kuitenkin mielestäni sääli, että ohjelman aikana kuulijoille ei annettu juuri hengähdys- ja pureskelutaukoja. Sinänsä on hienoa, että puhujat saivat aikaan erityisen täyteläisiä puheenvuoroja tänä vuonna, kun suunnilleen kaikki aika käytettiin. Samalla tauottomuus alkoi kuitenkin hieman ahdistaa, kun päivä päätyi olemaan lähes täysin pelkkää vastaanottamista ilman omia tuumaustaukoja, jollaiset ovat aikaisempina vuosina ylläpitäneet tapahtuman sosiaalisuutta sen seminaariluontoisuudesta huolimatta. Olisin kaivannut alkupäivästä myös kovasti kertakäyttömukin täydennystä, mutta en sitten virallista taukoa odotellessa viitsinyt kesken ohjelman lähteä sitä hakemaan.

Jos näyttää siltä, ettei puhujien väliin jää luonnostaan päivän aikana muutamaa 5-15 minuutin mittaista taukoa, voisi olla hyvä, että järjestäjät huomioisivat tämän ja ilmoittaisivat jossain välissä pienen kahvitauon. Näitä tarvittaisiin mielestäni ehdottomasti vähintään yksi ennen lounasta esitettävien puheenvuorojen lomaan ja yksi lounaan jälkeen sijoittuvien ohjelmien lomaan – ja enemmänkin saisi mielellään olla. Tämä tekisi päivästä ilmavamman ja hieman vähemmän raskaan istuttavan, vaikka tauot kestäisivät vain viitisenkin minuuttia. Vierustoverien kanssa olisi hauska alustavasti miettiä esitysten herättämiä ajatuksia tuoreeltaan ennen kuin ne unohtuvat. Mielenkiintokin pysyy huomattavasti paremmin yllä, kun pääsee välillä hieman jaloittelemaan tai höpöttelemään.

Kaikin ilme kun iltabileet.

Erityisen ikävää jutusteluhetkien jääminen yhteen taukoon iltapäivällä teki se, ettei tuttujen kanssa purilointi oikein onnistunut myöskään Talksia välittömästi seuranneissa iltabileissä. Bassojumputus pauhasi jatkotilassa kovilla desibeleillä heti kello viidestä lähtien, mikä teki puhumisesta ikävän raskasta. Tullakseen ymmärretyksi oli huudettava kurkku käheäksi jo alkuillasta. Keskustelujen seuraaminen, niihin osallistuminen ja jopa vieruskaverin puheen kuuleminen oli mökäsaasteen keskellä haastavaa ja epämiellyttävää.

Toki iltabileet-nimellä kulkevan tapahtumanosan voi varmaan olettaakin sisältävän bilettämistä, ja klubitykkääjillä käsittääkseni oli erittäin hauskaa, joten siltä kannalta iltasetti oli varmaankin ihan onnistunut. Hieman tuntui kuitenkin epätarkoituksenmukaiselta, että asiallista puheohjelmaa painottavan tapahtuman aikana yleisölle ei anneta missään vaiheessa mahdollisuutta keskustella. Yleisökysymykset, joille oli aina melko hyvin aikaa, eivät millään tasolla aja samaa asiaa, sillä niitä esittää yleensä lähinnä sama kymmenisen ihmisen joukko. Twittertaulutkin kompensoivat juttelumahdollisuuksien puutetta vain hieman, vaikka hauskoja olivatkin.

Näin sivuhuomiona voisin vielä mainita, että Talksin kaltaisella pienellä tapahtumalla on toki ylipäänsä joitakin piirteitä, jotka korostuvat niin hyvässä kuin pahassakin, kun kaikki ovat koko ajan samassa tilassa ja suuri osa esiintyjistä hengaa samoissa piireissä. Reunapöydän meemuhuutelut ja hömelöt vitsit ovat hauskaa kuunneltavaa niille, jotka tuntevat huutelijaväestön ja tietävät, että huutelut tarkoittavat monesti todellisuudessa jotain aivan muuta kuin miltä ne päällisin puolin kuulostavat – tälle kontrastillehan sisäpiirivitsit yleensä rakentuvat. Minua henkilökohtaisesti reunapöydän rölläys viihdytti, enkä pitänyt sitä epäasiallisena. Ainakin osa väestöstä näyttää kuitenkin kokeneen korostuneen sisäpiireilyn vieraannuttavana ja epämiellyttävänä lisämausteena muuten toimivassa tapahtumassa.

