Non-conraportti

Tunnollisena blogaajana lienen velvollinen jonkinlaisen coniraportin rustaamiseen viikon takaisen Animeconin tiimoilta. Tämä on kuitenkin aika vaikeaa ottaen huomioon, että tuskin keksin tässä vaiheessa juuri mitään sanottavaa, jota joku muu ei ole jo aiemmin sanonut.

Conissa oli siis ihan kivaa, mutta kesä 2009 ei ole ollut minulle hyvää conittamisaikaa. Desucon meni alkukesästä suurimmaksi osaksi ohi pakottavien irl-syiden, hirveän väsymyksen ja hermoraunioitumisen yhteisvaikutuksen takia, ja Animecon-fiiliksiäkin laskivat mitattavissa määrin piskuisiksi jääneet yöunet.

Tyydyn nyt sitten tässä lähinnä ilmaisemaan harmini siitä, ettei järkeni juokse tarpeeksi nopeasti, jotta olisin hyvässä Animecon-hengessä älynnyt tehdä pienen scifilounge-kokeilun. Kyseisen muuhun conialueeseen verrattuna melkein-tyhjyyttään kumisevan ajanviettopaikan paljon puhuttu ”Animehengaaminen kielletty” -nootti nimittäin johti kämmenen ja naaman väistämättömään, tosin vertauskuvalliseen kohtaamiseen minulla yhtä lailla kuin epäilemättä monilla muillakin anime-ihmisillä.

Tuli jälkikäteen siis mieleeni, että kunnon cosplay-puvun tai muun ernuiluasustuksen puuttuessa olisi pitänyt käydä ostamassa laukku ja vaatteet täyteen  animepinssejä, tulostaa laukkuun isoja L-kuvia ja napata läpinäkyvään muovipussiin vielä hyllystä kasa poikarakkausmangaa ja näillä varustuksilla lampsia samaan tyyliin kuorrutetun toverin kanssa scifiloungeen juttelemaan mahdollisimman syväluotaavasti ja vertailevasti vaikka scifi-kirjallisuuden, -television, -nettifiktion ja -animen konventioista ja tutkailemaan niitä näytillä olleita spefiteoksia. Sitten olisi katsottu, potkivatko vihaiset scifisedät scifistä puhuvat animutytöt ulos ja kuinka nopeasti, mulkoilevatko vihaisina, hyväksyvätkö joukkoonsa vai miten reagoivat.

Ymmärrän kyllä, että scifistejä ärsyttää, kun animehengarit tunkevat joka paikkaan ja syövät koko heidän asiallisen coninsa. Loungen kielto on vain – vaikka kuinka olisi osaksi leikkimielinen – minulle viimeinen todiste siitä, etteivät Animecon ja Finncon kuulu yhteisestä tapahtumapaikasta ja -ajasta huolimatta samaan conikokonaisuuteen muuten kuin nimellisesti, eivätkä ne jaksa edes yrittää enää. Syy ei tietenkään ole yksin scifistien, vaan animisteilla on vähintään yhtä suuri osuus kuilun kasvattamisessa. Scifiloungen kieltokyltti vain pukee asian sanoiksi masentavan yksiselitteisesti.

Itse juoksen coneissa ensisijaisesti ohjelman perässä ja hengaan kuvaamassa cosseja vain silloin, kun kiinnostavien ohjelmien välille sattuu tauko. Anime- ja Finnconissa olen perinteisesti valinnut puheohjelmat melko tasaisesti, koska spefipuolelta löytyy aina mukavasti laatuaiheita. Taidan peräti kuulua siihen ilmeisesti suhteellisen pieneen joukkoon, joka käy molemmissa coneissa, ei vain Animeconissa tai vain Finnconissa. Siksi tapahtumien riitautunut rinnakkaiselo surettaa kovasti. Ensi vuonna tätä ranttia ei onneksi tarvita.

Identtiset kaksoset

Onko koskaan animea katsoessa tullut sellainen olo, että tämähän on jo nähty aiemminkin? Niinpä niin, anime on täynnä kauan kadonneita kaksoiskaappauksia, jotka vain odottavat löytäjäänsä, kuten tämä Anikin ketju osoittaa.

Aranan löydökset noudattavat Hesarin NYT-liitteestä tuttua kuvissa esiintyvien hahmojen nimien ristiin kirjoittamisen tapaa. Olisin muuten äärettömän kiitollinen vinkeistä, jos joku sattuu muistamaan tai bongaamaan identtisen kolmosen jollekin löytämistäni pareista.

Sen lisäksi, että Akion ja Sebastianin ilmeet ovat tismalleen samat, myös miesten asettelu kameran eteen menee täysin yksiin. Jopa kasvoille varjon heittävät otsasuortuvat ovat saman tyyppisiä. Jännittävän tilanteesta tekee kuitenkin se, että katsoisin sarjojen kontekstin tuovan herrojen ilmeisiin erilaista merkitystä. Siinä missä Akio on niin puhtaan raivostunut kuin sulava ja tilanteen aina hallussaan pitävä piilopahis vain voi olla katsoessaan pikkusiskon viihtyvän iloisena tarinan sankarin kanssa, Sebastianin ylenkatse ilmentää pikemminkin syvää inhoa ja vastenmielisyyden tunnetta koiria kohtaan.

Tämä on muuten yksi suosikki-ilmeistäni ikinä. Lievä sammakkoperspektiivi tuo hahmoihin lisää voimaa ja uhkaavuutta, ja toisaalta lisää kuvallisen ilmaisun dynaamisuutta. Olen melko varma, että olen nähnyt saman posen vielä muuallakin, joskus dramaattisissa ja joskus koomisissa yhteyksissä. Itse asiassa tästä asetelmasta saisi varmaan kerättyä kokonaisen identtisten sisarusten pataljoonan, jos lähtisi etsimään.

Jatka artikkelin ”Identtiset kaksoset” lukemista →

Gainax, srsly?

Anime vihastuttaa edelleen enemmän kuin se ihastuttaa, mutta tällä kertaa uudesta syystä.

Sain vihdoin katsottua Gurren Lagann -elokuvaparin ensimmäisen osan. Tiesin ennakolta, että siinä käytetään jonkin verran sarjan animaatiota ja tarkoituksena on uudelleenkertoa Simonin tarina multaisesta mönkijästä galakseja heitteleväksi kovikseksi. Tiesin, että elokuva huipentuisi eeppiseen ”OLEN KAIVAJA-SIMON!!!1” -puheeseen ja ilotulitukseen.

En kuitenkaan tiennyt, että koko raina olisi kaksituntiseksi venäytetty recap-jakso. Kuten normaalipituisissa sukulaisissaan, elokuvassakin on kyse edellisten jaksojen yksinkertaisesta copypastetusmetodista, jonka lopuksi tarjotaan prosentuaalisesti pieni osuus uutta materiaalia muunnellun lopputappelun muodossa. Olisipa joku kertonut minulle, että pienen karsinnan ja tuskin huomattavan kiillotuksen lisäksi uutta asiaa löytyy vain muutamasta alku- ja paristakymmenestä loppuminuutista, olisin säästänyt puolitoista tuntia elämästäni. Tuon ajan käytin nyt sen bongailemiseen, mitä kaikkea leffasta on jätetty pois.

ROW! ROW! Fight the cheap recap movie!

Ööh, Gainax? Raavitko sinä ihan tosissasi viattomilta leffalipun ostajilta rahaa tämän katsomisesta?