Koska Talksia on yritetty viedä lähestyttävämpään suuntaan, voisi itse kunkin olla hyvä harkita hieman sisäpiirihuutelun hillitsemistä vähän kevyemmälle tasolle. Eivät virheellisesti pelätty pukupakko ja kiinnostuksen puute animeaiheista puheohjelmaa kohtaan ole välttämättä ainoat syyt siihen, että Talksilla on hieman sisäänpäinkääntyvän tapahtuman maine. Jatkuva ja äänekäs sisäpiirimeemuilu tällaisessa yhden aktiviteettivaihtoehdon tapahtumassa saattaa hyvinkin saada osan kävijöistä tuntemaan olonsa epämukavaksi, ja se tuskin on kenenkään tarkoitus.

CosplayGaala

Sunnuntaina kävin myös ensimmäistä kertaa tänä vuonna tiensä päähän tulleessa CosplayGaalassa, Suomen ainoassa cosplayhin keskittyvässä tapahtumassa. En ole missään määrin Gaalan ydinkohderyhmää, sillä en ole erityisen kiinnostunut pukuilusta muuten kuin kivana lisäkuriositeettinä coniympäristöissä. Hirveästi ei tästä syystä löydy sanottavaakaan, mutta sen verran pitänee mainita, että yllättävän viihdyttävä reissu oli.

En ole tainnut käydä katsomassa minkäänmallisia cosplaykisoja sitten vuoden 2006 Finncon-Animeconin, jolloin niihin vielä jonotettiin läpi koko Paasitornin portaikon ja kisaajat kävivät vielä vain nopeasti kipittämässä lavalla. Olen ollut toki tietoinen siitä, että kisojen järjestelyt ovat parantuneet huomattavasti näistä ajoista, mutta aina päällä on tuntunut olevan jotain kiinnostavampaa puheohjelmaa, joten eipä ole tullut mentyä.

Edelliseen kertaan nähden Gaalan kisat siis luonnollisesti ilahduttivat suuresti. Lavalla nähtiin mielikuvituksellisia ja yllättävänkin oivaltavia esityksiä sekä kauniita pukuja, joita pääsi näkemään liikkeessä ja toiminnassa. Tällainen esittävä kisamalli toimii erittäin hyvin juuri siksi, että sen kautta yleisö saa nähdä cossaajan näkemyksen sekä hahmon ulkoasusta että hahmosta syvemminkin – tämän liikkeistä, olemuksesta ja persoonallisuudesta.

Sääli ettei Gaalaa ole ilmeisesti tulossa ensi vuonna, sillä cosplaylle omistettu tapahtuma lienee paras mahdollisuus tällaiselle puheohjelmaa preferoivalle harrastajalle päästä katsomaan cosplaykisoja.

Ääniefektien kustomointia ja muuta mukavaa

Eri kustantajat tekevät varsin erilaisia valintoja mangajulkaisujensa kustomoimiseksi kotimaan markkinoille käypään kuosiin. Nämä ratkaisut vaikuttavat väistämättä jossain määrin lukukokemukseen, vaikka sitä ei välttämättä aivan helposti huomaa – yleensähän yhdestä sarjasta ei päädy yhdelle ihmiselle lukuun kuin yksi versio.

Olen siis päässyt harvemmin vertailemaan eri maiden julkaisuja, mutta nyt käsillä olikin äkkiä peräti neljä erimaalaista versiota Yana Toboson hiljattain Suomessakin alkaneesta Kuroshitsujista (yhtään en silti suhtaudu obsessiivisesti kyseiseen sarjaan). Omasta hyllystä löytyvät Punaisen jättiläisen suomenkielinen, Yen Pressin englanninkielinen ja Kanan ranskankielinen versio, ja kämppiksellä oli tarjota Carlsenin saksankielistä julkaisua tutkimuskohteeksi. Tässä postauksessa vertailen eri kustantajien lähestymistapoja pokkareiden muodon ja kansien suunnitteluun sekä erityisesti ääniefektien kääntämiseen.

Kuvat saa isommiksi klikkaamalla.

Ylävasemmalta myötäpäivään kiertäen Punaisen jättiläisen suomijulkaisu, Yen Pressin jenkkijulkaisu, Carlsenin saksajulkaisu ja Kanan ranskajulkaisu.

Jatka artikkelin ”Ääniefektien kustomointia ja muuta mukavaa” lukemista

Loppukatsaus: Kevät 2012

Auttamattoman myöhässä, mutta eipähän jää kokonaan välistä. Itse asiassa suurin osa suomalaisista animeihmisistä sai kirjoituksensa kevään sarjoista ilmoille vasta uusimman Anime-lehden myötä, joten enpä ole heistä edes paljon jäljessä! Enkä toki ole koskaan ollut säntillisen ajankohtainen muutenkaan.

Kevään tärkeimmät palat, Sakamichi no Apollonin ja varsinkin Tsuritaman kerkesinkin jo käsitellä, mutta kevätkaudelta tuli katsottua aika paljon muutakin. Tässäpä linkkejä myös ensivaikutelmiin: 1, 2 ja 3. Huomaa, että innostustasoasteikko kuvastaa sitä, miten hypessä olen sarjasta ja millä intensiteetillä nautin sen katsomisesta, eikä niinkään sitä, miten hyvänä sitä pidän.

Heti kättelyssä katselulistalta putosivat odotetusti vaisu kauhukomediailu Dusk Maiden of Amnesia ja shounenhömpötys Medaka Box, joihin en ensikatsastusten jälkeen palannut enää lainkaan. Zetman olisi periaatteessa voinut kiinnostaa, mutta innon löytäminen kakkosjaksonkin katsomiseen oli työn ja tuskan takana, joten droppasin suosiolla. Lupaavalta vaikuttanut ääninäyttelyköörikään ei tuntunut saavan mitään aikaan. Eipähän tarvinnut lopulta kärsiä uutta Rainbowta, jollainen sarjasta kovasti uhkasi tulla. Hyoukastakaan en saanut kovin paljon irti ensimmäisten neljän jakson perusteella, mutta kepoisia mysteerejä selvittävän koulukerhon pariin saatan tulevaisuudessa vielä palata – jos ei muuten niin ihanan Pussukka-kunin vuoksi!

Saint Seiya Omega

Dropattu: 3/?? jaksoa
Innostustaso: laskenut pakkasen puolelle sitten ensivaikutelmien

Saint Seiya Omegaa yritin tosissani katsoa, mutta neljäs jakso ei vain lähtenyt pyörimään, sillä sarjan mitätön dramatisointi ja täysin puuttuva kunnianhimo vain masensivat liikaa. Esittelynä Saint Seiya -franchiseen Omega toimii valitettavan kehnosti, sillä aihetta ja hahmoja tuntemattomana en jaksanut kiinnostua ruudulla yhtään mistään. Pahinta onkin, että sarja ei tuntunut edes yrittävän saada minua kiinnostumaan tarinastaan, maailmastaan ja hahmoistaan. Se käyttää niin stereotyyppisiä ja yksinkertaisia kerronnan keinoja ja toistaa omia kaavojaan niin häpeilemättömästi, että jopa minä pystyin ennustamaan kaikki tulevat kohtaukset minuutteja etukäteen, vaikka yleensä en oikein tykkää spekuloida siitä, mitä sarjoissa tulee tapahtumaan. Edes valtavat fabukertoimet eivät nyt siis pelastaneet.

Eureka 7: AO

Oudon pojan mechaseikkailut eivät tee oikeutta alkuperäiselle sarjalle.