Jatka artikkelin ”Gainax, srsly?” lukemista →

Kuroshitsuji OP2

Tulin tässä taannoin kehuneeksi Kuroshitsujin introista ja outroista vastaavien tyylitajua, mikä pitää ottaa nyt takaisin, kun  jaksoin vihdoin jatkaa sarjan katsomista. Suuri oli pettymykseni, kun huomasin, että jaksossa 17 intron visuaalinen puoli on uudistettu kokonaisuudessaan uuden tarinakaaren alkaessa. Tämä ei sinänsä itsessään ole ehkä huono asia, sillä pidän alku- ja loppuanimaatioiden vaihtumisista siinä missä suurin osa koko fandomia. Ongelma onkin siinä, ettei Kuroshitsuji olisi mielestäni tarvinnut kokonaan uutta openingia edellisen kattavuuden vuoksi, kuten aiemmin selittelin.

Koska viimeiset seitsemän jaksoa ovat vielä näkemättä, voi toki hyvin olla, että loppusarja vie tarinaa sellaiseen suuntaan, että intron vaihtaminen onkin ihan asiallista. Uusi video ei ole edes varsinaisesti huono tai muuten katastrofaalinen. Mikä siinä siis niin raivostuttaa?

Vastaus on yksinkertainen: se on aivan tavallinen introvideoiden massaan hukkuva pätkä, jonka pääasiallisena tehtävänä on heittää kaikkien tärkeiden hahmojen naamataulut esittelyyn. Se kaikkein tavallisin intrototeutustyyli. Siinä missä ensimmäinen ja siitä hieman varioitu toinen opening ovat loistavia nimenomaan siksi, että ne pohjaavat vahvasti ihan oikeaan käsikirjoitukseen, tämä uusin versio tyytyy ainoastaan esittämään lyhyesti sarjan hahmot yksi toisensa perään, niin kuin lähes kaikki muutkin introt tekevät. Siinä ei ole sisäistä jatkumoa tai tarinaa.

Ensimmäiset videot eroavat massasta ja tuntuvat vahvoilta, tiiviiltä ja merkityksellisiltä myös siksi, että ne keskittyvät selkeästi Sebastianin ja Cielin väliseen suhteeseen ja pystyvät tarkan kohderajauksensa ansiosta tarkastelemaan pääkaksikkoa voimasuhteineen monipuolisesti ja vivahteikkaasti, useista eri kuvakulmista pelkän esittelyn sijaan. Niissä ei ole mitään ylimääräistä tai tarpeetonta, ja ne muodostavat tarkoituksenmukaisen ja eheän kokonaisuuden.

Päähenkilöiden lisäksi muiden hahmojen sisällyttäminen introon saattaa tosiaan olla ihan perusteltua, mikäli kyseisten hahmojen rooli ja merkitys tarinalle kasvavat. Jos taas tahti säilyy aivan samanlaisena kuin ennenkin, ei uudella introlla ole mitään tekosyytä olla olemassa tai ainakaan mitään tekosyytä pistää imbesilli-palvelijoita kompastelemaan jättiläismäiselle shakkilaudalle. Uuden intron heikkous edelliseen verrattuna estää myös sinänsä osuvista hetkistä nauttimisen melko tehokkaasti. Sebastianin ja Cielin kohtaukset toimivat sinänsä ihan kivasti, mutta niiltä puuttuu edellisen intron jatkuvuuden mukanaan tuoma konteksti, jolloin ne jäävät irrallisiksi huomioiksi. Parasta pätkässä on Undertakerin osuus, joka onnistuu olemaan oikeasti uhkaava, dynaaminen ja asettelultaan epätavallinen. Muuten intro on pelkkää tavanomaista pintaraapimista ilman suurempaa kunnianhimoa.

Toisaalta täytyy myöntää, että uusi läpeensä keskinkertainen OP kuvastaa sarjan nykytilaa ehkä edellistä versiota paremmin. Ensimmäinen intro toimii loistavasti nimenomaan siinä synkistelevää kauhuromantiikkaa ja absurdia mustaa huumoria ilahduttavan tuoreessa suhteessa sekoittavan tyylin ja tunnelman kontekstissä, joka leimaa sarjan alkujaksoja. Niiden jälkeen epähauska slapstick-komiikka ja hahmojen pakotettu keventäminen on syönyt suurimman osan sarjan synkkyydestä ja tarinakaaret ovat heikentyneet huomattavasti, eikä ensimmäisten jaksojen tunnelmasta ole enää tässä vaiheessa paljoakaan jäljellä. Jos viime syksynä sarjan juuri alettua kuvailin Kuroshitsujia adjektiiveilla ”tuore” ja ”herkullinen”, tässä vaiheessa  ”väsynyt” ja ”geneerinen” lienevät lähempänä totuutta. Miksipä sama ei siis saisi päteä introon? Paitsi tietysti että kyseinen kehityskulku on tarpeeksi masentavaa hukkaan valuneen potentiaalin märehtimistä katsojan näkökulmasta ilman intron keskinkertaistumistakin.

En nyt sitten oikein tiedä, onko alkuperäisen vahvan ja omaperäisen intron vaihtaminen tähän hajanaiseen ja voimattomaan esitykseen sarjan suurin fail vai osuva sarjan kehitystä kuvastava valinta tekijöiltä. Kummassakin tapauksessa reaktioni on sama.

Sarja, olet tehnyt minusta vihaisen fanitytön.

Wild Adapter 1

Jo pitkään on ollut tarkoituksena lukea uudelleen Kazuya Minekuran Wild Adapterin ilmestyneet kuusi osaa, joten päätin kirjoittaa niistä omat postaukset. Sanottavaa totisesti pitäisi riittää, sillä kyseessä on tämän hetken suosikkisarjani suosikkimangakalta. Hyödyttömänä infona voisin mainita, etten yleensä ole kovin innokas lukemaan tai katsomaan sarjoja uudelleen, sillä uuttakin materiaalia olisi jonossa aivan riittämiin ja omaksun fiktiota sen verran vahvasti, että asiat pysyvät melko hyvin mielessä vielä pitkänkin ajan päästä.

Minekura on kirjoissani vahvassa etulyöntiasemassa muihin mielestäni erityisen taitaviin mangakoihin verrattuna, sillä – paitsi että hänellä on sekä tarinankerronta että visuaalinen puoli hallussa – hän tarjoilee minulle suurin piirtein mittatilaustyönä tehtynä juuri niitä elementtejä, joita arvostan fiktiossa aivan erityisesti. Fokus on vahvasti henkilöiden välisissä suhteissa, löytyy tyylikästä väkivaltaa, traumaattisia menneisyyksiä, vahvasti asennetta, yksityiskohtainen, mutta hieman karu piirrostyyli, paljon rinnastuksia ja kerrontaan upotettua symboliikkaa, BL-vivahteita, fiksua ja vuorovaikutteista dialogia, älykkäästi rakennettuja voice-overeita, moraalidilemmoja, vahvoja ja johdonmukaisesti käytettyjä, tekijälleen tyypillisiä kerronnan tehokeinoja, ympäristöönsä sointuvaa terävän pienieleistä komiikkaa… Listaa voisi jatkaa ikuisuuksiin, koska Minekura todellakin harrastaa kaikkia suosikkitropeitani.

Ensimmäistä kertaa WA:n aloitusosaa lukiessani olin kuitenkin itse asiassa varsin pettynyt tulokseen. Kubota jätti minut täysin kylmäksi hahmona, sillä se yksi Minekuran konventio, josta en ole ikinä ollut niin kovin innostunut, on periaatteessa lähes kaikkivoipa, voittamaton päähenkilö. Saiyukin Sanzo keikkui juuri tämän piirteensä takia lähes koko ensimmäisen sarjan ajan listoillani rasittavuuden rajamailla, mutta ei koskaan onnistunut käymään varsinaisesti rasittavaksi, sillä Saiyukin poikien vuorovaikutus on niin tiivistä, ettei Sanzo kuitenkaan jää varsinaisesti etäiseksi hahmoksi (flashbackien käyttö auttaa myös). Kubota sen sijaan on tarkoituksellisesti etäännytetty lukijasta (kuten myös Bus Gamerin samasta voittamattomuussyndroomasta kärsivä Toki). En saanut miehestä lainkaan otetta ennen aivan pokkarin loppua.