Dropattu: 5/24
Innostustaso: 1,5/5 (ensivaikutelmissa 3/5)

Uusi E7 ei vain tuntunut pääsevän liikkeelle. Tämä saattoi johtua joko tarinan sisäisestä hitaudesta tai ihan vain sarjan flegmaattisen oloisesta dramatisoinnista. Sinänsä parempaa katsottavaa sarja tuntuisi olevan kuin mikään noista edellä mainituista, sillä se on toteutettu ja rakennettu reippaasti huolellisemmin. Tämä kaikki on kuitenkin lähes  yhtä tyhjän kanssa, kun sarjasta puuttuu sisäinen into ja koukku. Se ei tunnu olevan edes itse kauhean kiinnostunut itsestään, vaan etenee ainakin alkuun tunnelöyhillä oletusasetuksilla.

Hymähdin myös pilkallisesti päähenkilön lapsuudenystävälle, joka korostaa alkuperäisen E7:n isointa ikävyyttä eli naishahmojen aktiivista tyttöistämistä – sekä alkuperäisen sarjan tunnekylmä nimihahmo Eureka että tämän epävakaa peilikuva Anemone aloittavat hyvin jänninä ja mielenkiintoisina hahmoina, mutta eheytyvät sitten kilteiksi ja onnellisiksi, mutta täysin särmättömiksi tytöiksi. AO taas heittää heti alkumetreillä päähenkilön virkaa toimittavan Ao-pojan suojelua kaipaavaksi love interestiksi pahan astman takia lähes toimintakyvyttömän kilttityttösen, jonka pienikin voimanponnistus tai emotionaalinen järkytys saa yskimään avuttomasti.

Tämä lähestymistapa jäi ärsyttämään, koska astmaatikkohahmo voisi olla äärimmäisen mielenkiintoinen lisä toimintasarjassa, jos raukka saisi sairaudesta huolimatta jonkinlaisen aktiivisen roolin. Tietysti lapsuudenystävän rooli on hyvinkin saattanut myöhemmissä jaksoissa vahvistua ja aktivoitua, mutta hahmon lähtökohdat saivat nyrpistelemään.

 

Lupin III: The Woman Called Fujiko Mine

Kaikki maailman aarteet ovat miehiä suloillaan manipuloivan mestarivarkaan ulottuvilla.

Jaksoja katsottu: 13/13
Innostustaso: 3/5 (ensivaikutelmissa 2,5/5)

Lupin III -tuoteperheen uudelleenlämmittely ei iskenyt aivan niin kovaa kuin jännittävyydessään muikea animaatiotyyli olisi antanut toivoa. Ensivaikutelmissanikin valittelemani turhan maskuliinisesti vinksahtanut voimatasapaino mistään hämmästymättömän mestarivaras Lupinin ja selvästi haavoittuvaisemman Fujikon välillä häiritsi loppuun asti. Nautinkin sarjasta eniten jaksoissa, joissa Lupin itse ei esiinny lainkaan. Sen sijaan Fujikon tasapainoisemmat ja siten mielenkiintoisemmat voimasuhteet Lupinin tulevien rikoskumppanien Goemonin ja Jigenin kanssa olivat paljon fiksumman tuntuista katsottavaa.

Sarjan suurin ongelma Lupinin ärsyttävyyden lisäksi on se, että finaaliseikkailut hajoavat joka suuntaan ja mopo karkaa tekijöiden lapasesta ja rysähtää seinään. Kirjaimellisesti pöllöpäiset antagonistit ja näiden fiksaatio Fujikoon, sekä seinän takaa katsojan naamaan viimeisten jaksojen aikana tuon tuosta läiskähtävät shokkipaljastukset vetävät koko tarinan aivan plörinäksi. Yksittäiset jakson pituiset pikkutarinat taas eivät usein lievästä herttaisuudestaan huolimatta jaksaneet juuri kiinnostaa, varsinkaan kun en juuri välitä veijaritarinoista.

Rakenteellisesti sarja siis jää jatkuvan päätarinansa kannalta sekavaksi ja muilta osiltaan turhan yhdentekeväksi. Missään nimessä en voi sarjaa huonoksi väittää, sillä tyyliratkaisut ja onnistunut ääninäyttelypuoli tekevät siitä käsikirjoituksen haahuilunkin keskellä aivan tarpeeksi nautittavan kokemuksen. Näin rohkeaa visuaalista kikkailua näkisin mieluusti useamminkin animessa.
Jatka artikkelin ”Loppukatsaus: Kevät 2012” lukemista