WA kärsi valitettavasti ensimmäisellä lukukerralla siitä, ettei Kubotan äärimmäisellä henkisellä eristäytymisellä ollut kunnollista vertailukohdetta, vastapainoa tai funktiota, jotka kaikki tulevat peliin vasta seuraavissa osissa. Nyt toisella lukukerralla katson Kubotaa täysin eri perspektiivistä, enkä ole lainkaan yllättynyt siitä, että lukuelämys parani varsin kiitettävästi. Kyseessä ei edelleenkään ole sarjan paras osa, mutta WA 1 pesee silti lattioita suurimmalla osalla muusta kirjahyllystäni.

[Käsittelen pokkarin sisältöä sen verran yksityiskohtaisesti, että spoilerivaroitus ykkösosan tapahtumia koskien lienee paikallaan.]

Jatka artikkelin ”Wild Adapter 1” lukemista →

Teini-Merlin ja pyöreän käsikirjoituspöydän sankarit

Hei, maailma, olen taas jotakuinkin elävien kirjoissa. Viimeisen viikon aikana rasittava passiivisuusaalto vain on estänyt minua tekemästä yhtään mitään sen luovempaa kuin BBC:n viime vuoden menestysfantasiasarja Merlinin läpikahlaaminen Youtubesta. Offtopicoin siis tänään tästä teini-ikäisten tulevan kuningas Arthurin ja velho Merlinin varhaisista vaiheista kertovasta brittispektaakkelista, jonka maailmassa Arthurin isä on kieltänyt kaiken magian käytön kuolemanrangaistuksen uhalla.

Merlin

Jos koskaan on käynyt mielessä kysymys siitä, miten huonoa todella heikko ja kömpelö televisiokäsikirjoitus voi pahimmillaan olla, kannattaa ehdottomasti vilkaista ainakin ensimmäisen kauden pilotti, vaikkakaan siinä ei vielä päästä esimerkiksi sarjan lukuisiin kohtauksiin, joissa henkilöt lähtevät uhraamaan itseään rakkaan puolesta. Demonstroin:

A: Uhraan itseni pelastaakseni sinut.
B: Ei käy! Minä uhraan itseni pelastaakseni sinut.
A: Ehei, minä uhraudun!
B: Minäpäs!
A: Kato, tuol meni pupu!
B: Missä?
A: Hahaa! Huomiosi herpaantui ja ehdin uhrata itseni pelastaakseni sinut!
B: D=

Kyllä, tämä keskustelu todella käydään eräässä jaksossa. Sen on tarkoitus olla erittäin dramaattinen ja emotionaalisesti väkevä kohtaus. Jostain syystä uhrautumiset vain sujuvat kovin heikosti ensimmäisen kauden aikana, vaikka kaikki kovasti yrittävätkin.

Jatka artikkelin ”Teini-Merlin ja pyöreän käsikirjoituspöydän sankarit” lukemista →

Tiedotuksia

Minut värvättiin sitten lakkiaisyön synkimpinä hetkinä (jotka sinällään alkavat olla aika harvinaista herkkua näin kesäkuussa) Desuconin yaoi-paneelin puhuja-aukkoa paikkaamaan, joten sieltä Arana löytyy lauantaina livenä höpöttämässä salanimellä Maaret.

Muita uutisia:

  • Aranalla on nyt valkolakki, paljon rahaa kesän coneissa poltettavaksi ja iso kasa ruusuja.
  • Ei uusia postauksia muutamaan viikkoon, mutta palaan juhannuksen paikkeilla.
  • Ensi sunnuntain FMA: Brotherhood: Hemmetti kun sataa. ;_____;

Kolmiodraamapeikko

Hiton blondit

Jämähdin noin kaksi vuotta sitten You Higurin Cantarellassa kuudennen ja seitsemännen osan väliin. Aina välillä kävi mielessä aloittaa seuraava pokkari, mutta en vain pystynyt pakottamaan itseäni siihen, vaikka hyllyssä nökötti valmiiksi lukematon rivi aina yhdeksänteen osaan saakka.

Joskus tavasta hamstrata pokkareita valmiiksi on hyötyä, kuten silloin kun Fullmetal Alchemistin lukeminen oli jäänyt pitkähköksi aikaa innostumattomuuden vuoksi, minkä ansiosta sain rohmuta lopulta melkein kymmenen osaa yhteen menoon. Joskus säästelen osia ihan tahallani, koska juuri nyt ei ole otollinen aika tietylle sarjalle tai koska Kazuya Minekuran sarjoja ilmestyy niin harvaksiin tai koska olen niin laiska tilaamaan sarjoille jatkoa patonkimaasta. Joskus olen jopa unohtanut pokkarin olemassaolon.

Ja sitten on Cantarella. Sen osat mulkoilivat minua katkeran hyljeksittynä ja syyllistäen aina kirjahyllyn ohi kävellessäni tai kurkottaessani nappaamaan ylähyllyltä läheisen toisen sarjan pokkarin. Kuvaavaa on ehkä sekin, että vaikken yleensä anna pokkareitani lainaksi kavereille ennen kuin olen itse lukenut ne (mihin siis tosiaan saattaa välistä mennä ihan reippaastikin aikaa), niin Cantarellan osat kiersivät aivan onnessaan useammissakin käsissä. Luovutin ne väliaikaishuoltajille erittäin mielelläni ja melkein hymyilin sille hyllyssä ammottavalle kololle.

Noin vuosi sitten onnistuin vihdoin tarttumaan itseäni niskasta kiinni ja luin seitsemännen osan hampaita kiristellen. Taisinpa ihan konkreettisesti huokaista helpotuksesta saatuani sen karkotettua takaisin omalle paikalleen. Vasta kuukausi sitten sain luettua ne loputkin kaksi hyllyssä itkenyttä osaa läpi. Miksi sitten tällaista draamaa yhden mangan takia? Higurihan on varsin pätevä tarinankertoja (aina silloin kun en muista hänen karmeita keskinkertaisuuksiaan, Ramen Ikaga -hölmöily eturintamassa), ja Cantarella jää hänen tarinoistaan toiseksi ehkä ainoastaan sielua riipivälle Ludwig II:lle. Enkä minä nyt yleensä raivostu sarjakuvalle näin pahasti.

Jatka artikkelin ”Kolmiodraamapeikko” lukemista →

Laske palmikkosi, Tähkäpää!

Katselin tässä juuri uuden Fullmetal Alchemistin tuoreen kuudennen jakson. Muuten se ei tasapaksuudeltaan pahemmin vaikuttanut, mutta yksi hyvin relevantti kysymys heräsi mielessäni.

Ed juoksentelee aamulla häiritsemässä kättään yön yli kasannutta Winryä. Hänen hiuksensa ovat söpösti auki heräämisen jäljiltä, mikä on aina hienoa, koska fetissöin kohtauksia, joissa normaalisti hiuksiaan kiinni pitävät hahmot nähdään kutrit vapaina. Seuraavassa kohtauksessa Ed ja Al relaavat pihalla ja Edin tavaramerkkiletti on taas kasassa. Kuka palmikoi hänen hiuksensa?

Hänellä on vain yksi yläraaja, samoin Alilla, kummaltakaan veljeksistä se ei siis onnistu. Winry työskentelee koko jaksonpuolikkaan ajan, ja samoin Pinako (joka tosin laittaa välillä ruokaa ja oletettavasti myös nukkuu hetken). Koirat eivät palmikoineet hiuksia, kun viimeksi tarkistin. Jäljelle jää siis… Armstrong?

Sparklesparkle

Braiding fabulous hair is a skill that has been passed down in the Armstrong household for generations.

Eikö hänen säkenöivälle täydellisyydelleen vieläkään näy loppua? Alex Louis Armstrong, siinä vasta mies! (Edin täytyy todella inhota hiusten auki pitämistä, jos hän on valmis päästämään Armstrongin herkästi kimaltelevat lihakoukut päänahkansa lähelle.)

Nyt kun pääsin puhumaan Edin hiuksista niin on aika mielenkiintoista, että hän on ainakin tähän mennessä sarjan ainoa blondi, jonka hiukset on ääriviivattu sen tavanomaisen mustan  sijasta vaalealla. Hawkeyellä, Winryllä, Havocilla ja jopa Armstrongilla on ihan normaalit rajaukset. En aivan ymmärrä, mitä tällä tyylikeinolla haetaan, onko Ed vain blondimpi kuin nuo muut?

Kasvojen rajauksissa taas häiritsee hieman lievä epäkonsistenssi viivojen paksuuden osalta. Yleensä ne ovat tasapaksuja, mutta joissakin yksittäisissä kohdissa Edin rajaukset heittäytyvät dramaattisiksi, mikä ei oikein istu muuhun tyyliin, vaikka sinänsä ihan kivalta näyttääkin.

Ja sivumennen sanoen, jos kertoja paljastuu Hohenheimiksi, kuten pelkään, minä lopetan tämän sarjan katsomisen siihen paikkaan. Hohenheimilla pitää olla karismaattinen, mutta väsynyt ja vähän poissaoleva ääni, eikä mikään dramaattisuuden tavoittelussaan surullisesti feilaavan sössöttävä pappaääni. Eyecatchien surkuhupaisat fullmetalalchemistit kuuluttava häiskä taas kuulostaa tässä jaksossa jotenkin tosi… iloiselta.

Perustuslaki

Kuten kirjoituksistani ehkä vuotaa ajoittain näkyville, suhtaudun narratiiviseen viihteeseen lähes pakkomielteisellä antaumuksella. Ellen ole nimenomaisesti keskittynyt johonkin käsillä olevaan muuhun toimintaan, kuten nyt vaikka opiskeluun, ajattelen yleensä jotain fiktioon liittyvää. Seriös bisnis.

En ole perinteisesti mielelläni rajoittanut fiktioon kohdistuvaa raksutusta mitenkään, vaan mietiskelen juuri sitä ja siten kuin huvittaa. Kuitenkin muutaman viime vuoden aikana olen asettanut itselleni muutaman perustavanlaatuisen säännön, joita velvoitin itseni noudattamaan viihdettä tulkitessani aina ja ilman poikkeuksia. Sanoisin niiden muodostavan Aranalandian perustuslain, jos se ei kuulostaisi niin todellisuuspakoiselta.

En tiedä ollenkaan, vahtiiko kukaan muu aktiivisesti viihteentulkintansa oikeametodisuutta, mutta itse olen huomannut, että tiettyjen selkeiden sääntöjen asettaminen on kehittänyt tulkitsevaa silmääni varsin huomattavasti, monipuolistanut huomioni kohteiden alaa (vielä pari vuotta takaperin keskityin teoksessa lähinnä tarinankulkuun, juonenkäänteisiin ja henkilöihin, kun taas nykyisin tarkkailen lisäksi kerronnan keinoja, rakennetta ja muuta olennaista) ja pakottanut minut tutkimaan kohteitani samalla kertaa yksityiskohtaisemmin ja kokonaisvaltaisemmin.

EDITTO: Tämä teksti saa hyvin luultavasti minut vaikuttamaan elämättömältä avaruusolennolta, joka syö aivoja.

Jatka artikkelin ”Perustuslaki” lukemista →